17. syyskuuta 2014

Kertomus ja vitsi





Etenkin Das Wohltemperierte Klavierin II-kirjassa juoksentelee, hypähtelee ja opettelee ryömimään pieniä tyttöjä. On liikettä, kaikki on muutosta.

Tuo teos, 48 preludia ja fuugaa, on huonossa maineessa. Melkein kaikki ovat yrittäneet soittaa sitä, ja todella etevät ovat soittaneetkin. He ja muut pitävät näitä pikkuteoksia kuivakkaina, sopivana korkeintaan harjoitteluun keskenkasvuisille. Niitä ei juuri koskaan esitetä resitaaleissa eli pianoilloissa ylimääräisinä eikä muutenkaan.

Jukka Isopuro on varmaan jo ehtinyt hankkia uudet pelihousut. Viime viikolla Hesarista ilmeni, että edelliset hän repäisi kuunnellessaan Daniel Barenboimin johtavan berliiniläisiään (ei siis filharmonikkoja vaan Staatskapellea).

Barenboim on myös pianisti ja siinäkin ammatissa maailman huippua. Bachin tulkitsijana hän on nyt ainoa eli aivan omassa luokassaan. Hänen kaksoislevyään on vielä hauskempi kuunnella kuin Goldbergiä ja Beethovenin Diabelleja. Hän tekee kaiken sen, minkä pianonsoiton opettajat ovat perinteisesti kieltäneet. Ääni nousee ja laskee, tihenee ja muuttuu verkkaiseksi, legato ja staccato vaihtelevat, ja kaiken kukkuraksi hän painelee pedaalia selvään suttaamiseen asti. Ettäs kehtaa!

Ainakin takavuosina opettaja olisi jo lyönyt flyygelin kannen soittajan sormille ja kehottanut heittämään haaveet siisteistä sisätöistä sikseen.

Tässä on annos liioittelua. Kyllä suuret kanuunat myös levyttivät nämä preludit ja fuugat jo ennen sotia, Edwin Fischer ikimuistoisesti, ja Gieseking ja Kempff sitten myös. Omana aikanani Richter ja Nikolayeva ovat avanneet näitä teoksia pianolla, ja cembalolla soitettuja levytyksiä on leegio, Landowskasta alkaen.

Mutta antakaa Gouldin Bach-levyt (paitsi ns. pianokonsertot) joululahjaksi naapurin kissalle. Sievä rusetti vain; tiettävästi kissat eivät kiihkoile Bachista. Gouldin levyt, etenkin keskimmäinen Goldberg-versio, ovat hienoja, mutta jos joku tuntisi Bachin ”kosketinsoittinmusiikista” (cembalo, klavikordi, urut) vain Gouldin, hän ei tuntisi kovin paljon.

Kotisivullaan Barenboim sanoo, että Bachilla melodian ja harmonia välillä on aina muuttuva jännite ja että melodia on musiikissa sinänsä mielenkiinnoton, ellei siinä ole harmonista liikettä. John Eliot Gardiner muuten sanoo juuri samaa. Bach oli Newtonin aikalainen, mutta rinnastus liikelakeihin ei tee aivan oikeutta Bachin suurisuuntaisuudelle. Hänhän keksi, nimenomaan tässä teoksessa, soivien äänten kvanttidynamiikan. Kun kuuntelette tarkoin, korvanne kertoo, että sävelet liikkuvat elektronikuorilla, eivätkä ne voi kulkea missä tahansa satunnaisessa paikassa. Sävel on värähtelytaso ja sointu on yliäänisarja.

Joka kielikuvaan tarttuu, se kielikuvaan hukkuu. Itse nyt kuitenkin olen saanut paljon lohdutusta siitä ajatuksesta, että elektronikuoret ovat sävellajeja ja niitä meillä on siis 24, duuri ja molli kullekin 12 sävelelle. Liikkuessaan ne liikuttavat.

Muuankin Barenboimin soittama Bachin preludi on kuin ilmiselvä uudempi suomalainen kansanlaulu. Siellä pulpahtelee Bruckneria. Itse hän sanoo löytävänsä Bachia soittaessaan välillä Stravinskyä, ja sen kuulee. Mikä on soittaessa, kun on kymmenen ääntä käytettävissä, yksi joka sormelle. Ei pianoa soiteta kahdella kädellä, vaan kymmenellä itsenäisellä sormella, joista kaksi on kaikeksi onneksi peukaloita.

Barenboim itse menee kielenkäytössä niin pitkälle, että hän vihjaa hengettömän, jotain ihmeellistä autenttisuutta tavoittelevan Bach-soiton olevan fundamentalismia, jonka ainoa tarkoitus on harjoittaa raakaa väkivaltaa… Paljon Lähi-Idässä oleskelleen ja juutalaisia ja palestiinalaisia nuoria onnistuneesti samassa orkesterissa johtavan Barenboimin kielenkäytössä fundamentalismi ei ole kehu. Sitä ei olisi liioin ortodoksia.

Kuulijan, äänilevyn ostajan tai siis käytännössä lataajan korvissa, tässä sinänsä hyvin tutussa musiikissa on ainakin kaksi hyvin odottamatonta piirrettä. Kappaleet ovat kertomuksia. Lisäksi niihin sisältyy kromaattisia vitsejä ja hyvin paljon haikeaa huumoria.

Jos kiinnostaa, kuunnelkaa vaikkapa kakkosen f-molli, nro 12 BWV 881. Jostain syystä juuri tuo pikku kappale merkitsee minulle paljon. Barenboimin levyllä siinä ei ole paljon ”barokkia”. Tuo nimitys on nyt onneksi palaamassa haukkumasanaksi. Se tarkoittikin aikoinaan suhdatonta. Sen sijaan aihe, juuri se sävellajeissa jännitteinen melodinen kulku, kuullaan ensin parahduksena, sitten huokauksena, sitten huojennuksena. Siinä on pieni elämä. Ja aina preludi jatkuu fuugaan ja ne fuugat ovat välillä kuin – Tshaikovskia.

Teossarja kirjoitettiin tasavireiselle klaveerille eli tutkielmaksi ja todisteeksi eri sävellajien välisistä soinneista. Ja kauan luultiin, että se on vain oppikirja.

15 kommenttia:

  1. Kiitos pohdiskeluista, tosiaan, välillä Tsaikovski nousee tajuntaan Bachista, varsinkin tuosta predudista - tai 6. Partitan avauksesta. Hassu juttu Bachissa on, että häntä voi kuvittaa vaikka Judinan tapaan, tai Kemppisen tapaan tai jättää kuvittamatta kokonaan - silti musiikki pysyy mentaalihygienialle tärkeänä purona. Sivumennen sanottuna Barenboimin kirja elämäni musiikissa on paikoin hämmästyttävän viisaasti kirjoitettu kirja. Ja hän myös osaa kirjoittaa musiikista ja sen soittamisesta niin, ettei tule tahmea olo. Kirja on kulunut ainakin minun käsissäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos "Elämäni musiikissa" lukee suomeksi, ei Seppo Heikinheimo ole ihan ansioton hienoon kirjaan.

      Poista
  2. Ihan täytyy kysyä: keskimmäinen Gouldin Goldberg-versio? Itselläni on 1955 ja 1981 versiot, mutta tuosta keskimmäisestä en ole tietoinen, mikä se on? Vai ymmärsinkö jotenkin väärin?
    Muuten olen tuota Fischerin Das Wohltemperierte Klavierin versiosta sitä mieltä, että se on yksi parhaista levytyksistä mistään teoksesta jos käytetään musiikkia työpäivän jälkeiseen rentoutumiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Gouldin Salzburgin live on muistaakseni 1956 - hieno esitys.

      Poista
  3. Vastaus kysymykseen puu-kirjasta

    Meetings With Remarkable Trees (Cassell Illustrated Classics) Pakenham, Thomas

    VastaaPoista
  4. Minä kuuntelen säännöllisin väliajoin aikamoisten vastakohtien eli Gouldin ja Richterin versioita Wohltemperierte Klavierista. Pidän molemmista. Molemmat ovat tavallaan äärimmileen vietyä tulkinnan sisäistä loogisuutta. Löytyisiköhän Barenboimilta synteesi, joka yhdistäisi teesin (Richter) ja antiteesin (Gould)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ashkenazy tulisi mieleen. Huolellisesti tutkittu ja soitettu, hyvin pianistinen esitys, persoona jätetty musiikin taakse. Ja se on kehu.

      Poista
    2. Mitään asiasta tietämättä ostin tarjouslaatikosta Ashkenazyn levypaketin, jossa soitettiin Bachin teoksia. Ajattelin, että voisihan tuon tyyppistäkin musiikkia kokeilla, kun viisaan oliset miehet sitä kehuvat.
      Musiikissa sinänsä ei ollut vikaa, mutta jotenkin soittaja tuntui horjahtelevan rytmissä. Tuntui, kuin jotkun musiikin kohdat olisivat tulleet hieman yllätyksenä, kuin pimeä mutka nuotittomalla pikataipaleella.
      On tietenkin mahdollista, että sen kuuluukin olla noin, pitäisi varmaan hankkia jokin kehuttu versio samasta musiikista.

      Poista
  5. Barenboim on tuttu nimi, olen ehkä muinoin nauhoittanut hänen Bachiaan c-kasetille.

    Vielä yksi pianisti: Andras Schiff. Hyvä muistaa että osaa pysyä kaukana, pilaa Bachin 1800-l romantiikalla..

    M

    VastaaPoista
  6. Ilahdun aina, kun puhutaan musiikista. vielä enemmän ilahdun kun kuuntelen sitä. Kaikkein mieluisinta on kuitenkin se, kun vajoaa kuuntelemaan omaa suosikkisäveltäjäänsä. Joskus on hirveästi väliä, kuka tai ketkä musiikkiteoksen esittävät. Joku solisti voi olla paljon mieluisampi kuin joku toinen, vaikka kysymyksessä olisi sama esitettävä teos.

    Tämä kirjoitus tällä kertaa miellyttää minua kommentoijia myöten. En tiedä, onko lainvastaista vai ei, joka tapauksessa kopioin tämän kommentteineen päivineen voidakseni vielä jälkeenpäin kuunnella ja vertailla pääkirjoittajan ja kommenttikirjoittajien mainitsemia teoksia ja niiden esittäjiä. Kiitos kaikille teille! Hyvää syksyä ja hyvää musiikkia toivon teille! (Ja ehkä itsellenikin :)

    Ps. Jos jonkin nimen laittaisin itse tarjottimelle tällä kertaa, on se Arvo Pärt ja hänen teoksensa Spiegel im Spiegel. Se on minua rauhoittanut jo monena iltana, kun uutisten jälkeen tulee levoton olo. Sen puhtaus, yksinkertaisuus ja kauneus häivyttää mielestä kaiken tarpeettoman.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja minua ilahduttaa aina Liisun kommentit. Kirjoitat hyvin ja kivasti!

      Poista
    2. Joo, onhan seksi kyllä täysin tarpeetonta, jollei ole niitä tarpeita.

      Poista
  7. Jo aikaa sitten (80-90 -luvulla?) vaikutuin suuresti radiosta kuultuna Risto Laurialan Bach -soitosta. Kahdessa erässä tuli Bachin Preludit ja Fuugat, vaan muistankohan väärin, kun niitä ei löydy äänitteinä. Mahdollista, että olisi ollut Radion omina nauhoituksina. Levytettynä on Die Kunst der Fuge.

    VastaaPoista
  8. Fischer soittaa liian nopeasti. Mikä on hätänä?
    GG on soinut autossa 2 vuotta. Ikävä kyllä ei ole tullut korvamadoksi.

    Omaisille olen kertonut että tajuttomuuden/aivotrauman kohdalla GG on sitten parasta aivovoimistelua.
    GG ja wohl.. Toimii se nytkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uudemman tiedon mukaan lempimusiikki auttaa toipumaan aivovammoista (onnettomuus, infarkti jne) paremmin ja nopeammin. Siis lempi taipuu, muttei kontraputki jos ei putki potilaan aivoissa taipunut aiemminkaan.

      M

      Poista