Taidemies

Vähäinen keskustelu Olavi Paavolaisesta, kahden uuden elämäkertateoksen ansiosta, menee mailleen. Etevä ystäväni piti itsestään selvänä, että ”Synkkä yksinpuhelu” on se kiinnostava kirja Paavolaisen tuotannossa. Hän näytti kummastelevan, että minä pidin sitä toisarvoisena, koska se julkaisuna muistuttaa rakenteeltaan pesulalaskua, ja sisältää arvonlisäveron.

H.R. Riikosen Paavolaisen elämäkerrassa tyrmistyn siitä, että tutkittavan tuotannon tärkein teos on jäänyt melkein maininnatta. Se on kuvaessee ”Dada”. Teksti löytyy Valittujen teosten ensimmäisestä niteestä. Ellei minua itseäni lasketa, osaan luetella yhdeksän muuta kirjoissa ikänsä piehtaroinutta, joihin juuri tuo teksti jätti lähtemättömän jäljen. Pitäisi muistaa kysyä Tarmo Kunnakselta. Arvaan että tuo samainen teksti rohkeaisi yhdeksänkymmentä muuta nuorta ihmistä penkomaan ranskalaista kirjallisuutta; Kunnas voisi hyvinkin olla yksi heistä.

Valitettavasti tuokin Paavolaisen kirjoitus on kovin puutteellinen ja näyttäisi perustuvan ennen kaikkea riittämättömään kielitaitoon. Kun hän ei tuntenut ihmisiä eikä osannut kieltä, hän käytti lähteenä leikekokoelmaansa. Paavolaisen koko tuotantoa riivasi koulutuksen puute. Samaan aikaan samassa maassa sitä taas oli toisille aivan liikaa. Tällä viittauksella tarkoitan kalosseissaan kuorsaavia professoreita, joista ei maassamme ole ollut koskaan puutetta. Muistelen muuten yhden vielä näinä vuosina kiittäneen kalossien käytännöllisyyttä.

Dada eli dadaismi-jakson lukija ei oikeastaan saa tuossa yhteydessä edes vihjettä paljon pidempään kestäneestä, syvemmin vaikuttaneesta surrealismista.

Sen suuria nimiä olivat Paavolaisen lehtiarvostelussaan joulun alla 1931 oivaltavasti kiittämä Chaplin, joka ei ehkä itse ollut kuullut puhuttavankaan tuollaisesta ismistä, Lorca joka hallitsi hienosti myös surrealismin perustyylilajin eli hysteerisyyden, ja Bunuel joka pysyi uskollisena ja oli surrealismin suurin nimi aina siihen asti kun V. Putin aloitti muutamia vuosia sitten voittamattomat julkiset esiintymisensä. Koska Putin muistuttaa olemukseltaankin Tinttiä, lienee lupa mainita, että Ranskan ja Belgian odottamaton ja edelleen jatkuva maailmanmenestys sarjakuvamaina on surrealismin suuntauksen suoraa perintöä. Tarkkaamattoman lukijan silmissä Hergé ja Magritte voivat suorastaan mennä sekaisin.

Lähellä mutta kohtaamatta surrealismia oli Picasso. Kirjallisuuden puolella ranskalainen järjestelmä kosti. Melkein kaikista rähinäliikkeen suurista nimistä tuli akateemikkoja.

Ranska on tänäkin päivänä se maa, jossa tiedemiehet luulevat olevansa taiteilijoita ja päinvastoin. Esimerkiksi Foucault on historiataiteen suuri nimi ja Lèvi-Straus antropoligiataiteen. Taitelijat puolestaan ronkkuvat tiedepalkintoja. Esimerkiksi Jean-Luc Godard näyttää pitäneen itseään ennen kaikkea merkittävnä tutkijana. Ja elokuvantutkimuksen todellinen uranuurtaja ja nimi, joka muuten vaikutti kirjoillaan myös Suomessa, Georges Sadoul, oli alkujaan vimmainen surrealisti.

Suomessa akateemikon tittelin sai Paavolaisen kilpailija Aale Tynni, joka oli myös Paavolaisen esimiehen ja vakavimman vastustajan, akateemikko Martti Haavion vaimo.

Paavolaisen ”Dada” ja Tynnin suomennosvalikoima ”Tulisen järjen aika” vaikuttivat ranskalaisuuden esittelyinä hyvin voimakkaasti ja paljon kokonaiseen sukupolveen. Vaikutus oli vahvin 1960-luvulla. Ilmoittaudun siis jutussa asiantuntijatodistajaksi. Osasin lopulta ulkoa nämä kirjat ja pidän itsestään selvänä, että esimerkiksi Pentti Saarikosken ja Väinö Kirstinän runoissa oli runsaita vaikutteita niistä. Kirstinän ”Don Juan” saattaa olla selkeimmin antologiakelpoinen teksti, joka edelleen ilahduttaa tuonpuoleisten päähänpistojen vastakkainasettelulla eli siis surrealismilla. Vielä Jarkko Laineen omissa teksteissä tämä sama vaikutus oli vahva. Sääli etteivät nämäkään Tynnin suomennokset ole hyviä. Hän oli kuin Lauri Viljanen, tosin rotevampi ja naispuolinen, mutta valju.

Jos joku kummastelee tällaista kirjallista snobismia ja pitää sitä turhana, kiistän jyrkästi. Tämän hetken Suomen hallitseva kirjallisuuden muoto, se jota nimitetään joskus maagiseksi realismiksi, on surrealismin perintöä: tietty nurinkurisuus osoittaa arjen hirvittävyyden.

Jo Paavolaisen aikaan 1920-luvulla fyysikot olivat osoittaneet, että todellisuuden tajuttavuus on rajallista. Pelkkä mittakaavan tai näkökulman muutos, ja yksi kissa hyppää ketterästi kahdesta aukosta samanaikaisesti ja päätyy interferenssikuvioksi laboratorion seinälle.

Paavolaisen teosten pysyvä arvo näyttäisi olevan siinä, että niitä tulkitaan vieläkin väärin, silloin kun tulkitaan. Kyllä häntä kiinnosti enemmän cocktail kuin toinen maailmansota. Hän myöntää sen itse.