30. maaliskuuta 2014

Mielettömyyksistä



Aivan pois tiehensä hyvin laadittu Venäläisen kirjallisuuden historia (toim. Ekman – Turoma, Gaudeamus, 2011) osoittaa surullisesti, mihin on jouduttu. Ennen oli Ruotsissa ja jopa meilläkin menneisyyttä koskevia yleisesityksiä, jotka joku kummallinen ihminen oli raapustanut alusta loppuun. Rafael Koskimiehen ”Maailman kirjallisuus I-IV” ilmestyi 1960-luvulla. Luin sen. Yliopistolla taidettiin lukea Henrik Schückin rutikuivaa Yleistä kirjallisuushistoriaa. Verkko kertoo, ettei miespolo ollut lainkaan kiinnostunut tekstianalyysistä ja että hänet on haudattu Uppsalan vanhalle hautausmaalle.

Analyyttisesti haen yhteyttä näiden asioiden välille. Kävin minä kerrankin juuri tuolla hautausmaalla. Paljon siellä oli vanhaa ja katoavaa.

Uusi venäjän kirjallisuuden historia on porukalla kirjoitettu. Toimitustyö on pätevää, joten haitta ei ole suuri, mutta kyllä tämä on sinistä maitoa oli siis pastöroitua ja vakioitua, vailla sanottavaa makua ja kehuttavaa ravintoarvoa, mutta ei kuitenkaan ”maitojuomaa”.

Vanhat jäärät kirjoittivat yhtä horjahtamattoman kuin perusteettoman  ylimielisyyden vallassa. Heillä oli yleensä ”näkemys”, jonka he tavallisimmin olivat kopioineet huolellisesti Saksan 1800-luvun julkaisuista, joissa puolestaan kellosepän mielikuvituksettomuus yhtyi sittisontiaisen peräänantamattomuuteen.

Ekman ja Turoma mainitsevat uskomattoman tosiasian esipuheessaan. Sitten vuoden 1880 Venäjän kirjallisuudesta ei ole julkaistu yleisesitystä. Sitä he eivät taida korostaa, ettei niitä juuri ole ilmestynyt muuallakaan, paitsi Neuvostoliitossa, jossa kuitenkin suhtautuminen toteen ja tapahtuneeseen oli luova. – Itse olen käyttänyt vähäisiin tarpeisiin Mirskyä.

Kun tämän uuden suomalaisen kirjan opettelee huolella ja tenttii kunnialla, voi luottaa perehtyneisyyteensä. Suomessa on ollut kauan tapana myös lukea venäläistä kirjallisuutta, jollat tarkoitetaan tässä kirjoituksessa niitä suuria. Heidän runoutensa olisi tasoltaan huikeaa, mutta sen lähestyminen on vaikea, myös venäläisille. Sama koskee näytelmää, oopperaa, kuvataiteita arkkitehtuuria huomioon ottamatta, musiikkia…

Suomi ja kohta sen perässä Ruotsi on luultavasti tätä nykyä maailman sivistyneimpiä seutuja. Meillä on perinteinen aitiopaikka nauttia parhaasta, mitä Venäjä, Saksa, Ranska ja Englanti ovat tuottaneet. Puolen vuosisadan takainen ns. modernismin valitettava syrjähyppy Yhdysvaltain kirjallisuuteen alkaa olla muisto vain. Hyllystäni löytynyt valikoima Fleminginkadun koulukunnan romaanitaidetta ikään kuin pyytää päästä kotiin, johonkin seudun antikvariaattiin, jos niitä vielä on. Toimeliaiden teinien aikaansaannokset eivät elä enää. Toista on innoitukseltaan syvän venäläinen, joskus laveaksikin sanottu proosa. Eeva Joenpelto ehti vielä kuvata 1990-luvun taitteen kasinotalouden käsittämättömän tietävästi ja taitavasti, ja 1970-luvun kaupunkiin kömpineiden tuntijana hän tietenkin oli vertaansa vailla.

Venäjän kirjallisuuden suurin nimi on ehkä Charles Dickens. Englantia ensimmäisenä kielenään puhunut Tolstoi omaksui juuri häneltä tunneherkän poikien seikkailukirjan keinot ja tuli osaksi venäläisten käsitystä itsestään. Tosin hänen neljää kirjaansa Krimiltä, nimenomaan Sevastopolista, jossa hän taisteli vapaaehtoisena sotilaana, ei varmaan juuri nyt kaivata.

Nämä suurimmat romaanikirjailijat, Gogol, Tolstoi ja Dostojevski, erikoistuvat sangen varhain suoltamaan uskomattomia mielettömyyksiä venäläisyyden syvyydestä. He matkustelivat Euroopassa varmistumassa havainnoistaan. Vain Venäjällä oli aitoa, syvää, inhimillistä, uskonnollista jatkuvuutta. Lännessä on vain pikkuporvarillista rahanpalvontaa ja erilaista näennäissivistystä.

Tämä venäläisyyden valuvika ei lakkaa lumoamasta. Juuri samat henkilöt, jotka näkivät ja kuvasivat julmasti aatelin ja akateemisen säädyn moraalikadon – ja tässä tietenkin hiukan nuorempi Tshehov oli ylimpänä – ja kauppiassäädyn sekasortoisen tolkuttomuuden, puhumattakaan talonpoikien verenhimoisuudesta, kiipeilivät sitten erilaisille jalustoille julistamaan Venäjän pyhyyttä, vaikka vertaisi mihin.

Neuvostosensuuri osoitti luonteenomaista etevyyttä edistämällä Tolstoin mainetta maailman parhaana kirjailijana, mitä hän kenties olikin, ja sallimalla julkaista osaa Dostojevskin tuotannosta; tosin korkeimmalla korotettiin niistä huonoin, ”Rikos ja rangaistus”.

”Rikoksen ja rangaistuksen” heikkous on tarinan huonosti kätketty tarkoitus – hyökkäys Tolstoita vastaan eli se kysymys, kuka tässä on maan ja maailman paras kirjailija. Dostojevski kai huomasi varhain, että Tolstoi aikoo järjestää maan ja maailman uudestaan. Siksi hän osoitti, miten ne vain eivät järjesty, ja käytti välineenään länsimaisen, järkeenkin perustuvan rikosoikeuden kuvailua ”sydämen totuuden” rinnalla. Mutta tulos oli niin paljon hienompi ”Karamazovin veljeksissä”, ”Idiootissa” ja ”Riivaajissa”. Viimeksi mainittu muuten on kuin kuvaus tämän päivän Kremlistä.


17 kommenttia:

  1. Gogolissa js Tolstoissa on mielissään että aina sai lukuhetken aloitettua, Dostojevskia taas ehkä muistelee, hahmottelee, mieluummin kuin kyntää, loppuunsaaminen on kuin pääsiäisilo
    Turgenjeviä lukee oikein mielellään, ehkä hän ei siksi kelpaa "suureksi"?

    VastaaPoista
  2. ‘Mutta tulos oli niin paljon hienompi ”Karamazovin veljeksissä”, ”Idiootissa” ja ”Riivaajissa”. Viimeksi mainittu muuten on kuin kuvaus tämän päivän Kremlistä.’

    Osuva yhteensattuma: juuri näin olen minäkin ajatellut. Onko Riivaajista Putinin vallan aikana [viimeiset 15 vuotta] tehty ainakaan suurempaan levitykseen tarkoitettua venäläistä tv-sarjaa? Ilmeisesti ei ole [vai tietääkö joku sellaisen] eikä luultavasti tulla tekemään, ja mahdollisesti juuri Kemppisen mainitsemasta syystä.

    Riivaajia katsellessaan Putin olisi kuin Claudius seuraamassa vastentahtoisesti Hamletin kirjoittamaa näytelmää aiemman kuninkaan murhasta, johon on itse syyllistynyt.
    *
    Merkittävä osa Riivaajien perimmäisestä problematiikasta [etenkin Stavroginin ja Pjotr Verhovenskin hahmoissa] kiteytyy seuraavaan sitaattiin.

    ‘Aatteet, usko ja ideologiat ovat näissä Riivaajissa sivuosassa, pääasia on, miten suurta tuhoa voi saada aikaan aatteeton karisman ja strategian yhdistelmä, toiminta toiminnan vuoksi, vain koska se oli mahdollista ja saavutettavissa.’

    http://www.ts.fi/kulttuuri/nayttamotaide/1073950381/Qteatteri+Riivaajat
    *
    RR

    VastaaPoista
  3. Muistelen että Tolstoi piti "muistelmia kuolleesta talosta" kirjaa Dostojevskin parhaimpana. Olisin samoilla linjoilla. Tuo oli uutta minulle, että F.M hyökkäsi "rikoksellaan" L.N :ä vastaan. Oppia ikä kaikki.

    VastaaPoista
  4. Putin astuu Dostoevskin ja Solzhenitsynin jalan jäljissä. Sanoi juuri TV.-katkelmassa "länsimaiden rappio johtuu kristillisten arvojen hylkäämisestä". Ohjelma kokonaisuudessaan to 3.3 ulkolinja "Tsaarin paluu venäjälle".
    Tarkoitetaankohan amerikkalaista modernismia edustaneella Fleminginkadun koulukunnalla, Alpo Ruuthia ja Pirkko Saisiota? .Saision tuotantoa tunnen vain televisioinneista. Ruuthilla on hyvä ainakin "Kämppä" molempien aihepiiri tietenkin suppea.

    VastaaPoista
  5. Samalla luokalla Kallion yhteiskoulussa olivat Paavo Haavikko, Anu Kaipainen, Seppo Nummi ja Ritva Valkama. Yli kymmenen vuotta nuoremmista Karhupuiston kulmilla kulkivat tietääkseni mainitsemiesi Ruuthin ja Saision lisäksi Raimo Hartzell, Pentti Saaritsa ja Hannu Mäkelä. Lisääkin lienee.

    VastaaPoista
  6. Neukuilla ei ollut Päätalon Kallen veroista kirjaltajaa.

    VastaaPoista
  7. Mainittuista Tšehhov (nimen virolainen versio) seisoo erikseen. Ensiksi se ei ollut aatelinen kuten kolme suurta joista Gogolin sijasta, joka humoristina taas seisoo vähän erikseen, mainitsisin Turgenevia, koska häntä rakastettiin Venäjällä enemmän kuin Tolstoita ja Dostojevskia. Tämä tarkoitti, että Tšehhov ei sanonut koskaan kuka tai mikä on hyvä tai paha tai että Venäjä olisi oikeampi kuin muut kultuurit. Aatelisilla oli liian paljon vapaa aikaa ja liian vähän pienen ihmisen elämänkokemusta, niin että kirjoittivat paljon "suuria ajatuksia". Tšehhov oli demokraatti, kirjallisuudessa omaa aikaansa edellä ja taiteellisesti jättiläinen ja todennäiköisesti ateisti, mutta hänen vaikutus nykyvenäläiseen ajatteluun on minusta paljon vähäisempi. kuin niillä kolmella aatelisella romaanikirjailijalla. Mikä on harmi, koska Tšehhovin Venäjä olisi rehellinen ja demokraattinen. Tšehhov oli 1900 luvun alun uuden mahtavan demokraattisen kirjailijoiden aallon ns. hopeisen aikakauden suurin vaikuttaja. Tämä aalto murskautui bolševikkien "suurten ajatusten" terrorivaltaa vasten. Sanoisin jopa näin, että Venäjän nykykirjallisuuden isä on Tšehhov, mutta Putinin Venäjän "valitun kansan" ajatustavan isät olivat nämä kultaisen kauden romaanikirjailijat. Siis venäläinen yhteiskuntaajatus on jäänyt 1800 luvulle. Vaikea tapaus. Mistä löytyisi uusi Tolstoi joka olisi demokraatti?
    Mitä tulee venäjäläisen kirjallisuuden historiakirjoihin, niin tämä olisi helppo nakki ratkaista. Venäjällä on ilmestynyt paljon hienoja käsityksiä joita voisitte kääntää ja kääntää valhetta pelkäämättä - kirjallisuuteensa he suhtautuvat aika rehellisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä nyt lätkähdin tähän Jevgeni Popoviin. Lainasin kirjastosta kaikki hänen suomennetut kirjansa, seitsemän oli. (Jos olisi ollut 114, olisin joutunut tilaamaan pakettiauton.) Mutta huomasin, kun luin Popovia liikaa yhdellä kertaa, että en niistä kaikista tykännytkään. Hänkin, niin kuin kaikki hyvät kirjailijat, toisti itseään. (Ja matki Erofeev Venediktiä joka matki Gogolia. Kun taas Gogol ei matkinut Jonathan Swiftiä.) Mutta se juttu missä hän, sen erittäin kyseenalaisen kumppaninsa kanssa olivat menemässä katsomaan Leonid Iljitš Brežnevin hautajaisia - näkemättä kyllä paljon paskaakaan - oli hauska. Hyvin hauska..

      Poista
    2. Ja jos novellikokoelman nimi on "Miksei mistään tule rahaa", niin se jo panee hälytyskellot päässä soimaan: taitaa olla aika hyvä juttu?!

      Poista
    3. Tsehov taisi olla jossain vaiheessa kallellaan Tolstoihin ja Tolstoilaisuuteen päin. Keuhkotauti, joka siihen aikaan tiesi lähes varmasti kuolemaa, ennenaikaisesti Antonin tapauksessa, vaikutti varmasti paljon miehen tuotoksiin ja ajatteluun.

      Poista
  8. Mutta mitä mieltä sinä herra kuulamörssäri olet Jaan Kaplinskista? Kun viimeksi luin hänen "Seesama jõgi" raamatun niin vähän menin hämilleni, välillä, kun se oli niin vilpittömän naaivi? (Tuli mieleen Mykle, se norjalainen joka kirjoitti "Laulun punaisesta rubiinista". Sanotaan, että "kyllä luonto tikanpojan puuhun vetää", ja varmaan näin ehkä onkin, mutta kolli-ikäiset pojat eivät mitään palokärkijä ole, kaikkea muuta! (Ainakin jos ajattelee itseään ikään kuin takaisinpäin.)

    Ps. Jaan Krossia arvostan. Minusta hän on... no, hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole Kaplinskin teoksia paljon lukenut viimeaikoina. Hän oli neuvostoaikana sellainen puoli-dissidentti ja siksi minusta vähän yliarvostettu. Neuvostoliiton jälkeen tuntuu, että hän on loukkaantunut, miksi ja kuka loukkasi, ei ole selvä. Esimerkiksi hänellä on blogi, minne hän kirjoittaa protestina kuka ties ketä vastaan englanniksi, venäjäksi jopa ranskaksi, jos oikein muistan, muttei viroksi. Niin että uskon täysin että hän on naiivi. Hänen ajatukset on usein sellaisia itserakkaita, esimerkiksi hän uskoo, että kielioppi on fasistinen instituutio, että kaikki on "oikein", mitä puhutaan. Jevgeni Popovia en ole lukenut. Näyttää siltä, että sitä ei ole käännetty viroksi ollenkaan. Oletko postmodernistia Vladimir Sorokinia lukenut? Hänen teos "Sininen rasva" on niin postmoderninen, että kirjan sisällön yhteenveto tappaisi linnut kesken lennon ja herkemmät kalat läheisessä vesistössä

      Poista
    2. Vastaanotan muitakin kirjallisuusvinkkejä. Nimenomaan etenkin Sinulta. Minulla on niin nostalginen, eli aivan väärä suhtautumistapa Viroon. Kävin teillä 60-70 luvulla niin monta kertaa että sitten minulta evättiin viisumi. Luulivat kai että olen joku vakoilija kun siellä niin paljon ramppasin. Pihlajan marjat minä mikään vakoilija olin! Olin vain rakastunut yhteen tyttöön, Lilianiin. Tai Ly hän oikeasti oli. Ja hänellä oli poika jonka nimi oli Taivo. He asuivat puutalossa jossa vessa oli pihan perällä. Vessan ympärillä oli isoja nokkosia, paljon isompia kuin Suomessa. Niitä minä välillä ihmettelin.

      Ps. Sorokonin pistin korvani taakse. Jemmaan.

      Poista
  9. Tsehovissa on ongelmana pessimismi. Eikö hän potenut keuhkotautia? Se selittäisi sen. Monet hienot novellit raivostuttavat minua, koska ihmiset sortuvat ongelmiisa, jotka olisivat kovin helposti ratkaistavissa, kun he vain toimisivat. Esimerkiksi "Naisten valtakunta".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. MInusta olet oikeassa siinä, että ihmisten pitäisi toimia, koska just sitä Tšehhov mielestäni aina sanoo, mutta olet väärässä siinä, että hän on pessimisti. Hän on optimistinen realisti. Esimerkiksi hän tuntuu arvostavan toimeliasuutta jopa jos ihminen on varas. Pitä pää pystyssä oletpa kuka tahansa! on minusta Tšehhovin perusajatus. Ja oli hänellä tuberkuloosi, mutta se ei lannistanut hänen optimismia. Hän auttoi ihmisia lääkärinä pitkään ja sairaana matkusti Sahalinille laskemaan väestöä. Huumorintaju oli hänellä erinomainen loppuun saakka. Mistään ei näy pessimismi.

      Poista
  10. Charles Dickens jäi mietityttämään. Voisiko ehkä sittenkin parempi esikuva olla – kaikki blogistin mainitsemat syyt mukaan lukien – sir Walter Scott, joka verrattain unohdetusta nykyasemastaan huolimatta taisi kuitenkin olla käytännössä katsoen kaiken modernin eurooppalaisen romaanikirjallisuuden isä, ja käännetty jo elinaikanaan lähes kaikille vähänkään vakiintuneen painoasun omaksuneille kielille. Tuskin olisi Dickensiä ilman Scottia, eikä mannermaalla George Sandia, Dumas'ta, Stendhalia jne. Runebergkin taisi palvoa edinburghilaista baronettia. Scottin ero varhaisempaan romaanikirjallisuuteen on kuitenkin kuin yön ja päivän: täysi U-käännös verrattuna aiempiin suuriin nimiin kuten Cervantes, Diderot, Fielding, Sterne...

    VastaaPoista