13. syyskuuta 2014

Muistan ensi kesän

Louvain. Poltettuja kirjoja


Mitä todella muistat kirjoistasi?

Kovina aikoina ihmiset turvaavat järjettömyyteen. Minulla loiskahti korkealle, kun Gilbert Maailmansodassa mainittiin ennenkin useasti lukemani maininta. Englannissa elokuussa 1914 riemuittiin tiedosta, että nyt Venäjältä on tulossa apuun Länsirintamalle kymmenen tuhatta tai sata tuhatta todella kovan näköistä taistelijaa. Kaikki kertojat tiesivät, että joku luotettava ihminen oli nähnyt nämä Skotlannissa maihin nousseet taistelijat, joita ei siis ollut olemassa, ja heillä oli ollut hirveät karvalakit ja saappaissa lunta.

Juttua ei pidä sivuuttaa urbaanilegendana eikä kuitata tuon ajan ihmisten tietämättömyydellä. Luultavasti jokainen kertoja kuitenkin tiesi, kuinka kauan lumi pysyy saappaissa, elokuulla.

Paljon hurjempia esimerkkejä on vaikka kuinka. Saksa hävisi informaatiosodan Belgian Louvainin (Leuven) kaupungin kolmensadan siviilin joukkomurhilla ja polttamalla järjestelmällisesti mainion kirjaston, jolla olisi ollut käyttöä ryöstösaaliinakin. Tapauksen aiheutti pillastunut hevonen, jota saksalainen säikähdyksissään ampui niin että heikäläiset tulittivat aikansa toisiaan ja ”ymmärsivät” sitten, että asialla olivat belgialaiset sala-ampujat, joiden teko oli kostettava.

Mutta onko kirjojen polttaminen tarpeellista?

Muistini on polttanut paitsi kokemaani, valtaosan lukemastani. Skannaan niitä vanhoja leikkeitä ja olen pitänyt silmällä ennen tietokonetta kirjoittamaani. Tuossa yhteydessä luin määrätietoisesti koko joukon Hesariin kirjoittamiani maanantaikolumneja. Sen olin jo huomannut ja Pekka Tarkkakin myönsi, ettei tapausta pidetty ihan terveenä. Vuonna 1991 tuo lehti julkaisi sata kirjoitustani, viikoittaiset kolumnit mukaan luettuna. Kun siinä oli viranhoitoa ja väitöskirjan tekemistä ja luentoja ympärillä, ilmiö ei mahdu omaankaan päähäni.

Tekstit olivat sellaisia, etten niitä nytkään häpeä. Koetin hiukan katsella, olisiko niillä enää mitään käyttöä. Vastaukseni on, ei ole. Alkoi heti kyllästyttää. Viattomat lukijat saisivat tarpeekseen heti.

Mutta jäin miettimään lukemiani kirjoja, kun taas kerran näin aika suuren määrän juttuja, joitten sisällöstä ja aiheesta minulla ei ole pienintäkään muistikuvaa. En enää tiennyt arvostelleeni tuota tätä kirjaa ja suorastaan analysoimastani kirjasta ei liioin ollut jäljellä jälkeäkään. Ihmettelin vain, että onko tuollainenkin kirja kirjoitettu ja arvostelusta päätellen voi olla kiinnostavakin.

Yhtä ja toista muistan kuitenkin, ja tietysti huomasin, että voisin syöttää noita vuosikymmenen takaisia juttuja tässä blogissa, eikä kukaan edes epäilisi mitään. Tosin kirjoitin ehkä silloin paremmin, ainakin selkeämmin piirroin. Viivapiirros on vaivattomampi katsojalle kuin akvarelli tai öljymaalaus.

Linnan ja Waltarin suurteokset ovat mieleni päällimmäisellä pinnalla. Muistan loputtomasti repliikkejä ja yksityiskohtia. Kivi on samassa asemassa. Sitä vastoin Dostojevskista en muista yleensä henkilönnimiä enkä edes juonen pääpiirteitä, mutta omat lukijan tunteeni sitä vahvemmin.

Myöhäinen Päätalo-herännäisyyteni johtuu siitä, että hänen kirjansa käyttäytyvät kuin niissä kuvattu iskelmä ”Lasihelmi”.  Ne jäävät kiertämään ja muuttumaan ja täydentymään mieleen. Toisin kuin iskelmä, ne eivät jumputa kuin urarikko gramofoni.

Eräille seikkailukirjojen sankareille olen sepittänyt mielessäni sivujuonia ja jatko-osia. Henkilöt ovat irronneet paperilta.

Mutta on muistettava tavanomaiset raamatunlukijat. Vuosisatojen tapa lukea mikä vain pätkä aamuisin tai vaikeuksien nostaessa pesemättömiä päitään ei ehkä ole hullu. Tuttukin teksti asettuu uuteen, meneillään olevan päivän yhteyteen ja saa siten toisenlaisia merkityksiä.

Sitä minä ihmettelen, että kaikki eivät usko iankaikkiseen elämään eivätkä muihinkaan yliluonnollisiin ilmiöihin. Kuuntelen miten kuollut ihminen soittaa kuollutta Bachia (BWV 846 – 869). Tiedän aivan riittävän varmasti, että molemmat ovat ihmisiä ja eläviä ihmisiä. Ei kukaan ole kuollut niin kauan kuin häntä muistetaan. Vanhan hautakiven piirrot odottavat vain lukijaansa.

Ihmisyytensä haudanneille olisi myös muistutettava, että musiikki on sellainen äidinkieli, joka ei nöyristele kielirajoja. Klassiset musiikit – niitä on ainakin kymmenessä korkeakulttuurissa, kuten Arabiassa, Intiassa ja Kiinassa, ovat täysin tavoitettavia, vaikka vaivalloisia, ja merkillisen sitkeähenkisiä.

14 kommenttia:

  1. Kemppisen hienoista kirjoituksista on jäänyt itselleni elävänä mieleen tämä toteamus, 8v sitten:

    " ERNO PAASILINNAN muistelmateos Tähänastisen elämäni kirjaimet aiheutti minulle mielenvireen, vaikka osasin varoa. Sen parempaa tekstiä kuin kirjan alkujakso en muista tällä kielellä kirjoitetun vuosikymmeneen enkä kahteen."

    Taitaa pitää edelleen paikkansa?

    VastaaPoista
  2. Minulla on kohtuullisen suuri kirjahylly, joka kiertää koko huoneen ja on täynnä enimmäkseen kirjoja. Käyskentelin eräänä joutoiltana sille hakien unisatukirjaa -- ilman pitkästyttävää lukemista ei saa unta -- ja poimin Magnus Magnussonin The Vikingsin, koska oli tullut juteltua netissä kalastajakipparin kanssa. Ukko laitteli troolariaan kuntoon kautta varten telakalla Skounen rannassa.

    Kirja oli niin hyvä etten muistanutkaan. Olen näköjään hankkinut sen 2004 maaliskuussa.

    Ja kun olin päässyt kohtaan Osebergin laiva ja Harald Kaunotukka, tajusin etten ole koskaan aloittanutkaan lukea koko hankintaa. Tai sitten olen lukenut kirjan niin julmassa takahumalassa, että kaikki on unohtunut. Maailma on miellyttäviä yllätyksiä täysi.

    VastaaPoista
  3. Minä luin vanhoja Filmihulluja joissa joku nuori J. Kemppinen arvostelee - eli siis kritisoi - elokuvia. Aika monesta asiasta olen samaa mieltä kuin hän, mielestäni liiankin monesta, mutta en onneksi kaikesta! (Se nyt vielä puuttuisi.) Ps. DDR:ssä alakoululaiset saivat kirjoitettavaksi aineen "Mitä meiltä vielä puuttuu?". Siis kotoa. Yksi tyttö viittasi ja sanoi "Opettaja, meiltä ei puutu mitään." Opettaja oli ihmeissään ja tenttasi tyttöä että "onkos teillä sitten slalom-sukset? väritelevisio? Wartburg?", etc. "Ei", sanoi tyttö mutta "ei meiltä silti mitään puutu." Opettaja oli entistä ihmeemmissään. Sitten tyttö kertoi:

    "Eilen isosisko tuli kotiin ja sanoi että hän on raskaana. Isä sanoi siihen että 'tämä se enää puutuikin'..."

    VastaaPoista
  4. Hauska tuo mikiksen juttu "meiltä ei mitään puutu".

    Ei meiltäkään. Kaikkea on, kirjoja, maalauksia, musiikkia, sekä materiaalista että henkistä lajia, mutta silti on tunne, että jotain puuttuu. Jotain tärkeää. Puuttuu kärsivällisyyttä, toisen ymmärtämistä, puuttuu mielenrauhaa, hiljaisuutta.

    Mutta mitä niistä. Elämää on, se kai sentään kaikkein tärkeintä.

    Pidän siitä että sotien ja muiden historiallisten ja nykyisten tapahtumien selostajana Kemppinen on mainio, kirjoittaa vapautuneesti omalla tavallaan, hauskastikin. Ja muistuttaa lukijoitaan sekä kirjallisuuden että musiikin ansioista. Ne pitävät elämää yllä, antavat henkistä ravintoa nykyisille eläville, ja tarjoavat ikuista (ainakin johonkin päätepisteeseen asti ikuista) elämää heille, joiden teoksia yhä luetaan ja/tai kuunnellaan. Se mikä kestää on yleensä klassista.

    Jos vertaa esim. musiikissa ns. kevyttä ja ns. taidemusiikkia, on niiden ero juuri siinä, miten ne kestävät. Voi olla suurikin hitti, joka lyö itsensä läpi ja jota kuunnellaan ahkerasti, mutta jos se on kevyttä, se vanhenee nopeasti ja tulee uusi hitti sen tilalle. Jos joku harva jää elämään, sitä sanotaankin jo klassikoksi tai "helmeksi". Ja ns. "vakavampi" kirjallisuus voi elää satoja vuosia tai kuolla kupsahtaa sekin jo melkein puolessa vuodessa nykyisin. Sattumaa kaikki. Lukijat sen iän määräävät. Kuinka paljon "unohtuneita" kirjoja on meilläkin hyllyssä. Hyviä kirjoja, joiden joukosta aina silloin tällöin teen "löytöjä".

    Kaikkein vaikeinta elämä on kuitenkin kaikella uudella, mitä nykyisin tehdään. On kokeellista runoutta jota harva ymmärtää ja tahtoo lukea, mutta jos tosissaan haluaa siihen tutustua, se kyllä aika pian aukeaa ja siitä voi alkaa pitää. Ehkä siitäkin joukosta löytyy tulevia klassikoita.

    Sama ns. uudessa taidemusiikissa. On ihmisiä, jotka eivät pidä sitä edes musiikkina. Ja on sellaisia, jotka pitävät siitä. Kuulun viimeksi mainittuihin. Minulle jokainen uusi atonaalinen sävellys on kuin seikkailu. Olen kuunnellut niitä paljon ja se on tullut tutuksi musiikin lajina, jossa jokainen teos on oma seikkailunsa musiikin maailmassa. Se on täynnä näköaloja, mielenkiintoisia keskusteluja soitinten välillä ja yhtenä soittimena siinä saattaa olla myös ihmisääni. Se on eteenpäin kulkevaa musiikkia, sitä harvemmin jaetaan osiksi, niinkuin vanhemmassa musiikissa tapahtuu. Se on muutenkin vapautettu totutuista kahleista, samoin kuin uusi runous.

    Kiinnostaisi tietää, miten Kemppisen tavoin kaikkeen taiteenalaan ja historiallisiin tapahtumiin perehtynyt henkilö suhtautuu kaikkeen tähän uuteen taiteessa, jota kuitenkin yhä enenevässä määrässä on alettu esittää matineoissa ja konserteissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhemman taidemusiikin nykyään tunnetut edustajat ovat aikanaan nousseet massasta juuri edustamansa laadun takia, ei toki kaikki musiikki silloinkaan ollut laadukasta. Tai osasta laadun ovat huomanneet myöhemmät sukupolvet, osasta aikalaiset. Uskoisin, että nykyisestäkin taiteen tekemisestä nousee samalla tavalla harvoja eloonjääviä, osa tunnistetaan ehkä jo nyt ja osa sitten myöhempien arvioitsijoiden toimesta, kunhan nähdään miten yleisempi maku kehittyy.

      Poista
    2. OLLI K
      Voisi sanoa, että kaikissa taiteenlajeissa on suurempi osa huonoa, hyvää paljon vähemmän. Osa on sitten siltä väliltä. Riippuu tietysti vastaanottajasta. Usein vika on kuitenkin hänessä, sillä taiteenportit eivät hevin aukene, ainakaan heti. Mutta jokin yksittäinen teos voi vaikuttaa niin, että se läväyttää kerralla portit levälleen. Tai se voi toimia jäänmurtajana.

      Oli muuten hauska lukea Thomas Bernhardin Vanhat mestarit. Siinä kirjassaan hän mitätöi kaiken, vanhat mestaritkin! Melkein ymmärsi, mitä hän tarkoitti. Eihän kukaan voi tehdä mitään sellaista, joka olisi kertakaikkiaan täydellistä. Aina jää parantamisen varaa. Mikä on suuri onni. Muutenhan kaikki hyvä olisi jo tehty. Kehitys pysähtyisi.

      Poista
  5. Arvelin tuossa, että kirjoista, siis kaunokirjallisista, ei oikeastaan liene tarpeenkaan mitään muistaa. Koetut tunteet, tunnejälki, niistä jää ja se kantaa taas ihmistä uuteen. Ja kyllä kai se luettu siellä työtään tekee, vaikkei yksityiskohdittain olisikaan arkistossa.

    VastaaPoista
  6. Tuli mieleen toinenkin kommentoitava. Minusta olisi lohduton ajatus, että merkittäviä asioita tehneet ihmiset olisivat elossa, heitä kun muistetaan, ja muut ikäänkuin kuolleita. Jos kuitenkin itse ajattelisin, että elossa oltaisiin sitä kautta, että maailmaan on annettu panos ja se on siksi erilainen kuin jos tuo panoksensa luovuttanut ei olisi ollutkaan olemassa.

    VastaaPoista
  7. Hesarissa on harvoin, jos koskaan ollut Kemppisen kolumneja terävämpiä ja samalla viihdyttävämpiä kirjoituksia. Suureksi surukseni ne loppuivat. Ilokseni olen tämän blogin löytänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisipa ne Hesarin kolumnit koota kirjaksi! Lukisin.

      Poista
    2. Kotona vaan kopiraittaamaan ja jälestäpäin kehumaan, reipas lahjus Taitilijalle selvittää tilit.

      Poista
  8. Olen lukenut John le Carrén Smiley-kirjat moneen kertaan ja nähnyt jokaisen filmatisoinnin, loistavia kaikki.

    Aihehan ei ole ihan vähäinen: myyrien etsintä kylmän sodan tiedustelutoiminnassa; ja sen pohdinta, kuinka paljon vastustettavan omia keinoja voi käyttää jotakin asiaa vastustettaessa.

    En muista, siis kirjaimellisesti, ollenkaan, ketkä henkilöhahmoista paljastuvat roistoiksi, tai siis vielä roistommiksi kuin muut. Vaikka muistan elämänmakuiste hahmot oikein hyvin.

    Suuren kirjallisuuden merkki. Siihen voi palata jatkuvasti yllättyen.

    vuorela, tampere

    VastaaPoista
  9. Tiedä niin tuosta polttamisesta, kyllä ne maatuu...
    leninin kootut käy...
    onhan noita manuaalia...
    korvasieniä saa kuopassa jossa on kahden viikon hesarit, ne vanhat...

    Vaan minäpä se olen yli satavuotiaan kauhavalaisen uusi omistaja. Jo päivän mulla ollu. Sipasin santapaperiin, hyvä ja luja. Syömähammas. Kun haluatte hyvää niin ja niin. Mutta jos oikein tosi hyvää niin Kihniön paha pappi! Oli puhetta.

    Iikka

    VastaaPoista
  10. Kuolemattomuus omalta ja muiden kohdalta on kyllä jotenkin paljon eri asia: enkö joskus herääkään/muistaako kukaan Tovea. Toki samaakin on aivoajatuksissa. Rinnassa silti reikä. Tässä mielessä kysymysten ero on minusta jotenkin sukua "taidemusiikin" ja "kevyen musiikin" suhteelle,

    VastaaPoista