Kun pesin auton

Se oli punainen. Muuta en mieleeni saa. Ennen vettä heitettiin auton päälle. Sitten oli pehmeä harja. Piti kuivata. Ajattelin, että kunhan keksitään kumiletku, tulee simonitsiä ja säämiskääkin. Kyllä, olin oikeassa. Ja vielä kilpikonnan voidetta. Lapsillekin annettiin trasselia, ja sitten kiillotettiin. Ajelun jälkeen kaikki pöly oli tullut takaisin mutta siihen olisi voinut kirjoittaa sormella nimensä.

Todella ensimmäiset letkut olivat sinisiä ja pesukoneen nimi oli Hoover. Autonpesijät olivat oikeastaan kaikki amerikkalaisia ja kuvissa oli samanlaisia ihmisiä, joilla oli ruohonleikkauskone. Sellainen oli nähty apteekkarin pihalla.

Ajattelin silloin, pesenkö joskus vielä oikeastaan punaista autoa. Saunalta oli letku, kun oli vuosi neljäkymmentä, vuotta sitten. Punaisia autoja tehtiin Suomessa. Moni muukin niitä osti. Yksityisautoja vastustettiin, paitsi Suomessa valmistettuja, Neuvostoliittolaisia, tippa-Rellua ja rätti-Sitikkaa.

Toisen kerran, kun auto osasi olla valkoinen, huvipuiston korvasi Shellin kone. Toinen lapsi riemuitsi. Toinen oli vähän totinen. Vettä lensi mutta tuulilasin pyyhkimet eivät aivan irronneet, vaikka vain vasemmalla puolella oleva peili kääntyi.

Koska räsymattojen seassa sukeltaminen oli ohjelmaa, käsitin rangaistukseksi, ettei mattoja siis saisi pestä järvessä. Mäntysuopa ja juuriharja kuihtuivat kuistilla.

Elämässä oli vaikka niin inhottavia asioita kuin avoimet madot bensiinitynnyristä tehdyssä jäteastiassa autokorjaamon takana. Ne kuhisivat, kun kannen aukaisi. Olen kuullut kauhukertomuksia betonista valetuista kaupunkipihojen jäteruumista, joihin laskit kaadettiin suoraan rottien sekaan. Milloin niistä päästiin? Tarvittiinko piikkaamiseen paineilmakoneita vai joko ne hakattiin käsin lekalla?

Amerikkaan muutettuani menin ensimmäisiksi töikseni pihaan katsomaan, ovatko roskatynnyrit todella samanlaisia kuin sarjakuvissa. Kyllä ne olivat. Ehkä alumiinipelti määritteli koko sen maan. Palopostit olivat hyödyllisen näköisiä, mutta en koskaan huomannut, että niitä olisi käytetty. Tosin niin puhtaita paloautoja kuin San Franciscossa en ole koskaan nähnyt. Tikasautosta näki heti, ettei se mitenkään mahdu kääntymään niin ahtailla kaduilla. Niissä oli monimutkainen järjestelmä. Takatelin yhteydessä oleva ohjauspyörä onkin oikea.

Luultavasti auton pesu sekoittuu mielessä Aku Ankkoihin, joita oli niinä vuosina alkanut tulla, siis varsinaisesti 1952. San Vicente Boulevardilla näin tikasauton. Huomattavalla vaivalla löysin samaisesta Los Angelesista juuri sellaisen auton valokuvan, jonka otin tähän kirjoitukseen koristeeksi.

Pieni pettymys aiheutui palomiesten kypäristä. Eivät ne olleet samanlaisia kuin Akulla; sitä en tiedä, ovatko ne vielä käytössä. Niissä oli sellainen niskaa suojaava osa.

Toivon, ettei kukaan kirjoittaisi pahaa Kalifornian palokunnista. Pensaspalot ovat seudulla yleisiä myös siksi, etteivät yrittäjät viitsi pitää muuntajia kunnossa. Vaikka juuri Losissa esiintyy vanhastaan epäilyjä, että tulipaloja sytyttelevät kommunistit tai homot, kyllä tavallisin syy on kelvottomissa korkeajännnitelaitteissa.

Tämän riipaisevan henkilökohtaisen muistelman tausta on äskettäin aloittamani romaani. James Ellroy on taas kerran koonnut itsensä. Hän on luultavasti yhtä tärkeä kirjailija kuin Norman Mailer parhaimmassa vedossaan, tai Didion tai David Foster Wallace.

”Perfidia” menee ajassa kauas taaksepäin. Alku on hyvin tunnettu päivä, jouluun 6. 1941. Henkilöinä on itse Dudley Smith mutta myös poliisipäällikkö Parker. Toisin sanoen Ellroy tekee samaa kuin American Tabloidissa. Kirja on jossain määrin fantastinen ”tutkimus” tapahtumista, jotka ehkä ovat totta mutta todennäköisesti eivät.

Minulle Ellroyn Los Angeles –sarja oli aika iso asia. Luin niitä kirjoja paikan päällä ja opin tuntemaan hyvin Santa Monican moottoritien, jonka rakentaminen on iso asia kirjoissa ja siinä mainiossa elokuvassa.

Uuden kirjan Los Angelesin poliisilaitos on kammottavampi, rikollisempi ja väkivaltaisempi kuin mikään gangsteriliiga. Moni muu (Chandler) on kirjoittanut poliiseista jotka ovat ”kuin” rikollisia. Ellroy jättää ”kuin”-sanan pois. Rikollisia. Ja odottamattomasti Ellroyn lause ja kieli on ennallaan tai parempi kuin ennen. Niin hirveä rekyyli, että lukiessa palokypärä tipahtaa silmille kuin norsupyssyllä ampuessa. Outoa ettei kannessa lue ”voi vaarantaa mielenterveytesi”. Sietäisi lukea.