Mainontaa

Itse kullekin järjestyi makkara vaikka kumpaankin käteen. Kokko kärähti. Elias osoitti sormella täydellisessä miekkailuasennossa tuota outoa valoilmiötä. Espoonlahden kerrostalot kohottelivat kulmiaan itseään veteen kuvastellen. Puheista kuuli, että avomeripurjehdus olisi kohta edessä. Keskustelukumppani sanoi, että hekin, opettajat, lähestyivät aralla mielellä opettaja Pastista, joka päässälaskuni mukaan oli virassa vielä niinkin hiljan kuin 1975.

Sukulaisuudet ja tuttavuudet risteävät. Agaspetuksen kirjan nimi ”Kaikkien pappien täti” huvitti minua; en ole kyllä lukenut sitä. Ainakin takavuosina oli varmaan mahdollista tavata junassa, II luokan vaunussa ikkunapenkillä naishenkilö, joka oli kaikkien Suomen pappien täti tai ainakin melkein. Tai ainakin melkein siltä joskus tuntui.

Kun nyt ajelin yllättäen tämän jutun juhannusyön valokuvassakin esiintyvällä Fiestalla Kirkkonummen yössä, mietiskelin oliko mikään muuttunut sitten Helsingin olympialaisten 1952 ja vastasin itselleni, että eipä juuri.

Tulin tunteikkaaksi jo aikaisemmin viikolla ja kävin sisällä kehumassa omistaja-myyjää, kun Kampintorin antikvariaatin näyteikkunassa oli nähdäkseni täydellinen kokoelma klassillisia detektiiviromaaneita. Vaikka olisi siitä kantanut Kansalliskirjastoon ja järjestänyt näyttelyn. Dorothy L. Sayers, dame Agatha, Chandler ja Maigret tekivät siinä tilaa hiukan enemmän unohdetuille.

Vasta tuossa yhteydessä mieleeni tuli täti-jännityksen yksi keskeinen puoli. Nämä tarinat eivät millään muotoa saanet suosiota ennen sotia. Sotien jälkeen lukijoilla oli sellaisia omia kokemuksia, että turvallisesti hirttotuomioon johtavat tarinat olivat hekumallista hengenravintoa esimerkiksi näin juhannuksen seudun iltaöinä. Minä hiukan ihmettelin, kun kirjakaupassamme huomasin, että kunnanlääkäri ja eläinlääkärin rouva näitä ostelivat, Gummeruksen Salama-sarjaa ja Södikan Sapo-sarjaa. Sen jälkeen olen kohdannut suuren määrän tätejä ja setiä, jotka ovat lukeneet ne kaikki, kunnes minusta tuli itsestäni sellainen.

Itse asiassa nykyinen arvonimeni, jonka aion painattaa käyntikorttiini, on Isoisä. Meillä on sellainen tapa, että oikeus käyttää Isoisän nimitystä voidaan myöntää suuren konsistorin päätöksellä henkilölle, jonka pätevyyden tiedekunnan ennalta nimeämät, siihen toimeen esteettömät ja halukkaat asiantuntijat ovat kirjallisessa lausunnossaan todenneet. Asiaa käsiteltäessä alkuperäiset todistukset, koko pakkilaatikollinen, on liitettävä mukaan, tai niiden puuttuessa, julkisen notaari virallisesti oikeaksi todistamat kaksoiskappaleet. Isäni oli vaari ja äidinisäni Satakunnassa syntyneenä taata. Koska meiltä on suvustamme Fiskarsin kymppi  ruostumassa riihen takana bolshevikkien mailla, lukuisissa äänneasuissa esiintyvä ”paappa” ei ole juurtunut, saati savokarjalaiset ”ukko” ja ”äijä”. Rovaniemellä taistellut tätini kuitenkin on lapsenlapsilleen ”ämmi”.

Kun rytmiorkesgteri alkoi hamujilla soittimiaan, päätin lähteä kotiin nukkumaan. Kaverin kanssa ehdimme päättää, että pannaan oikeustieteelliseen pakollinen elokuvataiteen kurssi.

Nyt ehdin jo todeta, kuinka ollakaan, että DVD löytyy Filmihullusta Kluuvin metron sisääntulon vierestä Sähkötalosta. Kaveri oli näet lentäessään Kiinaan puhumaan pekingeesien kanssa muun muassa kuolemanrangaistusten syistä ja etenkin teloitusten määrästä virittäytynyt katsomalla lentokoneessa Zvyagintsevin ”Leviathanin”. Kuvauksesta totesin, että tässä olisi elokuva opiskelijoillemme, ja minulle, joka en ole sitä nähnyt. Keskustelukumppani oli istunut joitakin vuosikymmeniä sitten luennoillani, joilla näytin elokuvia, muun muassa sen väridokumentin Normandiasta ja Berliinistä keskitysleirikuvineen.

Jos siis näette Porthaniasta tulevan pienokaisjoukon suojaliiveissään ja kihisevissä kurahousuissaan, siinä on oikeustieteen opiskelijoita matkalla päivänäytökseen eli dekaanit on pannut toimeksi. En tiedä, onko aika liiaksi muuttunut, mutta itse tapasin aloittaa nämä ja vankilanjohtajille ja rikosylikomisarioille pidetyt luennot Bressonin filmillä ”Kuolemaantuomittu on karannut” osoittaakseni, ettei se taida olla ratkaiseva erotusperuste, onko vankilan ylläpitäjä Lyonin Gestapo vai Suomen valtio.

Siunatuksi lopuksi pohdimme vielä lyhyesti illan isännän alustamaa aihetta eli olisiko syytä poiketa tasapuolisuuden säännöstä ja hyväksyä oikeusministerit hospitanteiksi eli osallistumaan tiedekunnan johdantokursseihin.

Perinne näyttää rakoilevan. Ne poliittisen elämän henkilöt, joista todella ei ole juristeiksi, ajautuvat kovin usein väittelemään tohtoriksi ja vaarantavat täten yliopiston entisestään niukan resurssit. Kuolemanrangaistuksen toimeenpanoa ja tehoa taas voi havainnoida etenkin Kiinassa. Siellä kuuluu olevan kokonainen korkein oikeus, satoja lainoppimattomia tuomareita, aamusta iltaan käsittelemässä vain näitä asioita.

Ja syyte menee läpi aina, syytteeseen ja syyllisyyteen katsomatta.