9. toukokuuta 2014

Vongoiva



Tapio Laineen kirja ”Vahingossa Vongoivalle” (2005) osui kirjastossa käteen, kun vieressä oli toinen, hakemani kirja. Yritän näet nyt saada selvän, mitä ”Lappi” tarkoittaa. Se näyttää olevan ainutlaatuinen paikka maapallolla, varsinkin Saariselkä. Siellä ovat näkyvissä Karelidien kuluneet juuret, neljä kertaa vanhemmat kuin Skandinavian vuoret, puhumattakaan äskettäisistä Alpeista.

Ilmasto on kummallinen. Kasvillisuus on peräti outo. Romantiikka ja lapsekas ihastelu, josta on todella paljon esimerkkejä, näyttää olevan täysin aiheellista. Ja tuo todellinen maailmanperintökohde, jonka nostaminen listalle on käsittämättömästi unohtunut, jatkuu siis vähän matkaa Venäjän puolelle. Hakusana on ”granuliittivyöhyke”, synt. 1 950 miljoonaa vuotta sitten.

Laineen kirjan nimi tuntui olevan tarpeettomasti sukua tiedustelupuolen Pauli Marttinan vanhalle kirjalle ”Vahingossa Venezuelaan”. Kun kirjan luki, nimi osoittautui kuitenkin aihetta täsmällisesti ja hyvin kuvaavaksi. Kirja on kuihtuvaksi luulemani mutta kasvavaksi osoittautuneen Lappi- ja Saariselkäkirjallisuuden uuden nousun mainio esimerkki.

Kirja on täsmällisesti kaavan mukainen. Se on tarinointia tunturivaelluksista eri vuosikymmenillä, ja mukana on juuri sopiva annos hyödyllisiä neuvoja ja pikku varoituksia.

”Vongoiva” on joillekin ihmisille lähes tavoittamaton onnen ja omatoimisuuden vertauskuva. Se on joukko tuntureita itärajan pinnassa. Kuvitelkaa Päälaen kartta. Korvatunturista seuraavaan mutkaan pohjoiseen on Talkkunapää, ja siitä vähän ylöspäin Jaurujoen rannassa tuo paikka on.

Perehtyminen ulkoilukarttaan – (Sokosti – Suomujoki) on erinomainen ajatus. Kartan ääressä ei mäkärä pure eikä tule edes pahasti hiki. Elämys voi silti olla huima. Minulle joka tunnen oikeastaan kaikki tuon kartan nimet, kun sain vuonna 1959 värittää käsin oikein Rapidografilla isäni jostain hankkimia ensimmäisen kelvollisen Saariselän kartan mustavalkoisia lehtiä, kokemus on raari.

Jaurun varsi näyttää todella pahalta kulkemisen kannalta, ja kaukanakin se on. Myös Laine, joka yritti eri vaiheissa tuohon lumopaikaan mutta jäi muun muassa sään armoille, kertoo samaa. Hän oli kertomansa mukaan eksymässä aivan muualle, kun löysi itsensä Vongoivan ylärinteestä ja päätyi laelle. Jyrkänteen harma ”Vongoivan räystäs” on kuuluisa näköalapaikka.

Minä en siis ole siellä käynyt, Muorravaarakalla vain, ja Anterilla. Ja siitäkin on hiukan aikaa, koska vuosi oli silloin 1955. Mutta kokijoita ja kertojia on riittänyt myös lähipiirissä.

Laineen kirja yllättää tekstinä, koska se on oikein hyvin kirjoitettu, valokuvillaan, jotka ovat erittäin hyviä, ja tuotteena, sillä kirja on painettu tavallista tosiasiallista omakustannetta paljon paremmin. Jos keksii, mistä tämän kirjan saa, on aihetta ostaa.

Suhtauduin tiedonhaluisesti mainintoihin autiotuvista.  Verkkopaikka patikka.net kertoo paljon. Laine lisää kuorsaamiset ja hajut, miellyttävät ja epämiellyttävät petikaverit. Kulkemisen kannalta todella mielenkiintoinen ajatus on kävelysauvat. Suhtaudun sellaisiin hyvin epäluuloisesti vaikka ymmärrän ajatuksen. Mutta paha kivikko eli rakka ja etenkin purojen ja jokien ylittäminen kahlaamalla – siinä on asiaa. Sauvat varmaan auttavat merkittävästi. Eivätkä väitteet repun kantamisen helpottumisesta ole varmaan perusteettomia.

Hyvä, Laine. Terveisiä Kemppisiltä! Ja tämän lukijoille se tieto, että järkevästi valmistautuen Koilliskaira on edelleen ehkä maan tavoiteltavin vaelluskohde. Ja Euroopan. Mutta voi olla viisasta pysyä poissa ”Kemppisen valtatieltä” eli isäni kirjoissa kauan sitten neuvotuilta reiteiltä, etenkin maantien tuntumassa. Kämpille kuuluu mahtuvan, mutta varusteet maastossa yöpymiseen on oltava. Eikä tulta saa viritellä muualle kuin osoitetuille paikoille, joilla taas ei välttämättä ole poltettavaa puuta.

Mieleeni tuli epämiellyttävä ajatus. Mietiskelin miksi en tehnyt kuin noin kymmenen Lapin retkeä isäni kanssa. Nekään eivät yleensä olleet kunnon vaelluksia ja vain kahdesti olimme liikkeellä talvella. Perussyy on tietenkin elämänvaiheet. Toinen syy oli se normaali kirjoista löytyvä. Moni mies halua oman elämän ja toteuttaa omia mieltymyksiään. Nuorena istuin mieluummin Pariisissa kuin Vongoivalla.

Nyt mieleeni on tullut uusi ja pelottava kuva itsestäni invalidina. Sekä isäni että minä otimme vakavasti armeija-aikaisen sairastaminen. Olihan siinä kysymys sydänvian uusiutumisesta. Minulle ei tullut mieleen laittaa itselleni minkäänlaisia rajoituksia, vaan olin yhtä kova repimään kuin ennenkin. Isäni ehkä arkaili laittaa minulle hyvin kovaa rasitusta. Oli siitä joskus puhettakin, kerrankin Hetassa. Minä pidin sitä moitteena. Se on itsekeskeisyyden muoto, että ajattelee heti, minun syyni.




16 kommenttia:

  1. "Tapio Laineen kirja ”Vahingossa Vongoivalle” (2005) osui kirjastossa käteen, kun vieressä oli toinen, hakemani kirja." Tällä arvon blogisti todistaa oikeaksi Umberto Econ ajatelman: "kirjasto on aikomattomien löytöjen paikka".

    Kalevi Kantele

    VastaaPoista
  2. Rinne voitti Urpilaisen äänin 257-243 ja nousi SDP:n puheenjohtajaksi.

    VastaaPoista
  3. Raari !
    I. Hallantie, kiittäen.

    VastaaPoista
  4. Onko "Vongoiva" sana saamea? Ja mitä se tarkoittaa, kiinnostaisi tietää.

    Ps. Tänään opin että "tarvas" on metsäkauriin aiempi nimi, eli nimitys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Turun läheltä löytyy sitten Tarvasjoki. Unkariksi peura on szarvas.

      Poista
    2. Kiitos ystävällisestä vastauksesta.
      Mutta "vongoiva" minua edelleen vaivaa.

      Jonkunhan oudoille elukoille, joita ei juuri suomalaismetsissä juoksentele, pitää suomenkielisiä nimiä silti keksiä. Niinpä on tämmöisiä kuin Jalopeura (leijona) ja Kamelikurki (strutsi). Monen hyönteisen latinankielinen nimi on taas suomennettu niin kummalliseksi, ettei sitä ymmärrä, vaikka yrittäisi.

      Ps. Kaunein kasvi nimeltään on mielestäni Ketokäenminttu.

      Poista
    3. Virossa ”tarvas” tarkoittaa sukupuuttoon 1600-luvulla kuollutta alkuhärkää, jonka levinneisyyden pohjoisraja oli tiettävästi Suomenlahden pohjoisrannan - Laatokan etelärannan tienoilla.

      Tarvas on saanut äskettäin patsaankin Viroon:
      http://web.zone.ee/halcyon3/pages/0012%20-%20Rakvere%20tarvas.htm

      Poista
  5. Ettäkö Vongoiva Talkkunapäästä pohjoiseen, Jaurujoen rannalla? Mitähän karttaa Kemppi luki?
    Korvatunturin ja Talkkunapään välillä olet jo kahlannut yli Jaurujoen. Talkkunapäältä katsoen Vongoivan huippu on lounaassa, Iso-ojan syvän laakson takana.

    VastaaPoista
  6. Ei sentään "vongaileva"

    VastaaPoista
  7. Eipä täälläkään jalka enää kapsa, jotta Vongoivalle pääsisi, vaikka suu kyllä napsaa. V. 1976 ihan kesäkuun alussa istuksin Vongoivan pahdalla katsellen tulosuuuntaan Korvatuntureille ja Naltiolle pissihavukan eli piekanan liidellessä alapuolella. Tämäkin hieno tunnelma on taltioituneena aivojen sopukoihin. Toivottavasti pysyykin siellä vielä pitkään muiden Lapin muistojen tapaan.

    VastaaPoista
  8. Taidan suhtautua Kauhavaan, Kauhajokeen ja Lapuaan vähän samoin kuin Kemppinen Vongoivaan, joka on minulle 1950-luvulta asti tuttu "kulttuuri" (Siulan Ruoktun lailla).
    Kts myös http://anttiliikkanen.blogs "Häviämisen oppitunti"

    VastaaPoista
  9. Retkeilemisestä ja vaeltamisesta kertovia kirjoja julkaistaan varsin vähän, opaskirjoja retkeilystä kyllä melko paljon. Olen kirjoittanut tästä kirjallisuudenlajista, niin Kemppisestä, Laineesta ja muistakin: http://www.outa.fi/joomla3/index.php?option=com_content&view=article&id=459:ikaevae-eraetoen-ilta-retkeilykirjallisuuden-tarkastelua&catid=47&Itemid=157

    VastaaPoista
  10. Ei se Vongoiva ihan niin saavuttamattomissa ole, eikä vaadi mieletöntä kuntoa. Muistan kun kesällä -83 parin kaverin kanssa olimme käyneet Vongoivalla ja jatkaneet Jaurujokivarteen, tapasimme siellä kaksi tamperelaista pappaa. Meille silloin vielä juuri alle nelikymppisille he vaikuttivat jo tosi vanhoilta. Kertoivat vaeltaneensa sinne ihan rauhallista tahtia, koska toiselle oli tehty ohitusleikkaus ja toiselle laitettu muovinen lonkkanivel. Ei heillä tuntunut olevan mitään hätää siellä kaukana ihmisten ilmoilta. Nauttivat luonnosta ja erämaan rauhasta.
    Maastot ovat siellä, kuten muutenkin Saariselällä, aika hyväkulkuisia. Ei mitään pahoja kivikoita. Meillä oli sattuneesta syystä hiukan kovempi vauhti kuin papoilla. Yksi retkueemme jäsen kun halusi alkuperäisestä suunnitelmastamme poiketen nähdä Mauri-myrskyn jäljet Vongoivanmännikössä. Asia alkoi kyllä kiinnostaa heti minuakin. Vongoivanmännikkö kun nimenä oli jäänyt mieleen jotenkin tarunhohtoisena. Isäsi kirjoista luulisin.
    Männikön myrskytuhoista näytti olevan kiinnostunut myös metsähallituksen (?) biologi joka asusti Tyyriojan varressa Tahvontuvalla viikkoja. Tyyrioja laskee Vongoivalta etelään, sekoittaen vetensä sitten Jaurujokeen. Biologi tutki muistaakseni metsän tuhohyönteisten lisääntymistä myrskyn ruhjomalla männikköalueella. Autoimme häntä kantamaan pienelle suoaukealle helikopterista heitetyt raskaat ruokapakkaukset tuvalle. Oli kovasti mielissään kun näki pitkiin aikoihin ensimmäiset ihmiset.

    VastaaPoista
  11. Vuorten juuret -ilmaisu on kiusannut pitkään. Miksei tyngät, eroosiohan on kuluttanut aineen siitä päältä, kuten hampaat. Hampaan juuri on ollut kruunua ennen, onko vuoren juuri kasvattanut samoin sittemmin poiskuluneet huiput. En tunne vuorten kasvutapaa; termi poimuvuoristo (esim Alpit tai Himalaja) viittaisi että on muitakin tapoja syntyä - juurestako jotenkin?

    VastaaPoista
  12. Tuli 80-luvulla koluttua aika tarkkaan myös tuo Saariselkä. Etten olisi käynyt Vongoivallakin. Muistoja kuitenkin nämä muistelut herättävät. Kaunis kiitos blogistille.

    VastaaPoista
  13. Viimeksi pääsin tuonne onnen maille keväthangille vuonna 1993. Silloin tuntui itsestään selvältä, että täällä sitä käydään keväästä toiseen. Hienoahan siellä oli, muttei sitä parikymppisenä osannut tarpeeksi arvostaa. Aina pääsi lähtemään kun halusi... Vaan niin naiset ja perhe lopettivat turhat riekkumiset. Jospa pojat kohta innostuisivat, kun tuosta muutaman vuoden vielä kasvavat.

    Eipä tuolloin vielä ollut sivistystä tarpeeksi, että olisi tajunnut kulkevansa Kemppisten kultamailla. Isäsi kirjat löysin vasta tämän blogin kautta. Ainoa lukemani teos oli tuolloin vielä melko tuore Kai-Veikko Vuoriston Hankien kimallus. Mutta kyllä silläkin matkaintoa sai nostatetuksi. Saattoi jopa olla, että kyseinen kirja sai jutaamisinnon syntymään ja matkojen suuntautumaan juuri Saariselälle. Hyvän reissun teimme juuri 90-luvun alussa aivan viimeisillä
    hangilla, äitienpäivän tienoilla. Täytyi oikein paikanpäälle soittaa ja kysyä, oliko lunta. Hankikantoja ei enää ollut, mutta eipä ollut tuvilla ruuhkaakaan.

    VastaaPoista