Punaiset jarrulaipat

Saksalaisperäinen Auto Bild, sen suomenkielinen versio, perustuu varmaan huolelliseen markkinatutkimukseen. Erilaisten henkilöautojen esittelyssä kiinnitetään suurta huomiota jarrulaippoihin, ei siis niiden tehoon. Jos laipat on maalattu punaiseksi niin että ne tarkkaan katsoen erottaa auton rönöttäessä parkissa, se tekee kuulemma kateellisiin suuren vaikutuksen.

Tätäkin tärkeämpiä ovat miehekkäät pakoäänet. Puhe on siis pakosarjasta kantautuvista moottorinäänistä. Poikasina kiinnitimme pyykkipojalla polkupyörän etupyörän pinnojen lähelle Klubi-askin kannen. Se räpätti ajaessa niin hienosti. Nyt saman efektin voi ostaa oikealla rahalla.

Mietiskelen kovasti, ottaen huomioon uusimpien automallien kehittyneen elektroniikan ja joissakin tapauksissa mainion äänentoistojärjestelmän, miksi ei jo asenneta autoihin äänitettyjä murinoita ja jyminöitä. Siinä voisi mennä täti-ihmisiltä huonot housuihin, kun lihapainovammainen perheenisä jyräyttäisi Daytonan malliset käynnistysäänet parkkipaikalta poistuakseen!

Televisio varmaan valehtelee. Sen vähän minkä olen nähnyt Formuloita mieliohjelmaani urheiluruutua kuunnellessani, oikeiden rata-autojen äänet ovat korvissani kumman samanlaisia kuin erilaisten kauko-ohjattavien leikkiautojen ininät. Vaikutelmaa muuten tehostaa se optinen harha, etten minä ainakaan osaa helposti käsittää hullun lailla rataa kiertäviä autoja oikean kokoisiksi. Ne näyttävät pienoismalleilta. Tässä mielessä kaikki kunnia laukkakilpailuille. Edelleen televisiossa nähtynä hevoset vaikuttavat eläimiltä ja ratsastajat samoin.

Olen itsekin sitä mieltä, että kyllä lapsen on saatava vaikka partapuukko ja kellosta viisari, mutta auto-, puukko- ja kelloasiat tuovat silti mieleen ajatuksia.

Saman autolehden samassa numerossa on innostava vertailu. Rinnakkain on kokeiltu samojen perusmallien tila-auto-, katumaasturi- ja farmariversioita. Kirjoittajienkin mielestä yllättäen farmarit voittivat myös käsiteltävyydessä, mukavuudessa ja mm. kuljetuskyvyssä.

Olen luullut, että SUVien vierastaminen on kaltaisteni nirsoilijoitten ja hienostelijoiden luuloja. Itse sain niistä tarpeekseni Kaliforniassa 1997. Ne olivat silloin tulleet siellä muotiin. Ajattelin vähän ärtyneenä, että kai sitten Los Angelesissa tarvitaan eteviä ominaisuuksia umpilumessa ajettaessa. Myöhemmin ymmärsin muun muassa kilpailevan Tekniikan Maailman selostuksista, etteivät nämä katumaasturit ole välttämättä hyviä edes lumessa eivätkä mökkiteillä päihitä menneen maailman Ladaa. Tai Mossea; isäni väitti itse nähneensä, että poromiehet olivat kerrankin ajaneet Mossella Luirojärvelle. Tiedä häntä sitten. Sinne on siis maantieltä matkaa kymmeniä kilometrejä ja välissä on ikäviä soita ja harvinaislaatuisen hankala Tuiskukuru, jonka tosin voi kiertää.

Kannattaa muuten olla Tekniikan Maailman tilaaja. En kyllä ole varma, saavatko muutkin kuin tilaajat nauttia sen edun, että verkossa on tarjolla tiivistelmiä lehden vanhoista ja hyvin vanhoista numeroista. Tämän jutun kuvana on leike ”Kamerat” –yhteenvedosta. Altixin esittely herkisti. Meillä oli sellainen. Isä kuvasi sillä paljon lapinkirjoihinsa – kuitenkin kiinteäobjektiivisella mallilla, jossa linssi oli tarunomainen Zeissin Tessar, sotasaalista nääs, tehdas. Kamera oli DDR:n tuotetta ja Zeissin tehtaat olivat tuon valtion alueella.

Muuan aika kauan sitten televisiossa esitetty dokumenttielokuva kertoi harppisaksan hienon teollisuuden surullisen lopun. Muurien kaaduttua Praktikan tehdasta kaupiteltiin länteen. Ostajia ei ilmaantunut, vaikka tehtaan mukana olisi tullut kuusi tuhatta kokenutta mummoa. jotka kasasivat jopa kameran sulkimet käsin ja edustivat kaikessa Saksan ylittämätöntä pienteollisuusperinnettä. Lännen ekonomistit nimittäin olivat laskeneet, että käytössä olleilla tai fyysiset rajaehdot huomioon ottaen käyttöön saatavilla keinoilla yhden kameran omakustannushinta nousisi selvästi yli Mercedes Bentzin limousine –mallin myyntihinnan.

Tämän kirjoituksen tavanomaistakin sairaalloisemmin menneisyydessä viipyilevä henki saattaa johtua eilisiltaisista pikku juhlista, joista vielä kiitos isännälle. Tulimme Markku Jalavan kanssa siihen tulokseen, että emme ehkä olleet koskaan oikeasti tavanneet. Niinkin voi käydä.

Minua kaksi vuoitta nuorempi Jalava on myynyt kustannusliikkeensä. Etenkin sarjakuvia hän julkaisi siis vuodesta 1982. Arvostan suuresti hänen toimintaansa ja julkaisujaan.

Kun siinä oli paikalla kolmaskin samanlainen, langeta rojahdimme tietenkin muistelemaan varhaisia kokemuksiamme sarjakuvista ja erilaisista lukemistoista. Meistä kenelläkään ei ollut ollut sen vertaa kotikuria, että olisi katsottu, mitä kakarat lukevat. Jännityslukemistoa ja Seikkailukertomuksia. Jälleen mietin, mikä esti minua antautumasta Jerry Cottonin ihailijaksi. Ehkä se oli ikäkausikysymys. Minä olin mennyt vähän liian nuorena kouluun ja suunnistauduin monissa asioissa hiukan vanhemman polven valopäiden mukaan. Nämä todelliset suurten ikäluokkien lapset, kuten Jalava, saivat luultavasti olla enimmäkseen rauhassa sekä kotona että koulussa. Heitä oli niin paljon, ettei kukaan olisi ehtinytkään heidän peräänsä, varsinkin kun oli rakennettava jälleen kokonainen valtio.

Jerry Cottonin ihailija yli muiden, Mauri Kunnas, saapasteli hänkin taannoin vastaan ja oli oma itsensä. Meillä vanhemman polven miehillä taitaa olla se äideiltä peritty ominaisuus, että mielestämme ihmisen ei ole syytä olla ollakseen.

En osaisi kääntää tuota vieraalle kielelle. Olla ollakseen ei ole teeskentelyä eikä pelkkää mahtipontta vaan jotain sellaista korostettua omanarvontuntoa, joka toistenkin tulisi ottaa huomioon. Sitä oli ennen maailman väärällään ihmisiä, jotka vaativat itselleen jonkinlaisia palvontamenoja, vaikka olisi kuinka äkkipäätä tavattu. Ja oli niitäkin, jotka varsinkin hiukan juotuaan tiristivät itkua kuuluisuuden kiroista, osallistuttuaan keskinkertaisella menestyksellä esimerkiksi iskelmälaulukilpailuun nuorisoseuran talolla.