5. marraskuuta 2013

Kuvakudos





Perinteinen kirja historiasta on kuvakudos. Yllä kuvattu Bayeux’n seinävaate (1066-1082) esitetään mielellään sarjakuvien historiassa, ja elokuvaankin se sopisi. Kuvat ovat taidokkaita ja kirjoituksen ja kuvan yhdistäminen toisiinsa on yllättävä.

Näinä vuosina uutuusromaanit ovat Suomessa yllättävän usein tarinoita lähimenneisyydestä. Vakiintuneet, arvostetut nimet, esimerkiksi Sirpa Kähkönen ja Antti Tuuri, ovat tehneet menneisyyteen itselleen asunnon.

Näin kuuluu olla. Tulevaisuuteen ei voi nähdä stereoskooppisesti.

Muuten 3 D:nharrastajat ja muut kiinnostuneet – Googlatkaa ”Stereo Pair Russia”. Sieltä löytyy kaksi kuvaa Kamtshatkalta. Tunnetulla kieroon katsomiskeinolla syvyysefekti on erittäin hyvä. Nenä lähelle monitoria ja valkoisiin täpliin tuijotetaan hiljaa huojuen. Kun keskellä näkyy kolmas, katseen voi varovasti siirtää kuvaan.

Haluaisin verrata hyvää historiaan sijoittuvaa kirjaa stereoskooppiseen kuvaan. Jokin minkä lukija on luullut tienneensä, alkaa elää.

Olen selaillut vanhoja papereitani. Niissä kerrotaan asioista, jotka muisti oli jo unohtanut. Onni etten silloin yrittänyt kehitellä niitä mihinkään suuntaan. Ne eivät elä. Jokin kirjallinen pyrky näyttää turmelleen ne tuoreeltaan. Isoäitini kirjeet ovat aivan toista luokkaa. Hän oli kiinnostunut asioista, joista kirjoitti, ei tavasta, jolla hän ne kirjoitti.

Taistelu kirjamarkkinoilla oli aluksi sotaa romaanin ja historian välillä. Se on sitä edelleen. Tosin kirjamarkkinoilla ei ole enää sanottavaa taloudellista merkitystä.

Historioitsija Macaulay aloitti uransa päätöksin lyödä laudalta Sir Walter Scott, suuren yleisön lemmikki. Suuri yleisö tarkoitti 1800-luvun alussa vain joutilasta luokkaa. Scottin takia ei tarvitse enää nähdä vaivaa. Ellei lukijalla ole romanttisia ajatuksia Skotlannin ja Englannin menneisyydestä, jutut tuntuvat aika puisevilta.

Macaulay sen sijaan elää, vaikka en tarjoa hänenkään tuotantoaan opiskeltavaksi. Historiana se on niin ohitettu etteivät edes saman suvun jäsenten (Trevelyan) ponnistukset uusien painosten kimpussa pelasta Englannin historiaa.

Esseistä käy kuitenkin ilmi, miten tavattoman eläväinen tuo englantilainen perinne oli. Sanon sitä englantilaiseksi, vaikka tiedän hyvin, että itse sana ja tavallaan ylittämätön malli (Montaigne) on Ranskasta. Mutta Englannissa poliittinen järjestelmä alkoi tarvita niin sanottua julkista tilaa, siis julkista keskustelua, ja lehdistö pääsi valloilleen hyvin varhain. ”Yleisiä asioita” käsittelevällä kirjoittelulla oli tilaus. Perinne jatkuu edelleen. Asquithista, joka oli pääministerinä 1800-luvun lopussa, kertoo Tuchman, että hänellä oli kreikankielinen klassikko pöydällä, hallituksen papereita työpöydällä, romaani yöpöydällä ja salapoliisiromaani (luultavasti siis Sherlock Holmes tai Arsene Lupin) takan otsalla, ja hän luki niitä vuoroon. Mutta hän olikin erikoisen lahjakas mies.

Ehkä tuosta salapoliisiromaanista tulee mieleen, että Agatha Christie joutui selittelemään loputtomasti, kun loputtomat haastattelijat halusivat hänestä myös valokuvan kirjoittamassa työpöydän ääressä.

Dame Agathalla ei ollut työpöytää. Hän ei käyttänyt sellaista. Hän naputteli tekstejään pikku kirjoituskoneella missä sattui sopivan paikan löytämään. Siihen saattoi olla hyviä syitä. Haastatteluissaan sekä Hemingway että Faulkner ovat tähdentäneet ja osoittaneet esimerkein, että kirjoitusympäristön on oltava niin hankala ja sopimaton kuin suinkin mahdollista. Jopa Jane Austen kirjoitti romaaninsa paperilappusille, joita oli helppo kiikutella mukanaan ja sujauttaa sohvan rakoon piiloon. Mahtaako niitä lappuja edelleen löytyä sohvista?

Macauleyn paremmista kirjoituksista tulee mieleen Edward Gibbon, jolla oli aivan harvinainen sanomisen halu ja taito. Nämä kaksi herraa tekivät historialliselle kirjallisuudelle sellaiset pohjat, että myöhempiä yrittäjiä voi vain sääliä. Siis: faktoilla ei ole niin väliä, vaan liioittelu ja hutilointi hyväksytään, kunhan teksti vetää. Ja se vetää! Näiden brittien jälkeen syntyi ”tieteellinen” historiantutkimus ja kunniassa olivat sellaiset nimet kuin Michelet, Mommsen ja Ranke, ja sitten ne muut saksalaiset, joilta muiden ohella Paasikivi omaksui koko joukon keskeisiä väärinkäsityksiä.

Macauleyn aika suora perillinen oli monessa suhteessa kummallinen Winston Churchill. Hänhän itse asiassa aloitti uransa lehtimiehenä, sotakirjeenvaihtajana. Useat hänen historiaa käsittelevistä teoistaan olivat paljon suositumpia kuin hän itse ennen vuotta 1940. Ja vaikka kirjallisuuden Nobelin kenkkääminen Churchillille oli jopa sodanjälkeisissä tunnelmissa jokseenkin omituinen teko – kyllä Nobelilla on palkittu monta Churchillia huonompaa kirjoittajaa.

Hän osasi toimia vanhan perinteen mukaisesti eli esittää sinänsä mahdottoman sekavat tapahtumat kuin kuvakudoksena. Kuvat – tapahtumat – eivät seuraa loogisesti toisiaan, eikä ole mitään ”historian välttämättömyyttä”. Mutta lukija on mielissään.

Yksinkertaisin mahdollinen kirjallisuuden testi toimii. Kun lukija sulkee kirjan, vaikkapa ummistaakseen silmänsä, hyvä teksti jatkaa pöhinää lukijan päässä.

22 kommenttia:

  1. H. H. Asquith oli pääministerinä 1900-luvun alkupuolella.

    VastaaPoista
  2. Kun kohtaat henkilöitä Hastingsista kiireettömästi pöydässä kidneypien, teen ja sconesien tai pubissa alen myönteissiivityksessä, kysypä heiltä ohimennen, mutta kiinnostuneena, vuodesta 1066. Joukkojen ryhmitykset, strategiat ja taktiikat sinulle selvitetään. Myös se, että tämän jälkeen ei saaren maaperällä ole sodittu ketään ulkopuolelta tulevaa vastaan. Vähemmästäkin Bayeuxporista sarjakuva kannattaa julkaista.

    VastaaPoista
  3. Tottakai tämä vaatii vakiintuneen huomautuksen kulttuurihistoriasta eli Friedellin, joka aiheellisesti huomauttaa että juuri mitä suurimpaan epätarkkuuteen on hänen tekstissään pyritty (viitaten siihen että kuvitelma on monesti sattuvampi kuin yleisesti hyväksytty totuus). Historiassaan hän käyttää unennäkijän varmuutta (ja epätarkkuutta) halutessaan muodostaa vangitsevan kokonaiskuvan. Tämä paljastaa -- kuten pitääkin -- sen, ettei tarkastelijaa voi erottaa aiheestaan ja vaikutuksestaan siihen.

    VastaaPoista
  4. Hotakaista haastatellut lehden toimittajakin ihmetteli miten epäsiistin epäviihtyisä remontoidun tuntuinen kirjoitushuone Hotakaisella oli. Hotakainen vastasi että ei hän tänne tulekaan viihtymään vaan kirjoittamaan, se on työhuone !

    M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikein! En ole koskaan ymmärtänyt työhuoneen sisustajia, joita varsinkin naisissa on. Työhuonessa - mitä karumpi, sen parempi - tehdään hommat ja sitten lähdetään kotiin, joka toivottavasti on viihtyisesti ja mukavasti sisustettu.

      Poista
    2. Nykyään rakennustyömaillakin ymmärretään työympäristön siisteys jo työturvallisuuden takaajana: Kalikat ja johdot pois jaloista ettei niihin kompastuta ja lennetä päistikkaa päin pyörivää sirkkelinterää tai turvakaiteen ylitse viisi kerrosta betoniin. On myös mukavampi tehdä töitäkin kun paikat eivät räsötä kuin autohajoittamoilla; viihtyvyys töissä ei suinkaan saa olla toisarvoinen asia.

      Jos timpuri joutuu pitämään 100 neliön työkohteensa joka päivä jonkinlaisessa järjestyksessä, niin ei se kummoinen homma kirjailijalle ole sen verran voimistella, että tupakintumppinsa ja paperitollonsa noukkisi pois ja imuroisi edes kerran viikossa työmaansa.

      Sen verran itsekin istun kirjoittamassa aivan sitä varten rakentamassani pienessä huoneessa, että en suin surminkaan anna sen mennä järjettömän siivottomaan kuntoon. On pikkuvaiva vaikka päivittäin hieman kohennella kuin vain kerran vuodessa lumilapion kanssa kaapia rojua lattioista irti.

      Mutta voi kai sitä rähjäisyydelläkin jotain itsessään korostaa vaikka en ymmärrä mitä. Hotakaisellakin olisi varaa palkata vaikka viikkosiivooja työhuoneensa järjestelijäksi.

      Poista

  5. Minullapas on tuo Trevelyan ! Neljänä pikkuvolyyminä sievässä boksissa. Otin sen hyllystä. Näkyy olevan vuodelta 1960 "Illustrated English Social History" . Pariin kertaan olen sen lukenut, sietäisi minun käydä sen runsas mustavalkoinen kuvitus läpi oikein hartaasti. Tarina näkyy alkavan siitä kun nuo Bayeuxin
    skandinaavit olivat Normandian sillanpäästä menneet yli ja perustaneet suunnitelmatalousmallisen ihannefeodaalisen yhteiskuntansa, tilastopohjaisen -ja siitä se "Englanti" syntyykin. Niin siis Trevelyan alkaa 1300-luvun puolivälistä.

    Tänään kun Kustaa II Adofin poismenoa / ikuistaelämään muistetaan, on hyvä muistaa sitä laatikkomallitehokasta divisioonajärjestystä, jonka Vaasat pystyttivät fennoskandiaansa yhteiskuntajärjestyksi -ja sen tepsivyys tuotti jaettujen valtojen Euroopassa Tukholmalle ison jalanjäljen miespolvesta toiseen -ja yhä. Uskomaton voittåputki.

    Jopa niin että ällikällä lyötynä saan tänään lukea Hesarista s.B 5 jymyuutisen. Nikolai I aikana 6.11.1843 pantiin alulle suomenkielen opetus suuriruhtinaan kynänpiirrolla Gymnaasi- ja koulujärjestykseksi ! Ja minä kun luulin että 6.11. on Ruotsin päivä. Niin, oli kyllä pimeyteeni tihkunut uutissirpaletta talonpoikien karvahattudelegaatioista Pietarissa apartheidin vänkäämiseksi sivuun. Mainitaan jostakin heränneitten retkueesta ja HS lyö lavaan kovat numerot 1818 ! Sata vuotta lisää ja ylivallasta vapautunut kansa kutsuttiin äänestämään ja päättämään ihan ylivallattomasti, olivatko maalisvaalit 1919. Ja ketkä kutsuivat?, ihan oma sisäinen Kullervo tietysti, mutta myös nämä englantilaiset. Tuolla kertaa kansainvälisenä yhteisönä ja erityisesti kun eivät ostaisi sahatavaraa eivätkä jalostetumpaakaan, ellei Akseli Koskelaa jätettäisi teloittamatta ja kohta ryhtymästä pienviljelijäksi ja puuntuottajaksi.

    Sanoisin kauniiksi lopuksi että Englannin nummilta isojako syötti villalampaille kylätalonpojat, suurtilalliset menivät australialaisten suihin, mutta preeriolta sai sentään ruokaviljaa
    tehdasproletyöväen mahoihin. Sitten M.Thatcher siirrätti autotehtaat japanilaisille ja loputkin sinne päin. Yhtä zikzakkia nämä progressiiviset.

    Ja taas Kruunuhaassa oltiin silmä kovana oppia ottamassa. Sellaista koulukansaa.Silmät ylösluovaa ja niiata niksauttavaa. Näin se menee. Ihan viimeisestä Alan Greenspanista "The Map and The Territory" -mikä nimi- meikäpoika luulee hoksanneensa kuinka simppeli ja selkeä on nykyinenkin finanssiregime. Mutta piti siinä lukea (sivulla 74 menossa) paitsi tuo viimeviikolla Akateemiseen ilmaantunut, myös Trevelyan. Ja se J.M. Roberts jonka vonkaleen ties kuinka monesko laitos painaa kirjakaupan sivulaitaa, kahvilan viereistä. Jotain iloa pakkoenglannista näin 6.11.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullapa on suomeksi, kahtena vihreäselkäisenä teoksena. Loistavaa tekstä, tosin pistää mietityttämään kun lukee Henrik VIII:sta, miten kansan palvoi kuningasta Englanin suivereniteetin edustajana ja vertaa Hutchisonin teoksiin. Tuolloin jo kuninkaan kutsuminen tyraniksi ym. oli kuolemanrangaistuksella rangaistava valtiopetos, parlamentin päätöksellä.

      Poista
  6. Huomenta! Mikä tuo mainitsemasi Tuchmanin kirja on?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. The Proud Tower: A Portrait of the World Before the War, 1890-1914

      Poista
  7. Huomio stereokuvapareista: Kuvat voidaan järjestää joko niin että niitä katsotaan Kemppisen kuvaamalla tavalla (vasenta kuvaa vasemmalla silmällä ja oikeaa oikealla) tai niin, että katsotaan ristiin. Menetelmä on osapuilleen se, että katsotaan kuvia suhteellisen etäältä ja kohdistetaan katse omaan nenänpäähän, jolloin kuvat liukuvat päällekäin. Molemmanlaisia kuvapareja löytyy netistä, ja kuvankäsittelyohjelmilla tai jopa ihan selainikkunoita vierekkäin avaamalla saa näitä vaihdeltua mielensä mukaan. Minulle tämä jälkinmäinen ("cross-view") -menetelmä on helpompi.

    VastaaPoista
  8. Sir Walter Scottin Ivanhoe kuitenkin vähän kiinnostaisi, koska siitä löytyy kuulemma ensimmäinen maininta ammattinimikkeestäni, eli palkkasoturista, joka kantaa omat aseet mukanaan ja myy palveluksiaan eniten maksavalle. Siis free lancer.

    VastaaPoista
  9. "Dame Agathalla ei ollut työpöytää. Hän ei käyttänyt sellaista. Hän naputteli tekstejään pikku kirjoituskoneella missä sattui sopivan paikan löytämään."

    Mitähän olisi A. ollut mieltä kannettavasta tai IPadista. Näin hänet sieluni silmin Ekbergiä/Primulaa vastaavan kahvilan pöydässä syventyneenä...

    VastaaPoista
  10. "faktoilla ei ole niin väliä, vaan liioittelu ja hutilointi hyväksytään, kunhan teksti vetää."

    Onko faktoilla muutoinkaan niin väliä, koska lähteitä vähänkin vanhemmasta historiasta on kuitenkin löydettävissä hyvin rajallinen määrä ja loppupeleissä sittenkin on tärkeämpää kukin kirjoittajan tai "tutkijan" johtopäätös tuosta hyvin rajallisesta lähdeaineistosta. Vanhemman historian kirjoitus on joka tapauksessa oman aikakauden ajatusten ja kysymyksenasettelun projisoimista menneisyyteen, josta viimekädessä haetaan vastauksia nykyhetken ongelmiin ts miten tähän (nykyisyyteen) on tultu. Sen vuoksi olkoon teksti edes vetävää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä enintään 10 prosenttia Euroopan keskiajan kirjallisista lähteistä on inventoitu. - Toivoakseni tämä luku on suurempi nyt kuin sen kerran lukiessani. Inventoitu tarkoittaa tarkastelua edes päällisin puolin.

      Sopiva kirjastoihminen osaisi ehkä esittää arvauksen, paljonko kirjallista aineistoa on säästynyt. Oma arvaukseni: ei ainakan 10 prosenttia.

      Tietäen jotain menneisyyden tavoista: paljonko nyt tärkeinä pitämistämme asioista on aikoinaan kirjoitettu muistiin. Arvaukseni: ei ainakan 10 prosenttia.

      Hyvin vanhat kirjalliset löydöt - esim. savitaulut nuolenpääkirjoituksin - pakkaavat olemaan veroluetteloita.

      Poista
    2. Erään arvion mukaan muinaisen Kreikan ja Rooman kirjallisuudesta on säilynyt meille 10 prosenttia. Oma arvaukseni: tämä arvio on yläsyrjään.

      Poista
    3. Korjaan siis edellä olevan johdosta lausumaani: lähteitä vähänkin vanhemmasta historiasta on kuitenkin KÄYTÖSSÄ hyvin rajallinen määrä. Tämä ei poista sitä ydinajatustani, että vakavassakin historian tutkimuksessa pääpaino on kirjoittajan tulkinnassa ja johtopäätöksissä tuosta niukasta aineistosta. Tuota tulkintaa rasittaa sen kytkeytyminen kirjoittamisajan ajatteluun ja kysymyksenasetteluihin.

      "paljonko nyt tärkeinä pitämistämme asioista on aikoinaan kirjoitettu muistiin." Tämä on itsestäänselvää: kuka täysipäinen kuvittelee voivansa ymmärtää hiukkaakaan, minkäläainen maailma on 300 vuoden päästä.

      Poista
    4. Ihmisen halut kirjoittaa historiaa jälkipolvia varten alkoivat kallio- ja luolamaalauksissa ennen papyruksiin tuhertamisaloituksia. Nykyisin motivaatioista suurin graffitinvärkkääjillä ja muilla arhinmäillä on tehdä sitä yhteisistä varoista maksettuihin, helposti ulottuvilla oleviin pintoihin toisten kiusaksi, silkkaa ilkeyttään ja turhautuneisuuttaan. Äärimmäisissä tyhmyydenpuuskissa. Näkemieni tulosten mukaan suihkuttelutaiteilijoiden taiteellisille motivaatioväittämille haistatan hukkkaan tyhjennettyjen maalipurkkien otsoniakatoa edistävät käryt.

      Täysipäisesti (tai ihan vajaa-) voisi kuvitella, ettei 300 vuoden päästä näillä kulutuskyvyillämme maailma ole kummoinenkaan paikka ihmisen elellä, jos kohta aiheuttamiemme ympäristökatasrofien ansiosta se on mahdotonta muullekaan nykyisin tuntemallemme elolliselle; muovikuplissa arjalaiseliittimme, joka itsensä sinne pelastanut on, imee pilleillä ravinneliuoksiaan ja tuijottaa avaruuden tähtiä jotka siellä edelleen tuikkivat kuten miljardeja vuosia ovat tuikkineet olematta kirjoitusalustana kenellekään vaikka mitä iskelmänikkarit tähtiin kirjoitetuista kohtaloista väittäisivät.

      300 vuoden päästä muistiinmerkitsemisellekin lienee yksi lysti. Tänne internetin täystyhjyyteen vuodatetut zsiljoonabiljardit kirjoituksetkin ovat haihtuneet taivaan tuuliin aurinkomyrskyjen tyrskeissä.

      Suurin osa maapallon ihmispopulaatiosta, jos sitä on, ei siis enää kolmensadan vuoden päästä tiedä/ymmärrä/välitä näistä eletyistä vuosisadoista rahtuakaan. Ja sitä vanhempaa historiankirjoitusta, joka nyt meille näyttäytyy 10%:n osuudeltaan selkeähkönä kirjoitetun ja kuvitetun ansiosta, se ei osaa enää tulkita lainkaan.

      Poista
  11. Wilhelm Valloittaja, normanni, oli viimeinen, joka saarivaltakunnan valloitti. 70 m pitkä seinävaate on uskomaton aikansa mestariteos, suosittelen Ranskan kävijöille.

    VastaaPoista
  12. Kirjoitusympäristöstä. Mulla on (oli?) pienehkö kirjoittamisen lahja, sanoisin. Mutta elämässäni on ollut vain yksi kerta kun ma löysin itsensä sopivasta ympäristöstä sen käyttämiseksi. Se tapahtui Hervannassa, Tampereella. Mun opiskelija-asunto oli 10. kerroksessa. Keittiötä jakoimme hiljaisen suomenruotsalaisen Niklaksen kanssa. Moderneistä mukavuuksista oli mulla vain radio-cd. Internettiä en ostanut, koska rahaa oli vähän. Näin istuin iltaisin usein pöydän ääressä, BBC rupattelemassa USA-n vaaleista selän takana, verhottomista ikkunoista näkymässä vain saman taloryhmän kymmenet ikkunat, ei maata, ei taivasta. Koska olin niin korkealla, kuulin kaikista maailman äänistä vain talon hissiä, tai Niklaksen huoneesta jääkiekon ääniä. Yhtäkkiä selvisi, että teksti ilmestyi siellä pöydän ääressä käteni alta ihan itsestään. Ja mielestäni aika hyvä sellainen. En ole sellaista tunnetta myöhemmin kokenut. Se on yksi syy monista miksi Tampere on mulle tärkeä kaupunki.

    VastaaPoista
  13. Key Westin asunnossaan Hemingway kirjoitteli piharakennuksen yläkerrassa jonne oli päärakennuksesta köysirata ruokahuoltoa varten että maestro sai olla rauhassa. Mutta yläkerran huone oli viihtyisä.

    VastaaPoista
  14. Ingmar Bergmanilla oli Tukholmassa karu työhuone, jossa syntyi paljon tulosta. En muista ulkoa, oliko sekin Karlaplanilla. Hänelle oli kova paikka, kun hän joutui luopumaan siitä, oliko se niin, että se myytiin alta pois.

    VastaaPoista