31. joulukuuta 2014

Inglehart ja Welzel



Kuva on kirjasta, jonka otsikossa mainitut herrat julkaisivat modernisaatiosta, kulttuurin muutoksesta ynnä muusta. Itse tekstiin voi tutustua osoitteessa

Mieleen tulee ristikenttä, jollaisia harrasti etenkin Pierre Bourdieu. Ne ovat kiehtovia. Bourdieu sijoitti suomalaisiksi kulttuuri-ilmiöiksi muuttaen Tekniikan Maailman, Korkeajännityssarjan ja Kanavan lukijat kartalle rahana lasketun pääoman ja kulttuurisen pääoman perusteella. Piimän juojista hän ei kyllä tainnut perustaa. Ajatus oli ilmaista kaaviona ”distinktio” eli erottavat tekijät.

Näiden tutkijoiden akselit ovat survival values – self-expression values (x eli vaaka), ja traditional values – secular-rational values (y eli pysty). Akselit leikkaavat kuvion keskellä, kuten nollista näkyy. Siis hengissä pysymisen arvot vastaan itseilmaisu ja perinteiset arvot vastaan maalliset ja järjelliset arvot.

Kirjassa menetelmiä ja perusteita on käsitelty seikkaperäisesti. Kuvion ryhmät ovat hiukan mielivaltaisia, islam, ortodoksit, kungfutselaiset, Afrikka, Etelä-Aasia, katolinen Eurooppa, Latinalainen Amerikka, Protestanttinen Eurooppa, englantia puhuva maailma.

Havainnollisuus on vaatinut jättämään pois mielenkiintoisimmat kohdat, kuten Kreikan ja Unkarin.

Varallisuuserot on esitetty alhaalta ylös ja lisäksi kuvassa hiukan huonosti erottuvilla murtoviivoilla. Ehkä tekijöiden faktorianalyysi ei ole tulokseton, kun Ruotsi ja Sveitsi ovat noin kaukana toisistaan.

Venäjän ja sen heimovaltioiden kuten Valko—Venäjän sijainti on yhtä mielenkiintoinen kuin Yhdysvaltojen. Puola on oma lukunsa. Sitä on myös Romania.

Lukija aavistaa, että meilläkin suosittu keskustelu suhtautumisesta esimerkiksi abortteihin, homoihin ja maahanmuuttajiin, heijastaa erittäin syviä elämänasenteita. Aivan hyvin niitä voi sanoa arvoiksi. Vastustajat pitävät esimerkiksi Päivi Räsästä ja perussuomalaisia yksinkertaisesti idiootteina, ja onhan se käypä ajatus. Itse en haluaisi olla loukkaava. Poliittiset ravunsyötit ovat toki tarpeellisia tällaisessa maassa.

Mitä on poliittisen kristillisyyden ja poliittisen kansallismielisyyden takana?

Sata vuotta ilmiöitä on perustettu ”protestanttisella etiikalla”. Myös ammattilaiset unohtavat, että Weber ajatteli lähinnä reformoitua kirkkoa ja siis Sveitsin osia ja Hollantia. Luterilaisten erikoispiirre on ihmeteltävä halu vannoa uskollisuutta milloin millekin poliittiselle johdolle (kuten Hitlerille) ja sopeutua kaikkiin kaupallisiin käytäntöihin (kuten USA:ssa) ja hioa opinkappaleet niin liukkaiksi, ettei niistä ole pienintäkään haitta ns. uskovaisille eivätkä ne velvoita yhtään mihinkään.

Tämä opportunismin väittäminen uskonnoksi on erikoisen näkyvä Suomessa, ”maailman luterilaisimmassa maassa”.

Kuvan ryhmittely osaksi uskontojen nimillä oudostuttaa. Jakautuuko Eurooppa todella kolmeen lohkoon, protestanttiseen, katoliseen ja ortodoksiseen?

Olen itse uskonnollinen. Siksi en ymmärrä uskontoa tai kirkkokuntaan kuulumista syynä yhtään mihinkään. Etiikka, esimerkiksi ahkeruus ja ahneus, ei johdu uskonnosta tai uskonnollisesta tunnustuksesta. Sekä ajatussuunta että asenteet johtuvat jostain muusta, mielestäni maantieteestä ja ihmisen sisäeritysjärjestelmästä.

Kun tämä kirjoitus on selvästi vuodenvaihteen saarna, sanonpa sitten selvästi, että ”meidän” näkökulmastamme kaksi suurta ongelmaa ovat Venäjä ja Islam. Olisiko mahdollista, että ne löytäisivät toisensa, kun vihollinen on sama, Yhdysvallat eli Nato eli EU? Molemmissa blokeissa johtomiehet väittävät nykyisin aamusta iltaan, että heillä on parempi, perinteinen järjestelmä kuin tämä meidän rappeutunut maailmankuvamme.


Ero on suuri. Molemmat vastustajiksemme ilmoittautuneet, Venäjä ja Islam, ovat paikkoja, joissa moni on halukas ampumaan itseään jalkaan ja sitten vielä toiseen jalkaan, osoittaakseen perinteisiä arvoja, joiden rinnalla meidän kolea järkeisuskomme ei paina mitään. Toisaalta siellä on poliittisia johtajia ja raharuhtinaita, jotka pitävät huolellisesti silmällä ”rationaalisia” pyrkimyksiämme ja nauravat niille repien persettään.

30. joulukuuta 2014

Puhelin ja kapina



Eilen vihjailin, että lääkärit ja eläinlääkärit olivat Suomessa kovia kapinamiehiä Lapuan liikkeen aikana. Kommentissa kysyttiin perusteluja.

Näissä kirjoituksissa yksi tarkoitus on vietellä viattomia. Aina välillä joku tutkielman tekijä tai väitöskirjan kirjoittaja saa murusen mietittäväkseen.

Lapuan tapahtumat punaisten paitojen repimisestä alkaen ovat minulle toisen käden tietoina tuttuja. Tunsin mukana olleita, tosin vain valkoiselta eli hyökkäävältä puolelta. Kouluikäisenä tein mielessäni luetteloa ”vaskisteista”. Tuo oli puhekielinen nimitys, jolla tarkoitettiin entisiä äärioikeistolaisia. Tapana oli vihjailla tai väittää, että jonkun ihmisen poliittinen asenne näkyi edelleen ja oli neuvostovastainen ja siksi kaikin puolin tuomittavaa.

Epäily oli joskus aiheellinen. Olen tavannut ja kuunnellut Hitleriä ihailevia isäntämiehiä 1950-luvun lopulla. He arvelivat, että jos juutalaisille tapahtui jotain epätavallista, nämä olivat sen ansainneet.

Ainakin maaseudulla vuosina 1946 – 1948 hyvin kouriintuntuva vasemmistoliikehdintä jäi kehittymättä vallankaappaukseksi myös siksi, ettei vasemmiston puuhamiehillä ollut yleensä puhelinta. He joutuivat ajelemaan kylästä toiseen rämisevillä polkupyörillä tai Tähti-moottoripyörillä.

En tiedä, mistä 1930-luvun alun muilutus keksittiin. Onko sillä varsinaista esikuvaa? Poliittisesti hylättävinä pidettyjä henkilöitä eli ”isänmaan pettureita” siepattiin autoihin ja kyydittiin itärajalla. Kuten Tuuri mielestäni kaikin puolin uskottavassa ”Raja” –romaanissaan kertoo, rajavartioston aliupseerit saattoivat suhtautua erittäin myönteisesti kyyditsijöihin, jotka kirjaimellisesti työnnettiin rajan yli Neuvostoliittoon. Siellä heidän kohtalonsa oli huono tai erittäin huono.

Näitä tapauksia ei ollut mahdottoman paljon eivätkä ne ole väkivallantekoinen kovin räikeitäkään. Osa muilutetuista piestiin metsässä ja päästettiin kävelemään takaisin kotiin. Tämä oli ”opetus”.

Nykyinen tutkimus pitää tuota liikehdintää Neuvostoliiton ja kommunismi uhkaa ajatellen ylimitoitettuna ja viime kädessä sisäpoliittisena. Äärimmäisyysmiehet halusivat kotimaassa valtaa käsiinsä ja saivat sitä, mutta eivät onnistuneet yhdistämään ”isänmaallisesti ajattelevia piirejä” eli oikeistoa. Lapualle mentiin jopa niin pitkälle, että kieliriita ruotsinkielisten kanssa haluttiin unohtaa.

Henkirikoksia äärioikeisto organisoi kolme. Sekä niiden että ihmisryöstöjen (laiton vangitseminen) yhteydessä suomalainen oikeuslaitos meni epätavallisen pitkälle kieltäessään kansalaisilta oikeusturvaa. Esimerkiksi Väinö Linnan kuvaus on sävyiltään ja sisällöltään oikea.

Kävin läpi poliittisten oikeusjuttujen asiakirjat 1980-luvulla. Suuri osa niistä oli silloin korkeimman oikeuden arkistossa. Suutari Mätön murha Viipurin seudulla oli todella kummallinen. Lapualainen tekijä tuomittiin lopulta ja hän ehti aikanaan kaatumaan Talvisodassa. Tuo tapaus on keskeinen juoniaines Arvo Salon ”Lapualaisoopperassa”.

Etenkin tuomarikunnan itsensä ylläpitämä laillisuuden korostaminen menetti pohjansa jo vuonna 1918. Käytännössä kaikki virkatuomarit olivat mukana erilaisissa pika- ja kenttäoikeuksissa, joissa laillisuus ja todisteet merkitsivät hyvin vähän. Vastaavasti sotarikoksista syytetyt todettiin tuomioistuimissa vuoden 1944 jälkeen enimmäkseen syyttömiksi.

Oikeistoliikehdintä oli 1930-luvun alussa riistäytyä käsistä. Toisin kävi. Selitykseksi on tarjottu laillisuutta, Svinhufvudia ja ennen kaikkea Tanneria eli parlamentaarista sosialismia. Laillisuuteen on syytä suhtautua suurin epäilyn, ja kirkkoon samoin. Oikeistoliikehdinnässä oli mukana todella paljon pappeja, kotiseudullani kappalaisia ja kirkkoherroja.

Lisäselitykseksi tarjoaisin Suomen maantieteellistä laajuutta, tiestön heikkoa kuntoa ja puhelin- ja lennätinlaitoksen kehittymättömyyttä. Kansalaissota ei alkanut tehdaspaikkakunnilta työläisten poliittisen ajattelun vuoksi vaan siksi, että työläisiä ja heidän tavallaan ajattelevia oli pienillä alueilla paljon; Kotka, Kuusankoski ja Viipuri olivat sellaisia paikkoja. Valkoisten ja siis sitten suojeluskuntalaisten vastaus viipyi, koska heissä oli niin paljon kaukana toisistaan asuvia maalaisia tai kahakoinnissa käyttökelvottomia kaupunkilaisia. Pohjanmaalle joukot koottiin rautateiden risteysasemalle, Seinäjoelle. Sinne on Lapualta hyvin lyhyt matka.

Myöhemmin rautateitä ja lennätintä johtivat valtionhallinto ja armeija, kun taas ”liikehdintä” edellytti henkilöautoja, moottoripyöriä ja puhelimia. Puhelinlaitoksethan olivat yksityisiä eli kunnallisia.


Sotien jälkeen ”vaaran vuosina” avainasemassa olivat meijerit. Valion kuljetuspäällikköinä oli silmiinpistävän paljon taitavia rintamaupseereita. Heillä oli hallussaan keskeinen osa maan kuorma-autoista. Ilmiö oli sama kuin Talvisodan Suomussalmella. Keskeistä osaa esittivät Oulun osuuskauppa (huolto) ja tielaitos (autokuljetukset).

29. joulukuuta 2014

On aikaa



”Aika on aikaa”, lauletaan iskelmässä, ja lisätään viisaasti ”mut taika on taikaa”. Sisältö jää tosin epäselväksi. Etenkin ranskan kielessä paljon käytetty ”sota on sotaa” on puolestaan sananparsi, joka tarkoittaa purettuna ”sodassa on sodan tavat – nyt ei ole rauhan aika”.

Hyvät puhujat ja erinomaiset näyttelijät kertovat, että aloittaessa on 15 – 30 sekuntia aikaa. Sen jälkeen on myöhäistä. Yleisöt ovat käsittämättömän nopeita huomaamaan, etteivät ne pidä esityksestä eivätkä varsinkaan esiintyjästä.

Oopperan yllättävän kauan kestänyt suosio voi johtua samasta asiasta kuin luterilaisen kirkon kauan kestänyt hanke opettaa kuulijoita sen sijaan että vain viihdyttäisi heitä vetävillä kuvauksilla esimerkiksi helvetin kauhuista.

Penkit!

Kun jalkapallo keksittiin – välttämätön esikeksintö oli venttiili ja teknisesti suhteellisen tasalaatuinen luonnonkumipallo, jonka päälle suutari voi neuloa nahasta pallon – ooppera oli menettää asemansa barbaarisena huvitteluna. Ehkä siksi huonommillekin katsojille hankittiin penkit. Permanto eli ”parterre” viittaa edelleen pelkkään lattiaan. Ihmiset siellä heilahtelivat humalassa ja viskoivat vihanneksilla esiintyjiä. Katolisten kirkkojen messu muistuttaa rangaistusta, ja ehkä se onkin ajatus. On seisottava kuuntelemassa käsittämätöntä kieltä, eikä laulaakaan saa.

Puhujalle ja näyttelijälle on helpotus, ettei kuulija pääse pakoon. Itse en ole käynyt, mutta suurissa ulkoilmakonserteissa tungos ajaa kai saman asian? Pääseehän siellä kuulumattomiin, mutta pujottelu on niin kiusallista ja hankalaa, että ihminen vaikka vähän kärsii sen sijaan että pakenisi paikalta. Järkevät ihmiset luikahtavat sitten matkoihinsa tauolla tai väliajalla, jos sellainen on.

Eilisen kirjoituksen olen julkaissut tässä seitsemän vuotta sitten eri sisältöisenä ja toisella otsikolla. Ei sitä kyllä äkkipäätään tunnista, koska se on kirjoitettu kokonaan uudestaan. Sammosta ja Pohjolasta ovat kirjoittaneet oppineita selvityksiä E.N. Setälä, Martti Haavio ja Matti Kuusi eli alan professorit, sekä useasti Klinge, ja aihetta ovat sivunneet erittäin monet runoilijat, viimeksi Haavikko (Kaksikymmentä ja yksi). Omasta mielestäni Sampo on aivan mainio tulitikkurasian etikettinä ja kuvaa sopivasti tulen suurta merkitystä, ja Pohjola on passeli nimi raha- ja rahoituslaitokselle.

Varsinainen mielenkiinnon kohde tässä on matkapuhelin. Kaksikymmentä vuotta sitten kuollut lasteni äiti ei varsinaisesti ehtinyt käyttää sellaista. Eräät vuoden 1994 tapahtumat liittyvät puhelimeen tai sen puuttumiseen. Ehkä puhelin on muuttanut arkielämäämme todella paljon.

Lankapuhelin aiheutti Lapuan liikkeen. Vielä Mäntsälän kapinaa ja Ståhlbergin kyyditystä oikeudessa käsiteltäessä tutkittiin yksityiskohtaisesti, kuka soitti Sortavalan seurahuoneelta tai Riihimäeltä ja sanoi mitä. Jos tässä maassa olisi ollut Marshall MacLuhan, huomiota olisi kiinnitetty äkilliseen teknologian muutokseen. Mäntsälän kapina kukistettiin radiopuheella, jonka luki mikrofoniin Svinhufvud. Samalla tekniikalla käsiteltiin sitten Talvisodan syttyminen ja rauhansopimus 1944.

Kyydityksissä eli ihmisryöstöissä tarvittiin henkilöautojen lisäksi etapit eli vaihtopaikat. Ståhlbergin kyyditsijät tulivat väärään aikaan väärään paikkaan ja päätyivät sitten Joensuun suojeluskunnantalolle. Etappimiehinä taisivat kunnostautua lääkärit ja eläinlääkärit, koska heillä oli puhelin.

Kaikkein kiinnostavin on kysymys muinaisten ihmisten ajan ja paikan tajusta. Nyt tiedetään, että jo pronssikaudella osattiin purjehtia Egyptin seudulta Englantiin, josta sai halvalla hyvää tinaa. Vaikka kuinka pitäisi rannan näkyvissä, on se uskomaton suoritus.

Säilyneet kirjat, etenkin Herodotos ja Strabo sisältävät ihmeen oikeita tietoja kaukomaista ja niissä asuvista ihmisistä. Tacitus ja Polybios varmaan merkitsivät paperille ”tietoina” jostain kuulemaansa. Tiedossani ei ole välimerellisten tietoja Itämerellä seilaamsesta, mutta eilen mainitsemani teksti selostaa siis Jäämeren rannikkopurjehdusta Vienanlahdelle asti. Ei ihme, että norjalainen Heyerdahl erehtyi arvelemaan, että myös Tyynen valtameren voisi ylittää pikku purrella (Kon-Tiki).

Ajantaju on se toinen. ”Päivällinen” ja ruotsin ”middag” viittaavat sanoina valoisan aikaan. Ateriat syötiin nykyistä aikaisemmin. Talvella oli eri kello kuin kesällä.

Roomalaiset olivat viisaita. He jakoivat valoisan ja pimeän ajan erikseen osiin. Kirkko omaksui tämän tavan ja ilmoitti ”hetken” (hora) vaihtumisen kellonsoitolla. Mekaaninen kello olikin sitten paholaisen keksintö. Ja nykyisin matkapuhelin on usealle sama asia kuin kello.


(Kuvassa muuten on Helsinki ilman rakennuksia, Lauttasaari ja Otaniemi vasemmalla.)

28. joulukuuta 2014

Esker



Otsikon englannin kielen sanaa en tuntenut. Se tarkoittaa moreeniharjua, sellaista kuin Salpausselkä, ja pienemmät. Sana näyttää tulleen iirin kielestä. Suomalaiset kielikiivailijat, asiassa pakkoruotsi, voisivat testata suvaitsevaisuuttaan tällä kielellä, jota tällä hetkellä puhunee aitona äidinkielenään eli varhaislapsuudessa opittuna ehkä viisi prosenttia Irlannin väestöstä.

Ehkä tunnustan oman kielirasismini. Olen nähnyt EU:n asiakirjoja ja joutunut pohtimaan tuloaan tekevän yhteisen patenttilain ongelmia ja miettinyt siinä yhteydessä, mitä merkitsee esimerkiksi patenttikirjojen kääntäminen mm. suomen ja iirin kielelle. Yksi EU:n ongelmista on tämä kielikysymys. Yhdysvaltain ja Venäjän harjoittaman kieliväkivaltaisuuden aika on mennyt.

Aina välillä joku kysyy, miksi en kirjoita tätä blogia edes välillä englanniksi. Tuossa yhteydessä on väläytelty merkittäviä ansiotulojakin. Vastaan että on kaksikin pientä ongelmaa. En osaa eivätkä lukijat ymmärtäisi.

Sain lahjaksi paritkin villasukat. Kaapissa olen kauan säilyttänyt harvoille ja valituille vierailla näytettävänä Mäkipernaan Laimin tikkuamia sukkia. Ei se ole kuulkaa se pelkkä kantapään kavennus. Villasukka on vähän niin kuin se sivurakennus Savossa, se joka on nyt pojan ja jota pojanpojat pitävät kunnossa – kattohuopa ei kestä kuin vaivaiset 30 vuotta. Sen rakennuksen ohi kävelytin ihmisiä. Jotkut ottivat pari sivuaskelta eivätkä sanoneet mitään. Tuo 30 vuotta ei riitä salvoksen veistämisen, villasukan kutomisen eikä kielen oppimiseen. Kymmenen tuhatta toistoa on vasta lämmittelyharjoitus. Kerta päivässä on vain runsaat 27 vuotta.

Villasukka on taiteellisessa mielessä ongelma. Huomaan itsekin oppineeni tavan tunnustella neuletta ja vilkaista sen nurjaa puolta. Äidinkieltä kirjoittaessa, varsinkin runoissa, tavoite ja sen toteaminen on juuri sama. Silmukan on oltava tiukkaa ja hyvin säännöllistä mutta ei yksitoikkoista eli koneella tehtyä.

Moreeniharjuissa on se piirre, että sora ja hiekka on harjussa valmiiksi lajiteltuna. Joku sen tietäisi, minä en, millaisia paineita mannerjään sisällä ja alla virtaavissa sulamisvesissä todella esiintyi. Lopputuloksesta eli harjuista päätellen paineet olivat suuria. Brecht väittää, että Moldaun pohjassa kivet vieritävt (”Laulu Moldausta”). Taitaa olla aika heikkoa todellisuudessa.

Joku on kirjoittanut kaikenlaista kiertävästä kivestä ja tarkoittanut luultavasti siirtolohkaretta. Ajatus voisi olla se, että pienempi ja kevyempi aines kulkee veden mukana alavirtaan, ja kun jään liike pysähtyy, saadaan Salpausselkiä ja sellaista. Isot kivet ovat tiukasti jäässä kiinni ja jääpeitteen vetäytyessä siis liikkuvat ylävertaan.

Jälleen olisi geologian peruskurssi paikallaan. Tietääkseni yli sata vuotta on tunnettu hyvin ties mitkä migmatiitit ja tiedetty tai osattu analysoida, mitkä kivet ovat lähisukulaisia ja mistä kallion kohdasta ne ovat lähteneet kulkeille. Näytelmän ”metsä liikkuu” on halpahintainen petos. Piirittävät vainolaiset ne siinä lähestyivät kohdettaan kanniskellen näkösuojanaan kaikenlaisia pensaita. Tämä Shakespeareen liitetty ajatus löytyy Suomessa Laurukainen-tarinoista, jotka puolestaan on kirjattu aina yhtä kiinnostavaan kirjaan ”Myytillisiä tarinoita” (Simonsuuri 1947, SKS). Käytin sitä lapsena kauhukertomusten lukemistona. Homeinen kirkkoväki hirvittää vieläkin.

Nykyiset perinnetutkijat, Siikalan oppilaat, ovat toista maata. Viikinkitarinoiden ja omien muinaisrunojemme samanlaisuuksia on selvitetty tarmokkaasti ja käsitykset rautakaudesta muuttuvat jatkuvasti.

Lappi-harrasteessani vastaan tulee usein sama kysymys, jota kalutessaan monet ovat kuluttaneet hampaansa. Missä oli Pohjola? Jos panen kirjan nimeksi Pohjoinen antologia, kai sitten on osatta kertoa, missä on Pohjoinen.

Jäämerellä ei nälkä nokkinut, mutta 800-luvulta asti on kirjoitettu Bjarmian hopea-aarteista ja mursunluusta. Ottarin muinaisenglanniksi kirjoittama teksti on tallella ja ajoitettu. Saagoissa on paljon mainintoja bjarmien Jomalin eli siis luultavasti jumalan ryöstämisestä.

Kohtuullisen arvauksen mukaan Bjarmia oli Vienanmeren rannalla, ehkä siinä Arkangelin vieressä, minne Putin on entisestään keskittänyt merivoimia ja ydinaseita. Seutu lienee yhtä ikävää kuin Muurmanni.

Tutkijoita ajatellen ajattelin kysyä ääneen, minkä verran muinaisuuteemme ja esimerkiksi Suomen valtaväylään Oulujoki – Oulanka – Koutajoki mahtoi vaikuttaa keskiajan lämpökausi 800 – 1200? Lämpökaudella järvet ovat täynnä ja satamat kauan sulana, kuten tätä nykyä.

Mihin se Väinämöinen ja raudan keksijä Ilmarinen meloivat? Sanoisin että itään.


27. joulukuuta 2014

Kysymys joulusta ynnä muusta



Tämä joulu toteutui vähin valoin. Kysymyksessä ei ole Köyhälän joulu. Päinvastoin.

Ovatko Joulupukki ja Jeesuslapsi sama henkilö?

Nykyinen talvipäivän seisauksen juhla yhdistetään postimyyntiin ja kaupallisten keskusten kasvuun, mutta se on kehäpäätelmä. Tavaraa ostetaan, koska sitä on saatavilla, ja sitä on saatavilla, koska sitä ostetaan.

Joululahjan ymmärtäminen edellyttäisi lahjan ymmärtämistä. Sellaisesta on aika paljon tietoa, että ”kauppa” on myöhäinen ja paikallinen ajatus. ”Vaihtokauppa” käsitettiin molemminpuoliseksi lahjojen antamiseksi. Ehkä vasta Adam Smith ja muut terävät skotlantilaiset antoivat ainekset työnjaon ajatuksen ulottamiselle tavaroiden jakoon. Yksi ajatuksen ymmärtäneistä oli Karl Marx, joka ymmärsi sen väärin – jos jako suoritettaisiin oikeudenmukaisesti, kaikki olisivat onnellisia ja jakaminen lakkaisi. Tämä on omituinen johtopäätös, jolla ei taida olla tukea millään suunnalla. Jos rosvot saavat rosvoilla, he lopettavat ennen pitkää?

Mielestäni Karl Marx sekä oli joulupukin näköinen että omaksui joulupukilta haitallisia vaikutteita. Lahjoja koteihin jakava Pyhä Nikolaus oli tyypillinen pikkuporvarillinen biedermeyer-idea, mutta Marx olikin tyypillinen pikkuporvarillinen biedemeyer-ajattelija. Harmi sinänsä, että Hitler kavereineen sekoitti juutalaiset, määrällisesti mitättömän yhden prosentin vähemmistön, alempaan keskiluokkaan, joka puolestaan oli aika uusi ja pelottava ilmiö. Natsijohtajat olivat melkein kaikki itse alemman keskiluokan jäseniä tai jälkeläisiä. Tunnetusti ihmiset ovat sitä kiihkeämpiä keksimään toisissaan huonoja puolia, mitä samanlaisempia he ovat. Tiettävästi jopa Helsingissä jokaisen kadun varrella oltiin varmoja, että lähinnä seuraavalla kadulla ei tiedetty mitään aidosta Helsingin slangista eikä liioin oikeasta tavasta pitää lippalakkia kallellaan.

En yritä kuitata muistamisia ja tervehdyksiä yhdellä blogikirjoituksella. Lisäksi voin kehaista, että minulla on niin arvostelukykyisiä ystäviä, että he eivät lue näitä juttuja.

Mielenkiintoinen ja monin tavoin arvokas lahja oli väärennetyn hopearahan väärennös. Lahjoittaja oli perinyt sen isältään, jolle oli jäänyt rekvisiittaa kuvauksista. Ihmeellisestä kone löi keskellä metsää rahaa. Olin kertonut antajan isälle, että keskiajalla ”väärennettiin” roomalaisia, bysanttilaisia ja jopa arabialaisia kolikkoja lyömällä niitä hopeasta. Täällä käsitettiin, ettei raha tehoa, ellei kolikossa ole partaisia äijiä ja jännittäviä merkkejä, jotka muistuttivat kiviin hakattuja riimuja. Näitä imitaatioita on museoissa ainakin 17 000 kappaletta. Suurimmat kätköt ovat kai löytyneet Gotlannista, mutta on niitä eri tahoilla.

Kertomatta jäi, että tutkijoiden käsityksen mukaan edes gootit eivät ymmärtäneet rahan merkitystä. Heille rahat eivät olleet arvon mittoja eivätkä vaihdon välineitä. Ne olivat hyvin tarpeellisia mahtailuun. Ajatus saattoi olla saman suuntainen kuin miekkojen uhraaminen suohon. Etenkin tanskasta on löydetty yhdestä ja samasta suonsilmästä jopa kymmeniä metalliltaan ja taonnaltaan loistavaa miekkaa.

Joskus epäilen, mahtavatko taloustieteilijät ymmärtää, etteivät ihmiset yleensä tavoittele ravintoa, suojaa ja lämpöä, siis jatkuvuutta. Ylin himo on tuhlata näyttävästi ja mielettömästi. Ellei raaski polttaa omaa taloaan, voi käydä polttamassa naapurin talon.

Nuorisolla on jokin käsitys tästä lainalaisuudesta. Kuulemma mahdollisimman epäkäytännölliset vaatteet ovat erittäin haluttuja. Juhliminen ja juhlien vietto on hyvin suosittua juuri siksi, ettei sellaisessa ole vähintäkään järkeä. Esimerkiksi jouluruokana näkkileipä ja keskiolut olisi verraton valinta. Meillä ei ollut tarjolla kumpaakaan.

Epäilen että nyt lakannut propaganda säästämisen ja niukkuuden hyveellisyydestä on luultua helpompi selittää. Ryöstäjien – siis lääninherrojen, isäntien ja kansanedustajien – näkökulmasta esimerkiksi sika on vaivalloinen varastettava. Kinkku kulkee mukana paljon näppärämmin, mutta mikään ei voita kolikkoa.

Euroopan menestynein rikollisjärjestö on kirkko. Sen toimihenkilöt on kuvattu yleensä sielun varkaina, mutta todellisuudessa he keksivät totaalisen verotuksen. Roomassa ei ollut ”henkirahaa” eli veroa, jota kaikki aikuiset ja vapaat olisivat maksaneet. Päinvastoin kaupunkilaisille jaettiin kolikoita, jotta he pitäisivät turpansa kiinni. Pietarin penninkin kerättiin yleisesti ja yhtäläisesti kaikilta, ja tuotto oli hirmuinen. Yhdysvalloissakaan ei ole niin röyhkeitä taloushistorian tutkijoita, että edes nykyisten pankkien ja pankkiiriliikkeiden yhteydet uskonnollisiin organisaatioihin olisi otettu kunnolla selvitettäviksi.


Nykyinen kirkkomme lienee menettämässä verotusoikeutensa. Syy on selvä. Järjestelmä on liian halpa, tehokas ja toimiva.

23. joulukuuta 2014

Lahjoja



Vanhana ihmisestä tulee sietämättömän omahyväinen ja äärimmäisen perso kehumiselle. Mitä tapahtuu niille, jotka olivat jo valmiiksi sietämättömän omahyväisiä, jääköön eri yhteydessä selvitettäväksi. Kysymyksessä on kuitenkin vain kuolemanpelko ja sen yksi muoto, autettavaksi ja armoille joutumisen kauhu.

Joka pelkää toisten tuettavaksi joutumista, elättelee ihmeellisiä käsityksiä itsestään ja elämästä. Elämä on autettavana olemista.

Erään kerran jouduin esittelemään hyvin vaikeaa riita-asiaa. Se koski perusteettoman edun palauttamista ynnä muuta. En kertaakaan sanonut, ettei ole olemassa muunlaista etua kuin perusteetonta.

Rouva oli harjoitellut Bellmanin epistolan nro 80, joka on vaikea, koska se on näyteltävä. Tunnetila ja näköpisteet vaihtuvat koko ajan. Brechtin ja Eislerin ”Laulu Moldausta” on vastalause Smetanan ”Moldaulle” ja säpsähdyttävä rinnakkaisteos Yrjö Jylhän Laululle joesta. Sen kulkua vastaan maan suurin ja mahtavin on voimaton.

Suomessakin aivojen syvissä poimuissa asuva ajatus vesien vaikutuksesta on jokimatka, jopa koskenlasku. Nykyisin koko historian esityksissä toinen nide on usein nimeltään ”jokilaaksojen kulttuurit”. Se käsittelee Egyptiä ja Kaksoisvirtojen maita. Todennäköisesti mekin täällä pohjoisessa olemme jokilaaksojen väkeä. Norssin yliopettaja Koskimies munasi runollaan kymmenen virran maasta. Toisaalla hän antaa ymmärtää, että nuo kehutut joet lasketaan Oulujoesta alaspäin, mutta toisaalla kehutaan Kemiä, Torniota ja myös Ii-jokea. Joka tapauksessa sivuutetaan kehtomme keinahtelun kannalta keskeisimmät Vuoksi, Kymijoki ja Kokemäenjoki ja tietysti Aurajoki.

Päivän kirjoituksen valokuvassa on keksintö, jota ei ole tunnettu tätä ennen. Se on lahja naapureilta – blogityyny. Tämäkin tahtoi salvata hengen. Yksi tyynyyn tulostetuista kuvista on otettu päivälleen 70 vuotta sitten.

Sen jälkeen on tapahtunut niin paljon. Tänä jouluna päällimmäisiä huolia ovat Venäjä Ukrainassa, Euroopan ja etenkin huono taloudellinen tilanne ja väkivaltaan perustuva islamin osa.

Nämä kolme ovat ihmisoikeuksien murroksen merkkejä. Silloin 70 vuotta sitten lakimiehet muka tiesivät, mikä on oikein, ja saivat apua papeilta, jotka hekin olivat käsittäneet toimensa tuomitsemiseksi. Erikoista ettei tämän hetken taloudellisen taantuman suhdetta arvoihin ymmärretä yleisesti. Eihän nyt ole käsillä arvojen muutos, jollaisia on tapahtunut jatkuvasti. Nyt on sellainen aika, että arvoille annetaan itsenäistä merkitystä. Siten esimerkiksi häikäilemätön kaupallinen saalistaminen esimerkiksi ihmisten terveyden ja ympäristön kustannuksella on joutumassa huoneen huutoon. Kaikkein hätääntyneimpiä ovat eräät amerikkalaiset republikaanit. Herra Putin ja erinäiset imaamit eivät käsitä mielen siirtomaaherruuden ongelmaa – se juna meni jo. Saksalaiset ymmärsivät joskus 1946 – 1948 valssata miekkansa teräslevyiksi ja ryhtyä myymään niitä halukkaille. Eräät toiset takovat lisää miekkoja huomaamatta, että sepät ovat kuolleet sukupuuttoon.

Kansan ääntä paljon tärkeämpi ja mieluisampi on ihmisen ääni, siis puhe ja laulu. Olen kiitollinen puheista, luennasta ja lausunnasta sekä laulusta.

Häälahja jonka hankin itsellemme vuonna 1996, oli B & O:n stereosarja kaiuttimineen (BeoCenter 2500 ja aktiivikaiuttimet). Laitteisto on tietysti teknisesti vanhentunut. Mukana on muun muassa kasettisoitin. Mutta ääni on hieno. Valmistaja on pitänyt huolen siitä, ettei uusien hankkiminen tule mieleen. Hinnat ylittävät äärimmäisen hulluuden rajan.

Niinpä jälkeläiset, joilla muuten on itsellään käytössään Beon paljon vanhempia laitteita, tekivät johtopäätöksen. Verkossa oleva tavara on jo tuhonnut CD-levyt ja myös DVD on menon kengissä.

Vanhojen laitteiden päällä on nyt esineenä kummallisen kevyt Denon DNP-730 AEE2.  Se lukee kovalevyäni, Spotifyä ja tuhansia verkkopaikkoja ja sylkee bittinsä vanhan vahvistimen kautta kovaäänisiin.

Hiukan mietin, olisiko vallitsevan sään huomioon ottaen Winterreise sopivaa iltamusiikkia. Tavallisesti on soitettu Jouluoratoriota, mutta nyt pojat laulavat siinä itse niin että on perusteltu aihe mennä kirkkoon kuuntelemaan. Spotify (Premium) sisältää ällistyttävän määrän urkumusiikkia. ”Enkeli taivaan” kaanon-variaatiot on peruskauraa. Ehkä kuitenkin päädyn vanhaan Walchaan. Rautanyrkki Rogg on yksi mahdollisuus.

Asennustyö kuului lahjaan. Tässäkin tapauksessa lapsenlapset ovat jo osoittautuneet eteviksi. Kuulin kauppiaan revenneen riemusta kuultuaan, että tämän hetken huippua edustava mediaserveri menee 70-vuotispäivän lahjaksi.



22. joulukuuta 2014

Kylmäketju katkeaa II




[Jatkuu…]

Jännäri on aivan liian usein kuin lego-palikoista rakennettu. Ei legoilla leikkiminen ole aikuisesta oikeasti hauskaa. Palikoiden mekanismi on liian ilmeinen ja selkeys on myös rajoitus. Hyvässä toimintatarinassa, kuten tässä, tarina on epäselvä kuin metsä, mutta lukija on kuin Hannu tai Kerttu eli osuttuaan piparkakkutalolle ja nähtyään ihanuudet ja kauhistuksen löytää sieltä myös tien pois.

Tämä sama ilmiö on tuttu musiikista, sekä yksinkertaisista lauluista että taidokkaimmista suursävellyksistä. Joko sävellys menettää ratketessaan kiinnostavuutensa tai avaa uuden maailman, joka ei tyhjenny tutkimalla.

Parhaat jännärit suorastaan opettavat, miten tyhmää on kyllästyä ihmisiin, kuten jotkut kyllästyvät ystäviinsä tai perheensä jäseniin. He muka tuntevat toiset niin että tietävät ennakolta, miten päin he istuvat ja mitä aikovat sanoa seuraavaksi. Jännärin keskeinen, jatkuvasti toistuva ainesosa on yllätys. Ihminen ei olekaan sitä miltä näyttää. Joissakin tapauksissa kukaan ei ole.

Nykyjännärin yksi ansio on poliisin (rikoksen tutkijan) ja rikollisen (rikoksen tekijän) rinnastaminen. Jo vanha kettu Tolstoi pani romaanissaan tuomarin miettimään, kummalla puolella pöytää nyt on suurempi roisto. Se on hyvä kysymys, aina ajankohtainen.

Hieno romaani, kuten tässä puheena olevat Nesbøn teokset, esittää tutkijan ja tekijän toinen toistaan uhmaavina ongelmina, oikeastaan salaisuuksina. Sitä mukaa kuin toinen ratkeaa, toinen muuttuu vaikeammaksi. Kymmenen kirjan jälkeen poliisi Harry Hole on arvoitus itselleen, lukijalle ja kirjoittajalle. Yksi Nesbøn ansioista on harvinainen tunkeutuminen rosvojen (murhamiesten) mieleen. Viihteeksi luokitellussa kirjallisuudessa päävastustaja on kovin usein ylivoimainen ongelma.

lyhyt ja takelteleva selitys vaikean ongelman – ”koodin” – ratkaisemisen tavasta olisi sopivaa oheisluettavaa tietojenkäsittelytieteen edistyneille opiskelijoille tarkoitetulle kurssille. Enkeli on yksityiskohdissa. On epäiltävä eheyttä.

Nesbøn erikoisuus on hänen poikkeuksellinen älykkyytensä. Onneksi se ei tässä tapauksessa haittaa. Kirjailijalle tuo piirre on yleensä vahingoksi. Älykkyysosamääriin ja vastaaviin mittareihin ei tietenkään voi luottaa. Luultavasti tässä kuten melkein kaikissa muissakin asioissa voisi hahmottaa kellokäyrän. Viidennes on erikoisen lahjakkaita ja sama määrä tosi tyhmiä. Erikoisen lahjakkaiden ryhmän sisällä viidennes on käsittämättömän kyvykkäitä, ja he eivät ole todellisuudessa kovin mielenkiintoisia. Valkoisia käärmeitä on, mutta ei niistä ole oikein vaaraa eikä niissä ole viehätystä.

Joskus voi miettiä käänteistotuutta. Me, eliitti, pidämme ajanvietekirjallisuutta oikean kirjallisuuden äpärälapsena, joka on vammainenkin. Suhtaudumme poliittisesta mielipideilmastosta riippuen viihteeseen joko hyväntahtoisesti tai vihamielisesti. Jos ilmiö eli tuotetyyppi on suosittu, sitä epäillään. Demokratiassa olemme jo muinoin oppineet, että kansa on aina väärässä ja että kansan maku on huono. Parhaita kirjoja ovat puolestaan ne, joita kukaan ei jaksa lukea.

Kirjallisuuden historiaa ajatellen – jos asia onkin päinvastoin? Jospa romaanien vahva runko on juuri tämä kaksinaisuus, koheltava seikkailu ja älytön romantiikka? Jospa hieno kirjallisuus onkin vain omituinen poikkeama. Daniel Defoe kokeili aivan kaikkea ja keksi myös romaanin, joka on sekä hyvä että myyvä. Moll Flanders oli sellainen. Fanny Hill perusti niin sanotun uskalletun romaanin. Dumas oli seikkailuromaanin ensimmäinen suuri nimi ja Dickens ja Twain oppivat ja kehittivät kaavan toimimaan myös ilman viittoja ja tikareita.

Hyvin tärkeältä tuntuu Nesbøn ja eräiden muiden kyky liikkua pelkojen rajapinnalla. Sen jälkeen, mitä Oslon seudulla tapahtui 2011 (Breivik) ja miten eräät murhat pysyvät otsikoissa myös Suomessa, jokainen varmaan uskoo, että pelkoja on eikä väkivalta ole millään muotoa vähäinen ongelma edes sosialidemokratioissa.

Juuri tällä hetkellä melkein huvittaa, miten ajan tasalla kirjoittaja oli noin kymmenen vuotta sitten kuvatessaan pelastusarmeijalaisen murhaa (Pelastaja) ja samalla aika ilkeästi nopean rahan palvojien ja syrjään sysättyjen maailmojen kohtaamista.

Muistan että näin koulupoikana Decameronen, jonka joku oli sitonut näppärästi vääriin kansiin. Sidoksessa luki ”Kankuri ja hänen aarteensa”, kirjoittanut George Eliot. Hyvä valinta. Saman kirjailijan ”Mylly joen rannalla” oli kyllä paljon suositumpi.

Jospa kustantaja siis myisi Nesbøn kirjoja vielä sellaisenakin sarjana, jossa kanteen olisi painettu jonkin Finlandia-palkintoehdokkaan tiedot. Hyöty voisi olla moninkertainen. – Nesbø muuten ”kirjoittaa hyvin” myös omien, elitististen arviointiperusteitteni mukaan.

21. joulukuuta 2014

Kylmäketju katkeaa I



Esimerkillinen lause on esimerkiksi Thomas Mannilla, mutta ruuvit näkyvät. Kafka on puinen, ei siis puiseva, ja puu on kaunista. Camus on ihanteeksi sopiva. Hänen lauseensa on kuin nahkaa tuulessa.

Nämä eivät ole pikkuasioita. Joku kirjoittaa niin että tulos on kuin papukaijan häkki. Se tekee tehtävänsä mutta ei muuta. Joku toinen kirjoittaa niin että teksti on kuin mobile. Silmä ei osaa heti kertoa, miten ihmeessä se pysyy tasapainossa ja vielä liikkuu!

Kustantajien kehuvista väitteistä ja arvostelijoiden ylistyksestä huolimatta Jo Nesbø on huippuhyvä jännärikirjailija, koko maailman huomioon ottaen. Jännärillä ja korkeakulmaisella romaanilla näyttää olevan se ero, että jännäri useimmiten vanhenee. Se on niin monin sitein kiinni maisemassa ja ajassa.  Lisäksi useimmat jännärit ovat eräänlaista ravintoa. Kun ne on nielty, niitä ei enää ole. Mitä jää jäljelle, sitä ei ole tapana ainakaan säilyttää.

Nesbøn ensimmäinen kirja ”Lepakkomies” oli huono, koska se oli niin epätasainen. Lukiessa näki, miten kirjoittaja vasta opetteli kirjoittamista. Lukeminen oli erikoista, koska jotkut jaksot olivat niin hyviä ja kirjoittajan tunnukseksi nopeasti nousseet sivuhenkilöt olivat jo vahvoja.

Minulla oli tuolla toisen huoneen laatikoissa tai niiden alla kertakäyttökirjallisuuden seassa muutama nide epähuomiossa ostettua Nesbøtä. Olin niitä vilkaissut. Lentokenttäkirjallisuutta. Transit halliin ja takaisin. Kierrätysajatuksia. Jotain sellaista olin ajatellut.

Ei pitänyt paikkaansa, ei.

On Nesbø sen verran ovela menestyskirjailija, että hän jäljittelee muutamalla ensimmäisellä liuskalla Ilkka Remestä. Tällä tarkoitan tivolikirjallisuutta, jossa paukkuvaikutus on koko vaikutus ja jossa kiilto on silmänlumetta ja kertomuksen kurvit on tehty silikoniruiskeilla.

Erikoispiirre ja taidon osoitus on tarpeettomat yksityiskohdat, jopa ylimääräiset henkilöt. Pidän sellaisesta. Mietin itsekin joskus, kun katselen vaneria tai jotain kalustetta, mitä tuo puu on oikein puuhannut, eläessään.

Nesbø tekee tuota myös teknisestä syystä. Kirjoittajan on hiukan hankala mennä roolihenkilönsä päähän, kun hänen pitäisi luetella esimerkiksi surmansa saavan  viimeisiä ajatuksia. Niitä ei voi tietää, kukaan. Luomalla syrjähtelevän, tyhmästä lukijasta poukkoilevalta näyttävän kerronnan tavan hän totuttaa lukijan hakemaan tekstin oikeutusta tekstistä, ei arkikokemuksesta eikä varsinkaan lukijan häiritsevästä järkeilystä.

Muutakin on väitetty, mutta kyllä epäanalyyttisyys on hyvin perusteltu lukutapa: antaa mennä. Ja katso, teksti vie kuin purtta. Analyysi on hyvä keino miettiessä, miksi kirjoitus kolahtelee kiviin.

Väkivaltaviihteeseen ja toimintatarinoihin on syytä keskittyä. Ne kertovat ajastamme. Osalla niistä on ominaisuus mennä lukijan / katsojan itseymmärryksen alle kertomalla, millainen hän oikeasti on. Koska lukija ei halua tietää tällaista, on käytettävä oveluutta.

Joukkomurhat ja kouluampumiset tuntuivat joitakin vuosia sitten mielikuvituksellisilta ja kaameudessaan aivan turhilta keksinnöiltä, sikäli kuin oli puhe ”sivistyneestä maailmasta”. Yrittämättä arvailla, mitä Suomessa nyt alkanut oikeudenkäynti aikanaan osoittaa, viihdekirjassa esitettynä ajatus ennätysmäisen pitkään huumerikoksesta epäiltynä tutkintavankeudessa istuneesta huumepoliisin päälliköstä olisi sivuutettu täysin naurettavana ja mahdottomana uskoa. Kustantaja olisi palauttanut käsikirjoituksen rivakasti kirjoittajalle.

Nesbø antaa ymmärtää, että Thaimaassa valmistettaisiin ja myytäisiin heroiinia ja kaupiteltaisiin törkeän rikollisesti muun muassa lapsiseksiä. Kuka sellaista uskoisi? Kirja ”Torakat” on kirjoitettu 1998. Siinä kuvaillaan myös Norjan ministeriöiden virkamiesten epäasiallista menettelyä ja poliittisia poikittaisliikkeitä. Eihän sellaisella voi olla mitään yhteyttä todellisuuteen?

”Veritimanteista” mieleeni jäi hissiteollisuus; hissit herättävät usein huomiotani. Poliisi Henry Hole pelkää hissejä tosissaan. Silti eräänkin rakennukset hissi on kuvattu oudon seikkaperäisesti, ja pian seuraa kuvaus Holen painajaisesta, jonka taustalla on todellinen onnettomuus. Mutta lopulla kirjan kerronnan kaaren huippu onkin taistelu hissin sisällä, kerrosten välillä. Lukija muistaa monta päivää tai koko ikänsä sen sellaisen osoittimen, joka meillä on tuttu varastorakennuksista. Hissin osoitin on kuin kompassin taulu, ja neula on punainen.


[Jatkuu…]

20. joulukuuta 2014

Kun tunturi repeää



Anaerobista kävelemistä pitää välttää. Kun hiki menee silmiin. alkavat muutkin aistit olla lukossa, eikä ajatuskaan kulje. Endorfiinipotkun saa kotosalla juoksemalla esimerkiksi koiraa karkuun.

Vuorella nousemista harrastivat Mooses ja Jeesus. Avainkokemus on yhteinen. Ehkä kysymys ei ole vain näköalan avartumisesta. Vuorimaa tai tunturiseutu tarjoaa mittakaavan, koska näkökentässä on niin paljon kiintopisteitä. Aavalla merellä ei sellaista ole. Toisaalta kun jaksaa seilata, niitä tulee vastaan. Purjehtijoita ei ole syytä olla kiittämättä. Heillä on vielä säät selässään.

Sepä teki erittäin suuren vaikutuksen, kun vastikään palkittu nuori biofyysikko Ala-Laurila yhdisti ainakin viiden perinteisen luonnontieteen lähestymistapoja ja totesi, että synapsi päästää impulssin läpi vain silloin, kun vähintään kaksi sauvasolua pyydystää saman valokvantin eli fotonin. Tässä saattaa olla selitys silmän valtavaan kykyyn erottaa signaali kohinasta. Kuin sivutuotteena tulee sitten tulkinta, ettei verkkokalvo muistutakaan millään tavoin filmiä. Kysymyksessä on neuroverkko ja laskenta. Verkkokalvo on eräänlainen tietokone, joka laskee, ja hermosto mallintaa.

Joku kirjoitti, että ajatus on hiirihaukka. Ehkä se ei ole. Myös tunturimaan piekana hoitaa etevästi ammattiaan ajattelematta, ainakaan sillä tavoin kuin tietoisuutta pohtivat ihmiset ovat viime vuosituhansina kuvitelleet. Sen verkkokalvo vain erottaa satojen metrien korkeudesta sopulin, joka varomattomuuksissaan hiukan vaihtaa paikkaa. Yhden pikselin muutos liian suuressa kuvatiedostossa ei ole mitään siihen verrattaessa.

Tunturimaa on mallinnettu mieli. Vasta korkealta sen käsittää, tosin hämärästi ja kuin kuvastimessa, mutta sen käsittää.

Saariselällä kannattaa pyrkiä näkemään etelään tai kaakkoon. Sokosti on ilmeinen valinta, koska siinä jää järvi jalkoihin ja sitten on ne kaksi, mitä ihminen tarvitsee, suota ja metsää – salomaa.

Vain joskus käy niin hyvin, että ensin on pilvistä ja sitten noustaan suorastaan pilven sisään, mutta ylhäällä maisema aukeaa ja tunturi repeää. Sellaisia hetkiä varten valmistellaan talvi, varustellaan kevät, ja useimmin se jää silti tulematta. Kun sen on kuitenkin kokenut, ei sitä unohda.

Siinä toivossa, että joku tuon kuitenkin lukisi, jäljennän tähän Paavo Cajanderin runon, koska jo yli viisikymmentä vuotta sitten tämä teksti tuntuisi sisältävän lupauksen, joka sitten täyttyi monin kerroin. Vaikka yrittäjiä oli Leinosta ja Koskenniemestä alkaen, en oikein tiedä, onko tätä runoutta koskaan ylitetty. Sanoisin ettei ole. Ja juuri tämä runo oli aikoinaan kannustin antiikin kieliin ja kirjallisuuteen.



Yht’ ihanaisena kuin sinut kerran näin, olet tuossa
tai’an luomana taas, kaunoinen salomaa.
Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat,
lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo.
Näen sinut ennellään, näen taas tutut, lempeät kasvot,
joit’ olen kaivannut, kuin kesä lämmintään.
Kaikki ma taasen nään: lukemattomat, armahat muistot
kuin kukat kirren alt’ elpyvät taas elohon.

Tuolla mä lammellas olen soudellut useasti,
salmia kierrellyt, kaikua kiusannut:
katsellut sylissä olen Vellamon neitosen maata
hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää;
taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan
kietonut verkkoihin, nostanut venheeseen.

Tuoll’ olen vuorellas sen louhistot kapuellut,
noussut kotkan laill’ ain’ yhä korkeuteen,
noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani,
niin kuin morsiamen tyynenä loistossaan;
nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan,
kultia lähteissään heitellen yli maan,
tai punottain, ujostellen kuin salon impyen, nähnyt
Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen;
tuon olen nähnyt; ja siin’ useast’ olen istunut yöhön,
ääneti istunut vaan, aatoksiss’ uneksuin.

Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket
tuolla sun helmassas, seurass’ ystävien!
Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas,
polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen.
Istunut tuoll’ use’in lakan all’ olen, hartahin mielin
kuunnellut tarinaa ai’an muinoisen,
nähnyt valtavat hahmot sen, sekä rohkeudella
taas tulevaisuuden verhoa nostellut;
nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille,
toivonut taivasten antimet runsaimmat,
toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän,
teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen…
Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään
tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!

Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä,
valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois,
kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää,
muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.





19. joulukuuta 2014

Aug. Ankka



Walt Disney ja siis Aku Ankka ovat seksistejä, naisvihaajia, antisemitistejä ja kapitalismin kavalimpia edunajajia.

Tuo kapitalismi on jäänyt viime vuosina vähemmälle. Muita määreitä on esitetty korkeilta korokkeilta myös kuluvana vuonna.

Psykoanalyysin joutuminen surullisesti maan varjoon näkyy ja kuuluu. Kauan sitten julkaistiin kansanrunoustieteen laitamilta kirjasessa ”Aika on aikaa” juttu, jonka nimi oli ”Aku Ankan viides sormi”. Kirjoitin että jos arvoisa yleisö ottaa ymmärtääkseen, miten linnulla ylimalkaan voi olla kädet, yksi sormi puuttuu. Tämä on huonosti kätketty vihje siitä, että penis puuttuu. Asia on tulkittavissa kastraatiokompleksin korostamiseksi. Läheistä sukua olisi Hoffmannin ”Jörö-Jukka”, jossa räätäli ryntää hissistä katkomaan pikkupojan sormet saksilla. Sakset viuhuu niks ja naks, peukaloiset riks ja raks.

Ajatus oli peräisin jostain löytämästäni englantilaisesta kirjasta, jossa oli viiden tai kuuden perinteen käsittein toteutettu analyysi Nalle Puhista. Kani esimerkiksi kuvattiin riistäjäporvarina, joka toteuttaa yksilön esineellistämisen käyttämällä aukkoon juuttuneen Nallen jalkoja pyyheliinan ripustamiseen.

Näitä eritteitä (eikö tämä olisi hyvä suomennos sanasta ”analyysi”) julkaistiin tuohon aikaan silloin tällöin ja kirjoittajat vaativat itselleen juhlallista kohtelua.

Eilen parturissa totesin, että autolehdet pitävät pintansa ja näkyi siellä olevan myös Playboy, mutta koirankorvalle oli luettu Aku Ankan taskukirja. Hammaslääkäriasemalla, jossa en muista nähneeni nuoria enkä lapsia, Aku ja Kauppalehti Optio ovat yleisölle tarjolla rinnakkain. Ensin mainittu on selvästi luetumpi.

Sitten kun joku miettii kansakuvaa kirjaan suomalaisuudesta, julkisella paikalla tai esimerkiksi kulkuneuvossa Akkaria lukevat keski-ikäinen kravattimies voisi olla sopiva symboli.

Lehdet väittävät, että pääministerimme alkaa olla pahemmassa kuin pulassa. Hänellä on levikkiongelma.

Alexander Stubb muistuttaa kovasti Aku Ankkaa. Piirteissä on paljon samaa. Elekieli ja yleinen meininki ovat niin yksi yhteen, ettei erehtymisen vaarakaan ole aivan pois suljettu.

Tähän ”kauan-kateissa-ollut-kaksoisveli” –vaikutelmaan on osa otsikoilla. Aku Stub aitajuoksijana, A.S. ja zombi, Kun taivaalta satoi rahaa…

Eikö muuten Antti Rinne tuo jotenkin mieleen Teppo Tulpun, hänet jonka tunnemme Ankan naapurina?

Ei tämä ole pelkkää pelehtimistä. Pilapiirros peittää hahmon pelottavuuden. Poliitikkojen tavallinen, perinteinen tehtävä on sama kuin näyttelijän, hahmon luominen. Kekkosella oli monta eri hahmoa ja hänellä oli vastoinkäymisiä, kun asiakkaat eli äänestäjät eivät oikein uskoneet hyvin nopealiikkeisen ja aika huonomaineisen ministerin muuttumista vakautta ja vahvuutta ilmentäväksi valtion päämieheksi. Aikakausia sitten muuan Mannerheimista kertonut kirja oli nimeltään ”Suuri rooli” (Yrjö Niiniluoto). Olen muistavinani kiihtynyttä väittelyä siitä, väittikö kirjoittaja Mannerheimin vain näytelleen, kun hän muka oikeasti oli sellainen miltä näytti.

Niinpä poliittisen roolin tarkkanäköisin tutkielma on Chaplinin ”Diktaattori”. Koko elokuva kaksoisolentoineen kaikkineen paljastaa, miten rakennettu suuri poliittinen johtaja on.

Stubbin ongelma on edelleen ADHD. Epäilisin että twiittaus menee vähä vähältä muodista. Ongelma on aivan selvä. Twiitti on liian vaikea kirjallisuuden laji. Se on olennaisesti sama kuin epigrammi ja ajoittain sukua aforismille.

Epigrammeja hakattiin jopa kiveen. Sitä ei tehty niiden ylimaallisen viisauden takia. Viisaus vaihtuu. Ilmaisun eli kielellisen asun hakeminen ja löytäminen vain on niin vaikeaa.

Verratkaa tätä vitsiin. Uusia vitsejä ei tiettävästi ole keksitty kahteen tuhanteen vuoteen. Uusia vitsikkyyden muotoja tulee jatkuvasti, ja jotkut ovat uskomattoman hyviä. Oikea-aikaisuus ja tietty kierre ovat välttämättömiä edellytyksiä. Mutta maailmassa, jonka suuri – mahdollisesti suurin – ympäristöongelma on liika puhe (kirjoitus), twiittaamisen vaihtoehto eli vaikeneminen ja siihen liittyvä vähäilmeisyys voisi olla ajattelemisen arvoinen avaus.