4. toukokuuta 2014

Elämäkerrat



Epätoivo on suuri synti ja paha erehdys. Sen vuoksi katumus on useimpien lääkkeiden tavoin kahdensuuntainen, parannus tai myrkky, annostelun mukaan.

Kerran toisensa jälkeen lykkään jatkuvasti liian laajaksi kasvavan Joenpelto-kirjoituksen alistamista tämän osoitteen lukijoille. Yritän ymmärtää, miten vahvan vasemmistolaisen Suomen (1970-luvun) ylivoimainen romaani (Lohja-sarja) oli niin selvästi ei-vasemmistolainen.

Mahlamäen kaikin puolin hyvä, korkeintaan loppua kohti esimerkiksi ”Rouva Gladin” käsittelyssä hiukan hervahtava elämäkertateos on aukkoinen. Niin pitää ollakin. Sekä kuoleman jälkeen kirjoitettujen että ruumiin itsensä laatimat teokset ovat hyvin vaikeita toisten ihmisten takia. Se ei ole juridiikkaa vaan päinvastoin inhimillistä. Joenpellon tuotannon teemaksi on nostettu ihmisiksi elämisen kysymys.

Avioliiton kariutuminen, toisen ja sitten ymmärtääkseni toisenkin pojan kuolema ja lopulta pystypäinen, vanha nainen aivan liian suuressa talossa, on tarina, johon ei pidä kajota. Kuka tietäisi avioliittojen ja perhesuhteiden salat? En minä ainakaan.

Jotkut ystävälliset ihmiset jaksavat aivan ilmaiseksi pistellä blogiin kysymyksiä ja vastauksia, joiden sisältö osoittaa monumentaalista tietämättömyyttä tosiasioista. Joskus mietin stalkereiden sielunelämää; en ymmärrä sitä. Joenpellon vainoaja-tapauksessa olin hiukan mukana, vaikka isäni sitä hoiti, ja avioeroa samoin. Elämäkertaa lukiessa tuntuu edelleen uskomattomalta, että kaikkien näiden vihjaamieni suuronnettomuuksien keskeltä nousi Lohja II (Vetää kaikista ovista – Kuin kekäle kädessä – Sataa suolaista vettä – Eteisiin ja kynnyksille).

Siitä ei ole edes mainittavaa erimielisyyttä, että tuo teos on Linnan ja Waltarin rinnalla (ja minun kirjoissani Päätalon, mistä lienee suurtakin erimielisyyttä).

Eilen selvittämässäni yhteydessä jouduin myöntämään, että kirjoitin Helsingin Sanomiin harvinaisen itsepäisesti yksityisyyden suojasta ja tietosuojasta noin 15 vuoden ajan ja jouduin jakelemaan lausuntoja sinne ja tänne.

Ja se on tänäänkin aihe. Selvitin omia kokemuksiani yhdessä, oikeastaan kahdessa kirjassa 1990-luvulla ja sain ymmärtäväisiä lukijoita. Aihe ei ollut sen kummempi kuin puolison hidas menehtyminen armottomaan tautiin, perheen asioiden ja olon järjestely, väitöskirjan kirjoittaminen surutyönä ja toisenlaisen tasapainon etsiminen sisä- ja ulkotyön välillä virkoja vaihtaen. Ja uusi avioliitto. Tuo vaihe alkoi 1989.

Bachin kantaateista numero 21 tuli sitten myöhemmin läheiseksi. On se niin tuttu aihe, ”minulla oli paljon huolta” (Ich hatte viel Bekümmernis). Tässäkin suositeltava levytys muuten on Pieter Jan Leusink. Koopman on vähän turhan tulinen ja Herreweghe tuleton.

Mahlamäki mainitsee elämäkerrassaan, että parhaiten asioista tietävät eivät käytännössä koskaan kerro kirjailijoista välttämättömiä tosiasioita. Päinvastoin yleisessä kirjallisuustieteessä kehittyi jo ennen sotia ja tuli tänne sotien jälkeen sievä oppi: kirjailijan elämänvaiheilla ja hänen kenties pontevastikin ilmoittamillaan tarkoitusperillä ei ole mitään merkitystä teoksen käsittämisen kannalta. Jos kirjoittajalla oli jokin tarkoitus, se jäi toteutumatta (”intentioharha”).

Muodin rikkoi Pekka Tarkka, jonka kirjat Joel Lehtosesta ja Pentti Saarikoskesta ovat mielestäni esimerkillisiä. Ehkä uskallan juoruta sen verran, että eräissä noiden tutkimusten kannalta hyvin toisarvoisissa asioissa olin mukana miettimässä, mitä voi julkaista ja mitä mielellään ei, ja tämä tapahtui yhteisymmärryksessä kaikkien asianosaisten kanssa. No, Lehtonen oli määrännyt kirjeenvaihtonsakin tuhottavaksi, ja olen edelleen sitä mieltä, että vainajan viimeinen tahto oli jätettävä huomioon ottamatta.

Rehellinen ja taitava elämäkerran kirjoittaja on silti vaikeuksissa, kuten tänään lataamani Agneta Rahikainen ”biomytografiassaan”. Hänen esittelemänsä tutkimuksen ongelmat koskevat kaikkea kirjallista jäämistöä. Hyvä nyrkkisääntö on, että kirjailija valehtelee aina. Kirjeet ja haastattelut ovat usein kuin jonkin mieleen tulleen roolin edellyttämiä tarinoita, joiden aineksena on enemmän tai vähemmän tarkistettavissa olevia asioita. Tutkijan erikoisvaikeus on keskeinen kysymys, mitä ei kerrota. Syy voi olla a) kerrottavaa ei todella ole; b) kertomus on vahingossa tuhoutunut; c) kertomus on tuhottu.


Pidin suuni kiinni, kun kiivaanoloinen henkilö korotti äänensä ja läksytti silloin jo iäkästä miestä, kauppiasta, kirkkovaltuuston jäsentä, kokoomushenkistä, ettei tämä tiedä työväenluokan kärsimyksistä yhtään mitään. Minä tiesin ja olin itse asiassa tutkinut valtiorikosoikeuden paperitkin. Puhuteltu oli ollut loppuvuoden 1918 Hämeenlinnan vankileirillä ja 1917 hyvinkin hartaasti työväenliikkeessä. 

14 kommenttia:

  1. Kirjailijan totuus on hänen,
    riippumatta mistään,
    ja lukija muodostaa omansa.

    Pessoan runon muistin muodossa
    "Vaimeana, vaimeana, hyvin vaimeana puhaltaa hyvin vaimea tuuli
    ja vaimenee edelleen hyvin vaimeana.
    En tiedä mitä ajatella
    enkä haluakaan tietää."

    Se että sana oli tekstissä *ajattelen*
    siihen suhtauduin lähinnä
    kirjoitusvirheenä.

    VastaaPoista
  2. Tämäkin on hyvä (kantaatti 21)

    http://open.spotify.com/album/20fDsCFTQklFnW9N2N92d1

    VastaaPoista
  3. Ad Omnia: - Ryhdyin panemaan erästä kommentoijaa poistoihin. Hänellä on "oikeampaa" tietoa yksityiselämästäni kuin minulla. Ehkäpä ihmisparka ymmärtää kääntyä lääkärin puoleen.

    VastaaPoista
  4. Minusta vainajien toivomuksia ei pitäisi totella. Erityisesti jos nämä ovat hienot kirjailijat tai muut taiteen suuruudet. Samoin kuten on vaikea sanoa mikä tai kuka ja missä on kaunokirjallisen tekstin ´author' (en tiedä mikä on suomalainen vastine sille sanalle) , siis teknisesti se jonka käden alta teksti on ilmestynyt, mutta kenen todellista suhdetta kirjoittamaansa tekstiin kukaan ei tiedä (onko se kopio, autobiografia, aivojen sähköinen oikosulku, sairaus, Jumala jne), samoin on vaikea erottaa muita tämän henkilön 'tekstejä' - suullisia, kirjallisia ja 'behavioral' - siitä kaunokirjallisesta tekstista näin, että jälkimmäiseen ei jäisi aukko. Muistan kirjallisuus-professorin Danilevskin joka sanoi jotain tämmöistä , että on mahdollista, että Bulgakov ei oikeasti tajunnut kaikkea mitä hän oli kirjoittanut "Mestarilla ja Margariitalla", siis kaikkea mitä siinä nähdään hänen jälkeen. Miten olisi mahdollista meidän, sivullisten, 'ymmärtää' tekstiä melkein yhtä hyvin tai paremmin kuin kirjailija itse jos vaikenemme kirjailijan elämästä? Ja olisiko se todella kirjailijan toivo, että emme 'ymmärtäisi' hänen työtä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tekijältä ja urheilijalta ei kannata kysyä mitään. Eivät he tiedä mitä he oikeastaan tekevät. Ehkä heidän ei kuulukaan tietää. Sitä varten on liuta muita tyyppejä, jotka tutkivat ja tulkitsevat omien käsitystensä mukaan. Ja voi pojat, kuinka paljon heitä ilmoittautuukin tehtävään, vielä vapaaehtoisesti!

      Sitten taas mietin, mikä olisi vaihtoehto. Ilmeisesti se, että tekijän pitäisi itse laskea mielessään kaikki ne miljoona tapaa, jolla hänen tekemänsä vastaanotetaan, puntaroida merkitykset ja seuraukset ja kantaa vastuu yleisön kaikista päähänpistoista, ja tämä kaikki pitäisi hänen käsittää etukäteen. Sellainen taakka on mahdoton sälytettävä yhden ihmisen harteille. Parempi näin.

      Poista
    2. "Minusta vainajien toivomuksia ei pitäisi totella."

      Eikö hyvä sääntö olisi, että vainajien toivomuksia ei pidä totella, jos ne ovat (eloonjääneiden mielestä) typeriä.

      Poista
  5. Tiina Mahlamäki ei ehtinyt tavata Joenpeltoa. En tiedä, olisiko saanut lisää tietoa. Eeva osasi pitää asioita omana tietonaan.
    Kaksi nyt jo edesmennyt Eevan lapsuustoveria hän tapasi, samoin sukua ja ystäviä.
    PIdän Mahlamäen elämäkerrasta ja olen todella iloinen siitä, että suosikkiblogistini kirjoittaa Joenpellosta. Sitä aihetta ei voi käsitellä liikaa.

    VastaaPoista
  6. Mummoni oli aktiivi kommunisti, ja suuri Joenpellon ihailija. Kansalaissodan jälkeisen ajan kuvaus henkilöhahmoineen vastasi hänen omia muistikuviaan. Väinö Linnan "pohjantähden" kolmas osa kuvaa samoja aikoja kuin Joenpellon Lohja sarja. Molemmat aitoa ajankuvausta.

    VastaaPoista
  7. Aiheen sivusta:

    Uusintana Teemalla tulevassa Tyhmiä kysymyksiä musiikista -sarjassa (periaatteessa mainio, tekninen toteutus kehno) mainittiin Johannes Tinctoris. Olisiko arvon blogistilla mielipidettä siitä, mitä kautta hänen tuotantoonsa kannattaisi tutustua Spotifyn suppean tarjonnan ohella?

    VastaaPoista
  8. Joko uskaltaa nostaa päätä pottukuopasta?

    Hemmetti sentään, älkää nyt kumminkaan kuvitelko tilannetta jossa kriitikko ojentaa lehtitalon kahvilassa säveltäjälle itsetäytettävän kritiikkilomakkeen ja paikalla on sähköinen media kameroineen kaikkineen ja pöydässä kaikkea, kukkia ja muuta kaunista, kätellään ja hymyillään. Ei tarvitse kuvitella, tätä erinomaista jööttiä tulee kirotusta idioottialttarista aina kun joku taiteemme lempilapseksi valittu vaihtaa asua tai asuntoa.
    Sitten on sanottava mikä on sellainen kirja että siitä on paha panna paremmaksi, onko? Kokeillaan. Yrjö Suomalainen, Viulu ja sen mestarit. Siinä on Loppusanoiksi (lyhyyden vaatimuksesta jätän pois ensimmäisen kappaleen) hyvä tämä:

    "Suuri viulunsoitto on kuin mahtava ylpeitten linnojen herra, joka jo aikoja sitten on unohtanut vaatimattoman veljensä. Tämä asuu matalassa majassaan kuten vuosisatoja sitten. Aivan kuten silloin soittelee kyläpelimanni vielä tänä päivänä omia soittojaan mitenkään kadehtimatta mahtavaa veljeään. Taiteellisen soiton mestareita käsiteltäessä ei tämä puoli kuitenkaan kuulu aineeseemme. Mutta kun kuulee meidän päiviemme viulutaidetta, on syytä muistaa sen vaatimaton alku ja ensi taival. Helposti näet unohtaa, että juuri tuolta vähään tyytyvältä kyläsoittajalta se sai ensi eväänsä lähtiessään maailmaa valloittamaan.
    Ja hedelmöittäähän kansanmusiikki jatkuvasti taidemusiikkia."
    Tätä lukiessa tahtoo katse nykiä oikealle, siinä lukee:
    Viulunsoiton kehityksen valtarungot havainnollisena taulukkona.

    Tämän vuoksi, muitakin syitä on, pidän niin paljon levystä Strictly for the Birds jolla Yehudi Menuhin ja Stephan Grappelli soittavat, ja kuinka!

    I H

    VastaaPoista
  9. Mitä me tietäisimme Franz Kafkasta, jos Max Brod olisi noudattanut vainajan viimeistä tahtoa? Joku tietysti kysyy, mitä sitten tiedämme nyt.

    vuorela, tampere

    VastaaPoista
  10. "kirjailijan elämänvaiheilla ja hänen kenties pontevastikin ilmoittamillaan tarkoitusperillä ei ole mitään merkitystä teoksen käsittämisen kannalta."

    Tämä tuo lähes mieleen oikeustieteen puolella sen vulgääriaarniolaisen ajatuksen, että ratkaisun löytymisen tavalla ei ole merkitystä - vaikka rahalla heittäisi - kunhan vain uloskirjoitetut perustelut ovat moiteettomat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ratkaisua ei "löydetä" vaan se valitaan vaihtoehtojen joukosta. Hyvät perustelut auttavat oikean valinnan tekemistä.

      Poista
    2. Alkuperäisen kommentin kärki oli siinä, että perustelut irroitetaan kokonaan ratkaisun tekemisestä (löytäminen/valitseminen tms), ts kyse on ratkaisutoimintaa liittymättömistä fasadiperusteluista. Aarnion voitiin 1980-luvun töissään katsoa hyväksyneen - ts. ei pitäneen ongelmana - tuollaisia fasadiperustelujakin, kunhan ne ovat moitteettomat. Tämän ongelma on siinä, että tuomari on perustelujen ammattilainen, joka osaa kirjoittaa perustelut lähes mihin tahansa (esim 1918 valtiorikosoikeudet).

      Silloin kuin perustelut auttavat ratkaisutoimintaa, asia on kunnossa.

      Poista