Asiasta enemmän tuonnempana, mutta kun olen alkanut rauhoittua
elokuvalöydöstäni, mieleen on noussut muutama ajatus, jotka haluan jakaa.
En oikein osannut päättää, rupeanko maksamaan 16-millisen
filmin digitoinnista. Koneita ei ole. Filmin sisältökin oli arvoitus. Veikkasin
kuvauskokeiluja, auto menee, juna tulee.
Kun hain 15-minuuttisen filmin digitoituna eli DVD-levyllä,
en sitten paljon asentoa vaihtanut. Kullervo Kemppinen kahden lankomiehensä
kanssa Saariselällä vuonna 1961. Editoitu, kuvasuunnitelmat etukäteen laadittu,
jokseenkin kaikki amatöörien perusvirheet poissa. Ei siis ”ruiskumaalausta” eli
panorointeja, vaan kohteen ehdoin rauhallista peruskuvaa tarkoin mietityistä
paikoista ja kulmista. Valotus koko ajan kohdallaan eli siis mitattu moneen
kertaan. Jalustaa käytetty niin nöyrästi, ettei taide olla monta käsivaraottoa
koko tarinassa.
Tästä kaikesta on jo ollut puhe. Sitä en tietenkään rupea
selostamaan, milloin ja miten filmiä käytetään. Kun muutakin aineistoa, etenkin
korkealaatuisia still-kuvia, on niin tavattoman paljon, sanon vain, että niin
pitkälle kuin se on minusta kiinni, filmi saa arvoisensa kohtelun.
Ja sitten kantasoluista. Myös kuolleet läheisensä oppii
muistamaan heidän elinkaarensa eri vaiheissa. Aika kauan sitten kuollut veljeni
tulee mieleeni asiayhteyden mukaisessa rooliasussa – esimerkiksi nuorena
opiskelijana, jolla oli kummallinen tarve pelata kameroiden ja filmikameroiden
kanssa.
Vanhempien ja isovanhempien kohdalla on toisin. Nyt on tarve
sanoa selvästi ja pelehtimättä, että se on monille suuri onni, että ihminen
tulee valmiiksi asti ja poistuu elämästä oleellisesti omana itsenään. Itse soitan
äidilleni ja kysyn äidiltäni, ellen saa mieleeni jotain, mitä lehdessä oli
viime viikolla tai viisikymmentä vuotta sitten. Isästäni näin, että hänellä oli
kuumetta – viimeisinä aikoina se pyrki monta kertaa keuhkokuumeeksi, jos hän
alkoi puhua omituisia, esimerkiksi ihmetellä katonrajan ilmanvaihtoritilää,
että mikä se on. Yli yhdeksänkymmentävuotiaana hän oli hyvä juttukaveri, vaikka
ongelmana olisi ollut esimerkiksi tulojen jaksottaminen verotuksessa.
On selviä toiveita, että eräät tyypillisesti vanhuudessa
iskevät muistisairaudet saataisiin hallintaan. Nämä ovat niitä mikrobiologian
asioita, joita yritän seurata ja ymmärtää, koska ne liittyvät, kuten ennekin sanottu,
vanhaan ammattiini eli patenttioikeuteen. Nyt meneillään oleva Mikrobiologian
filosofia (O’Malley) on aika hurja, ja kieltämättä aika vaativa. Kummallisesta
nimestään huolimatta se avaa juuri sellaisia tiedollisia asioita, jotka ovat
olleet pahasti lukossa.
Mekanistinen ajatus on joka tapauksessa sivuutettu – että olisi
muka terve solu / sairas solu tai jokin tietty taudin aiheuttaja ja siihen
mahdollisesti lääke. Altzheimerissa plakki ja rasva-aineenvaihdunta ei ole koko
tarina. Mutta minulla ei ole kykyä eikä halua selvittää tätä tässä.
Mainitsemani elokuva pyörii mielessäni, koska näen kaksi
enoani ja isäni liikkumassa. En ole koskaan oikein arvostanut kaitafilmejä ja
edelleenkin videointi on mielestäni liian vaivalloista, kun editointi olisi
tehtävä kunnolla eli käytettävä siihen todella paljon aikaa. Näyttää siltä,
että olen ollut väärässä.
Mies joka paiskaa rinkan selkäänsä ja on todella 37-vuotias sekä
piirteiltään että liikkeiltään, oli oman muistini tavoittamattomissa. Miksi
näin on, sitä en tiedä. Liikkuvia kuvia katseltuani muistan nyt vaikka mitä –
myös sen, että tuo henkilö liikkui sen verran rivakasti kantamuksenkin kanssa,
että välillä pisti vihaksi. Ei tahtonut pysyä perässä.
Kuvista aukeaa kirjaimellisesti mennyt maailma, joka on meille
katsojille proteettinen, siis muistin proteesi.
Muisti on peto. Melkein kaikki minun sukupolven
lapsuudenmuistot ovat todellisuudessa peräisin lapsena katselluista
valokuvista. On pakko testata itseään ja kysyä itseltään, tuntuuko tuuli ja
onko hajua. Joskus on, kieltämättä. Mutta elokuvalla on tämä silmänkääntämisen
ominaisuus.
Sitä istuu ihmeissään, silmät kääntyneinä. Tunne on hiukan
sama kuin silloin kerran kun oikeasti eksyimme, vaikkei sillä nyt väliä ollut.
Sama isä, vanhempi poika. Oli kierretty ison puoleinen ympyrä ja tultu
huomaamatta tunturin taakse. Siinä missä piti olla toinen, tuttu tunturiryhmä,
oli metsää silmänkantamattomiin. Poika reagoi ensimmäisenä. Lapset ovat
viisaita. Tilanne siis laukesi alle minuutissa, mutta tuo silmien kääntymisen
tunne on huima, jos pohjalla on pieni paniikin poikanen.
Isäni kai sanoi vain: kiersimme liian alas. Olemme tunturin
takana. Näin on. Tunturin takana olenkin ollut nämä 35 vuotta. Hyvä täällä on
olla.
Sebald ilman hautovaa surumielisyyttä. Sama asenne menneen kartoittamiseen ja ytimen etsintä. On hämmentävää, miten blogisti löytää ja paljastaa näitä tasoja: tekniseltä loikataan suoraan ontologisen puolelle. Kiitos niistä.
VastaaPoistaMuutama vuosi sitten kävin vintillä ja löysin 3 pakettia dia-valokuvia ja projektorin. Diat olivat puristettuina hopeanväristen kehysten sisään. Kaikki diat vuosilta 1960-1963. Projektori lähti ensiyrittämällä käyntiin, kuvien laatu ja värit aivan loistavat. 20 vuotta olleet vintillä alttiina kesän kuumuudelle ja talven pakkasille.
VastaaPoistaJeap. Herkkyys on voimaa.
VastaaPoistaHieman korpeaa,ettei isäni ymmärtänyt ottaa enemmän kaitafilmejä -60-luvun alusta asti,kun hänellä kamera kuitenkin oli.Joitakin jouluja ja sisko Kätilöopistollla -63 löytyy,mutta arkipäiväähän sitä pitäisi kuvata jos mitä.Väki pöydän ääressä ihan tavallisena päivänä yms..tai filmiä hänen autoistaan: Simca Aronde -59,Amazon -66 ym. Ensimmäinen autonsa oli kuulemma Ford mallia -38 ja sitten Saab 92,mutta niistä ei ole edes valokuvaa.
VastaaPoistaEli kyse on muistista. Newton sanoi seisoneensa jattilaisten olkapailla. Mutta kyse ei ollut henkilokohtaisista muisteloista.
VastaaPoistaTäplä-TV on muuttamassa katsomistamme ja kuulemistamme ihan kaiken aikaa. Lähetysyhtiöille se tietää uuden tarjonnan pakollisuutta, jos on meininki pysyä kyydissä. Kaipa tuo verovaroin onnistuu?
VastaaPoistaKurkkimassa Kunnaksen Ilkka
Tein LuK-tutkielmani "tunturin takana", peruskarttojen avulla, olikohan se Hammastunturin alueesta. En enää jaksa muistaa puolivuosisataa myöhemmin.
VastaaPoistaSetäni näytti minulle parisen vuotta sitten missä laatikossa hänen rakkaat kaitafilminsä sijaitsevat. Sanoi, että kone on rikki. Hankin iibein kautta lampun hänen vanhaan, mutta edelleen hyvin toimivaan projektoriinsa ja yrityksen ja erehdyksen kautta sain filmin kulkemaan oikeita reittejä. Saatte uskoa, että oli se kerrassaan huikea hetki kun yhdessä katsoimme viisikymmentä vuotta laatikossa maanneita 8mm värifilmejä. Siellä sanattomasti hymyilivät ja nauroivat nuorina ja kauniina monet ihmiset, joita enää tapaa hautausmaalla. Kiveen hakattuna.
VastaaPoistaOlen periaatteessa digitaalisuuden kannattaja mutta jos haluat säilyttää asioita useita kymmeniä tai satoja vuosia niin tallenna kaikki filmille. Se ei vanhene koskaan.