Kiitos kirjoituksesta, sanomalehti. Juhani Rekola –vainajaa parempaa
jouluaaton aihetta ei ehkä ole. Ensimmäiseksi kai satuin lukemaan hänen
kirjansa ”Beetlehem on kaikkialla” ja sitten ”Kuitenkin Jumala on”.
Kirkon keskeisessä toimitalossa Katajanokalla on siellä
sopivan ylhäällä kokoustila ja siihen liittyvä kappeli. Rekolalle oli myönnetty
jokin palkinto. Hän alkoi olla kirjallisuutta koskevilla esseillään (”Jokainen
enkeli on pelottava”) tunnettu kaikkialla muualla paitsi kirjalisuuspiireissä.
Päädyin seisomaan ryhmään, jossa hän rupatteli. Sanoin:”
Onpa siinä iso pappi.” Hän katsoi kohti ja näkyi olevan samaa mieltä. Jatkoin:”
Ja ruma.” Häneltä pääsi nauru, ja kohta keskustelimme siitä, miten paljon apua
tuollaisesta on. Paholainenkin saattaa hetkeksi sekoittaa omiinsa.
Sitten meillä olikin paljon puhuttavaa Gerald Manley
Hopkinsista. Hän on yksi niistä kymmenistä suurista kirjailijoista, joista on
tapana vaieta, koska he ovat niin hyviä. Hopkins (1844 – 1889) – kirkonmies itsekin
– kirjoitti aika lailla toisin kuin aikakauden muut. Sekä kuvasto että tapa
käsitellä säkeiden kieltä poikkesivat paljon.
Rekola muisti aina myöhemminkin ottaa puheeksi tämän
yhteisen ihailumme kohteen. Tietenkään häneen en vaikuttanut Hopkinsin
katolinen usko eikä jesuiittakoulutus. Yhtä vähän häneen lienee vaikuttanut
runoilijan tausta, aika yläluokkaista väkeä, paljon taiteilijoita, parhaita
arvosanoja johtavista yliopistoista, klassisten kielten opettajan tehtäviä.
Tuo kautta siirryimme John Donneen, joka hänkin oli roteva
pappi, mutta ei ruma. Hän kirjoitti meiellään ikään kuin pieluksilta, nainen
kainalossaan. Donne yhdisti myös maallisen ja taivaallisen hekuman ja härnäsi
kuolemaa, jolla itsellään ei ole ylösnousemuksen toivoa. (”Death, thou shalt
die.”) Hiukan samaan tapaan kuin Hopkins kunnioitimme Rekolan kanssa varhaista
englantilaista runoutta, vaikka sen kieli, anglosaksi, vaati ainakin minulta
kovaa opettelemista. Toisin kuin hiukan myöhempi skandinaavinen runous tämä
näytti olleen lyyristä – kuten ”Vaimon valitus” tai ”Wulf ja Eadwacer”.
En saanut koskaan tietää, mitä ruotsalaiset ajattelivat
tästä Tukholman suomalaisen seurakunnan papistaan. Luultavasti he eivät
ajatelleet mitään. Tuskin he edes tiesivät, että siellä Slussenin siltojen alla
todellakin liikuskeli pappismies, jolla oli enemmän kokemusta äärimmäisistä
ihmisistä kuin koko Tukholman herrasväellä yhteensä. Rekolahan oli rintamalla pappina yksi niistä,
jotka tiesivät senkin, milloin ei ole aika julistaa sanaa vaan lääkitä sielujen
lisäksi rikki ammuttuja ruumiita.
Tietoni mukaan suomalaisten ”Slussenin sissien” yhteydessä
on aiheetonta ja asiatonta viitata sodasta suoriutumiseen. Heille samoin kuin monille Suomen puolen
siltojen miehelle selviytyminen oli muuttunut yhtä oudoksi ajatukseksi kuin
selvänä oleminen. ”Lohtuna sull’ on suudelma pullon, suudelma johon turrut.
Valveilla murrut.”
Aivan selvästi Rekola käytti korkeaa kirjallisuutta omiin
henkilökohtaisiin tarkoituksiinsa. Hän haki ja sai siitä lohtua. Se kysymys on
vaikea, kuka auttaa auttajaa. Runoilija Hopkins oli tuon asian uhri. Hän lienee
saanut eläessään varovaista tunnustusta, mutta kiirehti silti itse tuomaan
esiin papillisen nöyryyden ja runoilijan uuden hahmottamisen ristiriidan.
Rekola toi tämän esille esseissään. Toinen puoli on korjata särkynyttä, toinen
luoda uutta. Ristiriita eli Rekolan sanassa ristin riita on suuri. Uutta luo
lopulta vain särjetty sydän.
Hänen puheistaan ja kirjoituksistaan sain vihiä
itävaltalaisesta Karl Krausista. Hänen teoksensa ”Ihmiskunnan viimeiset päivät”
asetelma on ikävä. Maailmanloppu – teos ilmestyi vuonna 1918 – on tapahtunut ja
kuolleet nousevat haudoistaan. Saadaan surullinen tieto. Jeesusta ei ole
olemassa eikä ole koskaan ollutkaan. Ei siis ole Jumalaakaan.
Se on paha paikka keksiä, mitä sitten tehtäisiin, kun ei saa
olla rauhassa kuollutkaan.
Kraus ja hänen soihtunsa, Fackel-lehti, vaikuttivat aivan
tavattomasti yhden tai kahden sukupolven kirjailijoihin. Asiaa selvittää kolmiosaisessa,
verrattomassa muistelmateoksessaan nobelisti Elias Canetti. Muuan hänen monista
suojateistaan oli lehtimies Egon Friedell.
J. Franck kirjoitti kolmikymmenvuotisen sodan keskellä ja
Bach sävelsi tässä mainittujen luterilaisten ja juutalaisten mestareiden
ajattelun erään kulmakiven. Kantaatti on nimeltään ”Jesu, meine Freude”.
Musiikillinen käännekohta on sana ”trotz”, huolimatta. Huolimatta vanhasta
vihollisesti, huolimatta ärjyvästä kuolemasta lauletaan ilosta.
Sana trotz tuo mieleen myös uhman.
Pelkkä uhmaileminen ei ole kiinnostavaa, vaikka selvien
tosiasioiden kieltäminen on maailmassamme edelleen hyvin suosittua arjessa ja
pyhässä ja erikoisesti uskonnossa. Uhmaamisesta tekee mielekästä uhrin kautta
hahmottuva toivo.
Joulu on toivon juhla. Kuvittelisin ettei tämä ajatus edellytä
löytääkseen hyväksynnän minkäänlaista uskonnollista järjestelmää. Melankolia
eli raskasmielisyys on näet synti ja se on myös ajattelematonta. Siinä on kovin
usein takana asioita, joita ei jaksa kohdata, siis syyllisyyttä. Ja siitä
puolestaan on valoisa ajatus (”Kallis hunajanpisara”) – ”Missä on paljon
syyllisyyttä, siellä on sydän kova”.
Jutun valokuva tarkoittaa toivoa.
Hyvää joulua, Jukka, ja virkeää uutta vuotta!
VastaaPoistaJos rumuus olisi tavoiteltavaa, sitä opetettaisiin koulussa pakollisena. Se syrjäyttäisi monia herkkäsieluja, joita varten innokkaimmat valtaan pyrkivät perustaisivat nuorisokoteja, sekä pohjoiseen että Tuusulanjärven kansallismaisemiin.
VastaaPoistaYksi viime vuosien parhaista elokuvista, Kenneth Lonerganin Margaret (2011), perustuu runoon:
VastaaPoistaGerard Manley Hopkins: Spring and Fall, to a young child
Margaret, are you grieving
Over Goldengrove unleaving?
Leaves, like the things of man, you
With your fresh thoughts care for, can you?
Ah! as the heart grows older
It will come to such sights colder
By and by, nor spare a sigh
Though worlds of wanwood leafmeal lie;
And yet you will weep and know why.
Now no matter, child, the name:
Sorrow's springs are the same.
Nor mouth had, no nor mind, expressed
What heart heard of, ghost guessed:
It is the blight man was born for,
It is Margaret you mourn for.
Runo on suomennettu, mutta ei siitä sen enempää.
Olen kuunnellut taas paljon joulumusiikkia, mutta jostakin syystä on yksi yli muiden, Mahalia Jacksonin vuoden 1962 tulkinta "Silent Night, Holy Night". Kuluneesta sävelmästä hän luo äänellään jotakin tavatonta, ääretöntä, pohjatonta. Digelius oli auki sunnuntaina, joten ehdin ostaa Mahalia Jacksonin joulualbumin vinyylinä.
Hyvää joulua ja uutta vuotta. Monelle kulttuurin parissa työskentelevälle nämä ovat hirvittäviä aikoja. Olisi aika tehdä jotakin.
http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/12/ajateltu-melankolia.html
VastaaPoistaOlen aina väittänyt että en osaa kadehtia mitään. Turhiapa olen väittänyt!
VastaaPoistaNimittäin,
jos olisin yhtä fiksu kuin Yksityisajattelija on, en tänne kommentoisi. Pitäisin salaisuuteni sisälläni.
Mutta kun en ole, kun en ole.
"Melankolia eli raskasmielisyys on näet synti ja se on myös ajattelematonta. Siinä on kovin usein takana asioita, joita ei jaksa kohdata, siis syyllisyyttä. Ja siitä puolestaan on valoisa ajatus (”Kallis hunajanpisara”) – ”Missä on paljon syyllisyyttä, siellä on sydän kova”."
VastaaPoistaOlen aina ollut pessimisti ja helposti masennukseen vaipuvainen ja liikun melankolian huoneissa niin kuin kotonani. Siksi mieltäni sangen suuresti harmitti tämä Kemppisen - muuten niin viisaan miehen - hairahdus ja meidän murhemielisten leimaaminen. Lähestytäänkö tässä jo vihapuheen kriittistä rajaa?
Itse väittäisin, että ajattelevan, lukevan ja sivistyneen ihmisen ainoa tervemielinen reaktio maailman menoon ja tilaan on stoalainen melankolia.
Siksi suosittelen Kemppisen hairahduksesta mielensä pahoittaneita lukemaan RR-purusen hienon vasta-argumentin.
Samalla tässä toivotettakoon hyvää ja armorikasta joulua runoilijatuomari Kemppiselle ja hänen lukijoilleen.
Juhani Rekola tuli nimeltä tietooni 60-luvun puolivälissä opiskeluvuosien aikaan. Äiti oli tilannut minulle Helsinkiin Kotimaa-lehden. Koin lehtitilauksen uskonnon pakkosyöttönä enkä pahemmin tainnut lehteä lukea. Ilmeisesti olin kuitenkin selaillut, koskapa kerran löysin Rekolan eseekirjoitukset.
VastaaPoistaLeikkasin niitä talteen, voivat olla vieläkin jossain. Tai sitten monissa muutoissa matkaan jääneitä.
Ensimmäinen lukemani Rekolan kirja on minullakin tuo "Beetlehem on kaikkialla". Painovuosi on 1974. Äidiltä luultavasti sekin. Kirjan voimakas kuvitus on Rekolan tyttären. Leena Rekola kävi Taideteollista oppilaitosta samaan aikaan kanssani. En silloin tiennyt leikelleeni hänen isänsä tekstejä.
Etsin äsken kirjan hyllystä ja häkellyin. On aikaa, kun kirja on lukumielessä ollut käsissäni. Olin jotenkin liittänyt sen muistissani pääsiäisaikaan - nimestä huolimatta. Jouluhan siinä on. Tekstit jouluaatosta Loppiaiseen. Nyt lukemaan.