18. marraskuuta 2013

Huumori II



[…]

Siitä voi väitellä, ketkä ovat humoristeja. ”Huumori” kirjallisuuden lajina sisältää vain huumoria. Se on rajoittava valinta. Ei oikein voi kirjoittaa ”Mustapartainen mies jää auton alle”. ”Eila ja Rampe vauvan hautajaisissa” näyttäisi pahalta.

Huumorin, jolla ei siis tässä tarkoiteta vitsikkyyttä eikä sitä, että teksti naurattaa (komiikka), mestareita ovatkin meillä taas kerran Waltari ja Linna. Waltarin historiallisten romaanien huumori lähtee kaikkein vanhimmasta Pitkä ja Pätkä –kuviosta. Toinen on hullu, joka luulee olevansa viisas, ja toinen viisas, joka myöntelee itsekin olevansa hullu. Linna osoittaa taitoaan tavalla, josta arvostelijat häntä moittivat. Suoran Cervantesin ja Shakespearen henkeen hän osaa rytmittää traagisen ja koomisen. Se ei ole tavallista. Action-puolella kevennykset hoidetaan tavallisesti stereotyypillä. Joukossa, olipa kysymys vaikka tappajista, on yksi huvittava. Ja huumori on sillä hoidettu. Linnalla melkein jokainen henkilö joutuu vuoroon kauheasti, vuoroon huvittavasti kuvitetuksi, eikä kirjoittaja kuitenkaan lankea tragikomediaan.

Mestari – Kivi – onnistuu joskus niin hienosti, ettei lukija tiedä, onko henkilö huvittava vai sääliä herättävä. Nummisuutarin Esko on sellainen. Tarina kuvaa katastrofin, jonka sankari aiheuttaa viattomuudellaan. Tyhmä hän ei ole, siinä hänen isänsä on oikeassa. Kuten Don Quijote hän osaa olla todella ovela.

Huumoria on haettu yllätyksestä. Tapahtuma tai kielen käänne voi olla niin yllättävä että sitä nauraa. Kuvaus ei auta paljon, koska juuri sama on tragedian, murhenäytelmän piirre. Kohtalon, luodin tai miekan isku tulee yllättäen. Joskus hirvittävä lause on melkein koominen:” Murhaajan nimi on sinun nimesi.” (Sofokles, Kuningas Oidipus.) ”Mitä kirjoitatte, prinssi?” – ”Sanoja, sanoja, sanoja.”

Humoristi ja traagikko tuntevat, että elämä on hirvittävää ja sen perussävyt ovat inho ja ikävä (l’ennui et la nauséé – Ekel und Langweil). Perustunteet ovat pelko ja vavistus (Frygt og baeven). Ja ensin S. Freud ja sitten kaikki muut arvioivat, että ahdistus on kuin avaruuden taustasäteily, ikuinen, armoton, auttamaton. Itse asiassa jo Luther kirjoitti tästä. Angustiae, ahtaat asuinsijat.

Tuohon on kolme perinteistä toimintamallia. Yksi on ruveta mesomaan, toinen on räjähtää nauruun. Kolmas sitten on mennä metsään ja ampua kuula otsaan.

Omasta puolestani ehdottaisin neljättä. Voi mennä keittiöön ja laittaa itselleen lautasellisen puuroa. Sen pisteltyään huomaa ajattelevansa jotain arkisempaa.

Mikä olisi hauskempaa kuin että 16 miljoonaa ihmistä kuolee ja 20 miljoonaa haavoittuu ja heti päälle 50 tai sata miljoonaa menehtyy tarttuvaan tautiin? – Omissa ajatuksissani ensimmäisessä maailmansodassa (ympyrää) liikkuva ”Kunnon sotamies Svejk” on kirjoista kaikkein hauskimpia. Kintereillä tulee ennennäkemättömän hirvittävää 1500-luvun maailmaa siivilöivä ”Pantagruel” (Rabelais). Arvelin ennen valintaani henkilökohtaisesti, mutta se näyttää olevan hyvin monelle sama. Joseph Hellerin ”Cath-22” eli suomeksi ”Me sotasankarit” on sitten toisen maailmansodan ihmisen ja hänen järjestelmiensä (ilmavoimat) korkea yhteenveto.

Jos lukija suostuu uskomaan, että Svejkin väitetty sodanvastaisuus ja sen uumoiltu vasemmistovallankumouksellisuus unohdetaan väärinkäsityksinä, tämä keskenkeräiseksi jäänyt teos on ensinnäkin kokonainen maailma.

Suuren huumorin yksi tunnus on sama kuin sadun. Se luo ympärilleen kokonaisen maailman. Tulevat sukupolvet ehkä käyttävät tässä toista sanaa. Se luo ympärilleen kokonaisen ekosysteemin.

Torjun sodanvastaisuuden väittämällä, ettei kirja olisi hauska eikä pohjimmaltaan lainkaan huumoria, jos se olisi sidottu johonkin aatteeseen, olkoon vaikka pasifismi, naisliike, raittiusliike tai huoli ympäristöstä.

Toiseksi sankari on ikuinen. Svejk ei ole kenenkään mies. Varmaan hän marssii nyt ympäri jotain toista planeettaa, joka on sekin hullunkurinen ja sisältää arvattavan annoksen ärjyviä ratsumestareita ja juopottelevia sotilaspappeja.

Ehkä suorastaan esikuvia ovat suurista suurempien Charles Dickensin ja Mark Twainin nimiteokset, ”David Copperfield” ja ”Huckleberry Finn”.  Myös niissä on sama kehän kulkemisen rakenne, joka nousi niin suureen suosioon noin vuonna 1600 Don Quijotessa (pikareski). Vailla erinomaisia ominaisuuksia nämä sankarit muuttavat lukijan mieleen pysyviksi vuokralaisiksi.

Verratkaapa Joel Lehtoseen tai Pentti Haanpäähän, jotka ovat loistavia kirjailijoita, mutta nyt puheena olevassa mielessä irvistelijöitä, eivät humoristeja. Molempien mielen perimmäinen mustuus vilahtaa usein näkyviin ja siksi he viihtyvät niin hyvin satiirin puolella. Tai verratkaa televisiossakin esiintyvään riskiin poikaan Rovaniemeltä. Tätä taustaa vasten hänen tosi hyvätkin teoksensa tuntuvat vitsikirjoilta eli ne kilpailevat samassa sarjassa kuin vappulehdet.

Olen halunnut johtaa lukijani harhaan. Tällainen sinänsä tarpeeton katsaus huumoriin kirjallisuudessa oli johdateltu reitti kysymykseen aikalaishistoriasta yleisesti ja muistelmiin erikoisesti. Eli miksi emme ole koskaan nähneet todeksi ja vaikuttavaksi huumoriksi jäsentyvää muistelmateosta, omaelämäkertaa? Siksi että näinä aikoina odotuksiimme vaikuttaa liikaa ”oman itsensä sankari”. Harva, jos kukaan, osaa ajatella iloisesti itseään lastuna ajan laineilla – tai roskana. Tai mahdollisesti Anders Ramsay (”Muistoja lapsen ja hopeahapsen”) mutta hänenkin kirjansa pönäköityi kohtalokkaasti keskivaiheillaan, kun kirjoittajalle selvisi, että valmistumassa on muistettava merkkiteos, eikä kirjoittaja ollutkaan enää kuin Gogolilta karannut.



29 kommenttia:

  1. Paras huumorin olemusta määrittelevä kuvaus, jonka olen nähnyt, on viittaus assosiaatioiden eli mielleyhtymien määrään. Ajatuksena oli, että mitä korkeammalta tasolta asiaa tarkastelee, sitä useampia yhteyksiä muihin asioihin näkee. Tämä puolestaan nostaa katselijan näkemään, millaista huvittavuutta hirveimpäänkin tragediaan voi sisältyä, kun sitä katselee yksilöä korkeammalta tasolta.

    Alkuperäinen ajattelija, jonka nimeä en valitettavasti muista, johti tästä lopputuloksen: Jumalasta maailma on varmaan todella huvittava, sillä Hän näkee asioiden yhteydet täydellisesti. Huumori on sitä, että näemme hetken ajan maailman Jumalan tavalla.

    Ajatuksessa on itua, mutta en olisi silti valmis väittämään, että maailmankaikkeus on yksi iso vitsi. Kuten tällaisissa välähdyksissä yleensä, on tuossakin asiassa tavoitettu jotain olennaista, mutta kokonaisuutta ei ole hahmotettu, eikä tämä olisi mahdollistakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Psalmit 2 : 4
      "Hän joka taivaassa asuu nauraa..."

      (Isaac Bashevis Singer pohtii tätä Raamtun kohtaa tuotannossaan.)

      Poista
    2. Minä taas olen valmis uskomaan että Jumala ei naura eikä kerro hyviä vitsejä , eikä huonoja. Ei viljele satiiria eikä sarkasmia.
      Huumori on syntiinlangenneen ihmisen selviytymiskeino tässä ahdistuneessa maailmassa. Ja hyvä sellainen. Helpompi on uskoa että pirua naurattaa kovastikin ihmisten tonttuilut. Voi kyllä olla että ei helvetissäkään pahemmin huuli lennä, paitsi spitaalisilla. Ettäkö Jumala naureskelisi kippurassa katsoessaan kättensä töitä. Uskokoon ken tahtoo. Ehkä ihmisen toiveajattelua.

      Poista
    3. En minäkään usko, että Jumala taivaassa naureskelisi meille syntisille. Sen sijaan voisin kyllä uskoa, että hymyilee rakastavasti samaan tapaan kuin isä katsellessaan pienen lapsen höpsöilyä. Väinö Linnalla tämä asenne on annettu auringolle kuuluisassa sitaatissa: "Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei ollut heille vihainen, kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan. Aika velikultia."

      Mutta turha pohtia! Näin kirkkovuoden loppupuolella, valvomisen sunnuntain ja tuomiosunnuntain välissä, muistuu selvästi mieleen se, että kerranhan me saamme tämänkin asian tietää, kun aika loppuu, iankaikkisuus alkaa, ja näemme Jumalan kasvoista kasvoihin.

      Poista
  2. "Huumorin, jolla ei siis tässä tarkoiteta vitsikkyyttä eikä sitä, että teksti naurattaa (komiikka), mestareita ovatkin meillä taas kerran Waltari ja Linna."

    Siis eikö huumori naurata ja eikö vitseissä ole huumoria ? Itse niputan kyllä kaikki hörskötykset ja vinosti hymyilyt samaan sarjaan. Se nauraako vaiko hymyileekö osaaottavasti on vain ihmisen omaa tulkintaa. Varmaan intellektuellit ovat tehneet tuon jaon, Turhapuro on vitsailua ja Chaplin huumoria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavasllisesti huumori esitetään yläkäsitteenä ja komiikka yhtenä sen lajeista eli alakäsitteenä. Luennolla voi sanoa, että huumori herättää hymyn, komiikka naurun.

      Poista
  3. Oikein tässä vakavoituu kun pohtii huumoria. Tulisipa nyt joku ja kertoisi kunnon huumorivitsin.

    VastaaPoista
  4. Onko suomessa enää satiirikkoja kun Paasilinna ja Huovinen ovat poissa? Onko soihdunkantajia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan sitä satiiria, jopa aivan uudessa muodossa. Anonyymin kirjoittajan tuotos, internetvaikuttaja Sakarias Lehtomäen blogi nauratti kyllä ja kunnolla. Ei heti, mutta muutamia juttuja luettua eteenpäin oli pakko nauraa ääneen. Löytyy osoitteesta http://sakarias.vuodatus.net

      Poista
    2. Joo, on niitä tuntemattomia ihmmisiä jokaisella kansalla, joille huumori on annettu äitinmaitossa. Ette ilmeisesti ymmärrä tekstiä, mutta tässä on esimerkki virolaisesta jonka jokaikinen lause naurattaa. Se on sellaista selittämätöntä viron kielen keskeistä absurdihuumoria. Tiedän vain , että tämä jubejuss on joko insinööri tai arkkitehti Tallinnassa, en enempää. Mistä hän on kehittänyt jättimäisen huumorintajun - en tiedä.
      http://jubejuss.blogspot.com/

      Poista
  5. Minulla on Švejkin kanssa onkelma. Nimittäin mun henkilökohtainen taju hänen kohtaan ei ole huumori. Hän on joko idiootti tai sellainen joka viroksi on 'salakaval' (salaa ovela jos kääntää suoraan). Tai molemmat. Ja kumpikaan ominaisuus ei ole minusta hyvä perusta naurulle. Sama on monien maailmaa naurattavien henkilöhahmojen kanssa, Homer Simpson tulee ensimmäiseksi mieleen. Minua naurattaa vain hyvä ihminen, tai vähintään normaali, eikä pelle. Švejk, jos lukee tarkkaavaisesti, on kyyninen ja tunteeton kusipää kaikkia kohtaan, myös eläinten. Itseasiassa hän ei muistuttaa ihmistä ollenkaan. Siksi en ole koskaan nauranut hänelle ja kirjaa olen lukenut vain kerran. Esimerkki: jos Hitler tai Stalin tai joku tunnettu lastenmurhaaja ilmestyisi eteemme ja kertoisi tosi hyvän tarinan, naurattaisiko, jos tietäisimme kuka he ovat? Minua ei. Minulle huumori ei ole koskaan jonkinlainen eristetty tapaus, vaan se tapaus on vain osa ja joskus aika pieni osa huumorista, vaikka se olisikin naurun liipaisin. Saattaa olla, että nauran Dostojevskin lauseelle niin, että kyynel vuotaa, vaikka lause itse ei näyttäisi mitenkään vitsikkäältä. Mutta sen taustana on kokonainen kirja, tai enemmäänkin. Dostojebvski onkin mulle yksi huumorintajuisimmista kirjailijoista. Mutta Šveijkkiä en voi kestää.

    VastaaPoista
  6. Juhani Peltonen tuo useissa teoksissaan esiin surullisen hahmon ritarin, joka onnistuu epäonnistuessaankin. Lukijan naurua seuraavat vapahtavat kyyneleet. Peltosen huumori on sanataiteilun puolella ja sanojen merkityksissä ja monimielisyydessä. Lukija joutuu hetkittäin märehtimään tai menemään keittiöön puurolle.
    "Minä pidän puurosta!" ( 671- 761 )

    Haan päässä Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  7. Riippumatta tekstin asiapitoisuudesta, vitsikkyydestä, traagisuudesta jne. , rivien välistä tunkeva hienovarainen aito humoristisuus on lukijaa voimaannuttavaa. Antti Tuuri on siinä mestari.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä. Ja tuo salamyhkäinen huumori istuu muuten miehessä itsessään.

      Tulee mieleen kun Tuurin "tiedottaja" J.O. Pernaa kieltäytyi jatkamasta kansanhuoltolautakunnan puheenjohtajana perustellen, että kun meidän suvussa kaikilla on jo uudet pyörän kumit...

      (Kaikki tiesivät, että mies oli kunniallisuuden perikuva.)

      Poista
  8. Oma salainen humoristini on Charles Dickens. Naurettava määrä niitä öitä kun olen kippurassa kierinyt pitkin maton aluksia taskulamppu ja jokin Daniel Quip käsilläni ja silmilläni.
    Kun taas jokin Mr Winkle lausahtelee toiseen korvaan "the pleasant young man who breaks down family opposition on both sides to acquire a pleasant young woman".

    VastaaPoista
  9. ”Eli miksi emme ole koskaan nähneet todeksi ja vaikuttavaksi huumoriksi jäsentyvää muistelmateosta, omaelämäkertaa?”

    Vaikuttavan humoristiset muistelmat olisi tosiaan hienoa nähdä. Toisaalta, muutamia on jo luettu, joissa muistelija näyttäytyy naurettavassa valossa, mutta tämä ei taida olla sama asia.

    Hieno huumori on vaikea laji ja onnistuu joskus myös elokuvassa. Esimerkkinä vaikkapa Gary Oldmanin silmälasien välähdys ja juuri havaittava suupielen liikahdus viimeisessä le Carré filmatisoinnissa.

    VastaaPoista
  10. Hyviä kirjoituksia huumorista, pani ajattelemaan omaa käyttäytymistäkin huumorin viljelijänä. Samaa mieltä Tervosta, Taanilalla on puolensa. (Kirjoittamalla tähän hyväksyn ehdot: blogisti voi julkaista kommenttini kirjan osana)

    VastaaPoista
  11. Rennolla ja huumoripitoisella otteella kirjoitettu omaelämäkerta, vaikka elämä ei kirjoittajalla olekaan kaikistellen ollut hauska, on Adolf Molnarin Suuri ilveily (Arvi A. Karisto 1983).

    Paul Therouxilta ilmestyi 1992 "Salainen elämäni"-romaani, eli kuvitteellisen kirjailijahenkilön kuvitteellinen elämäkerta ja siinä on huumoriakin ihan naurahdella asti. Voisi olla jonkun (Therouxiin itsensä?) kohdalla sellainen elämä olla likimain mahdollinenkin.

    Itsemurhaaja Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmissakin on huumoria. Tai sitten minun mielikuvitukseni on kieronlainen.

    VastaaPoista
  12. Elämä on kaukaa katsottuna komediaa ja läheltä katsottuna tragedia. Tämä viisaus; nykyään jo kulunut sellainen, taisi tulla Chaplinin suusta.

    Ja tosiaan , kuten Kemppinen toteaa,"traagisen ja koomisen rytmitys" ja sen osaaminen, määrittelee taiteen syvyyden. Tai fysiologisella tasolla ja nauramisen määrällä mitattuna komiikan toimivuuden.

    Traagisen ja koomisen yhdistämisessä Chaplin oli mestari ja siksi hänen taiteensa ja elokuvansa koskettavat yhä. Nykyisessä kansakoulussa, pakollisen elokuvajakson puitteissa, olen aina näyttänyt Nykyajan; ja hienoa on ollut huomata, että ipodipad- ynnä kännykkäangrybirdssukupolvi kuitenkin hiljenee ja liikuttuu Nykyajan äärellä.

    Hyvä taide kestää siis läpi ajan.

    Siitä tuli mieleen. Kukahan muuten lukee Tervoa parinkymmenen vuoden päästä, kun hänestä kertovat Iltasanomien lööpit ovat jo kadonneet bittiavaruuteen ja Uutisvuodon vitsejä peittää jo vanha pölykerros?? Kas, siinäpä kysymys.



    (MInä sitten vaadin jonkin kymmenyksen mahdollisista julkaistuista kommenteistani K:n tulevassa teoksessa; mutta en pidä Kemppistä niin hulluna (anteeksi), että hän näitä kirjoituksiani julkaisisi. Tai toisaalta - julkaistiinhan Sami Sillanpään patologisia punavihrerfiksaatioita sisältänyt ummehtunut pääkirjoitus Hesarissa viikonloppuna. Mutta tietenkin HÄN on ulkomaantoimituksen esimies.Minä vaan tällaanen tavallinen tuunari.)

    VastaaPoista

  13. Vinksahtaneelle piisaa tätä arijousta näin joulun lähestyessä. Jenkeistä pukkaa A History of Western Society kirjoja kuin fordia liukuhihnalta. Vaihteeksi taas ostin. Näyttää olevan eleventh edition,McKay,Croswston,Wiesner-Hanks,Perry. Sivulta 132 luen siitä Rooman tasavallasta: ….patriisit joiden etuoikeus elämänajoissa perustui syntymiseen tiettyjen perheiden lapsiksi…monopolisoivat itselleen tiedon laeista ja lakien soveltamisesta…
    Olen vasta alkusivuilla 132 ja jatkossa kai tulevat ne 12 kiveenhakattua pykälää.

    Hupia tarjoaa analogia Suomeen. Jotkut asioivat käräjillä, toiset lakiasiaintoimisto-tilitalo-pankkiirihuoneissa. Toisille täytäntöönpanijoiksi konstaapelit soittavat ovikelloa, toisille kauppakamaritutut kutsuvat välimieslounaalle.

    Briteistä tulee huumorinkukkaa. Kuinka se kuningatar 2008 julkesi Lontoon Kauppakorkeakoulussa kahvitelessaan, vai oliko klo viidentee, kysäistä tyhmyytensä paljasten, että miksei kukaan tohtoreista varottanut finanssikriisistä ? Nobel komitea olisi tiennyt vastata.

    Että kun kaikki tieto on kaikilla ja luetavissa pörssinoteerauksesta mitä tulee kanto- tai osakehintaan, niin näille pohjattavan johdannaisen futuurinenkin hinta on laskettavissa. Black-Scholes oli kaavan nimi ja kolmaskin ,Merton, olisi nobelinsa noutanut ellei olisi kerinnyt kuolla. No tällä informaatiotihentymänumerolla, kauppahintahavainnolla ja sen derivaatalla kuten palkkaoptiolla sitten maailma käännettiin Kiinan suuntaan.

    Kun oppi tästä finassimatemaattisesta tulevaisuusvarmuudesta, uudesta taloudesta, levisi käännynnäisten parissa, niin heidän kiipeliin panemisensa pimeissä derivaattojen OTC kabineteissa kävi kätevästi. Diileja tehtiin tosiperustalta ja -numeroiden varassa. -Näinhän Suomessa oltiin tehty investointilaskelmia varmalta idänkaupan pohjalta.

    Tietokoneiden jouduttamaan talouslaskentaan tunki myös ulkopuolisia kertomatauluineen. He siivuttivat ohkasia centtejään mutta robottilaskureiden peräpääkassoihinsa. Homma oli pässinhelppoa kun tiesivät mitä Black-Scholes kielioppia asianosaiset eläkerahastojen managerit puhuivat suomen lisäksi tai mikä se nativekieli missäkin palkansaaja-kansantaloudessa olikaan vanhastaan, ennen amerikanvalloitusta.

    No mitä Suomeen tulee, niin skandinaavithan ne taas meille sitä kulttuuria toivat. CDS oli vakuutus sen varalta että amerikkalainen roskalaina osoittautuisi roskaksi. Näitä otettiin ja tietyllä matematiikalla niistä sai AAA palasia, kehnoimmat osat jäivät B-sarjaan, mutta tuottivat tuollaista 25 prossaa kunnes eivät mitään. Ne olivat tosimiesten papereita. Niiden vakuuttajiksi näillä CDS:illä kelpasi sisäsuomalainen, hammaslääkäri-metsänomistaja mitä luontevimmin. Tälle ei riittänyt näitä oikeita roskalainojakaan. Hänelle tehtiin synteettinen.Hän sai lyömällä käteisen pöytään CDS:n tuoton ja pikkutekstillä sen vakuutuskorvausvelvollisuuden jos vuosi 200-5/6/7 sattuisi. No sattuihan se. Instrumentin nimi oli Mermaid, tanskankieltä ja siellä keksittykin Nordea-leego. Kelpasi muovitetuille partisiaattitekeytyjille näillä selkosilla.

    Tällaista vitsin väkinäistä vääntöä tällä kertaa. Kipinän iski kun Amerikan hallitus panee JPMorgania polvilleen kanssa-amerikkaistensa huijaamisesta, oliko WSJ:n uutinen 13 mrd dollarin korvauksesta. Innovoida saa mutta ei petkuttaa.

    Huumorin kukka tuoksuu kuin suopursu, viekotella saa, mutta ei innovoida. Sellainen ero Atlantin tuolla ja tällä puolen -komiikan laeissa.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  14. Puolestani ajattelen, että komiikka on yleiskäsite, ja sen korkein aste on huumori. Huumoriin liittyy taipumus "katsoa maailmanmenoa hieman laajemmasta näkökulmasta", kyky nähdä ristiriitaisuus ja huvittavuus kaikessa. Moderni huumori lienee alkanut Don Quijotesta, mutta myös Hamletissa on huumoria. Molempien tarinat ovat kertomuksia hulluudesta. Huumori on syvällistä, siihen liittyy jotakin arvoituksellista, eikä sitä voi pelkistää. Huumorintaju on kykyä nauraa itselleen. Se on viisauden yksi ulottuvuus. Yleensä ihminen voi myöntää itsessään kaikki muut heikkoudet, mutta ei huumorintajun puutetta.

    Chaplin hallitsi monet koomiset lajit: slapstickin, farssin, parodian, satiirin, romanttisen komedian. Hänen kehitystään voisi kuvata tienä Keystonen farssista Kaupungin valojen järkyttävään huumoriin.

    Jeesus oli humoristi.

    VastaaPoista
  15. Se on huumorilla, kun Kemppinen saa kamusineen arkkipiispan ja pääministerin pohtimaan kansakunnan henkistä tilaa.

    VastaaPoista
  16. Huumoriin liittyy taju ihanteen ja todellisuuden ristiriidasta.

    VastaaPoista
  17. Paasilinna ja Huovinen olivat näennäisesti synkkiä tyyppejä eivätkä juuri koskaan hymyilleet mutta taisivat huumorin jos ketkä. Spede oli täysin päinvastainen tyyppi, oli näennäisesti hauska mutta todellisuudessa hyvinkin synkkä ihminen. Ja kuten blogistikin totesi, erittäin herkkä suuttumaan. Kun katsoo Spede elokuvia, Turhapurot mukaanlukien, jää tunne että katsojaa tässä huiputetaan..

    VastaaPoista
  18. Jo ennen Mätämunan muistelmia ilmestyi Veikko Ennalan elämää käsittelevä kirjanen Neron heikkoudet. Tragikoomisuuden hengessä etenevästä tarinasta on jäänyt mieleen juttu siitä, kun nuorena Hesarin toimittajaplanttuna krapulainen Ennala haastatteli silloin jo suurta kirjailijaa Mika Waltaria. Kohde vastaili kysymyksiin ymmärtäväisesti ja haastattelun lopuksi laittoi pöydän kulmalle pari sataa ja sanoi, että jokaista tulee auttaa työssään.

    VastaaPoista
  19. Tekstistä tulee mieleen Veijo Meren essee huumorista. Kannattaa lukea sekin. Huumorintaju on kuulemma ainutlaatuinen, kahta identtistä ei ole. Sivuseikka.net on paikka, josta itse löydän huumoria, vaikka aina sitä ei sellaisena sinne kirjoiteta. Veijo Merellä tietysti myös hyvin usein, mutta tuntuu, ettei Meri itse ole juttuja kirjoittaessaan välttämättä hymyillyt.

    VastaaPoista
  20. Ehtoisan isäntämme aktivoituminen välikommentteihin vihjaa selvästi siihen, että hän aikoo todella julkaista näitä juttuja kirjana. Myös minä lupaan täydet oikeudet kommenttieni julkaisuun, jos niitä sen arvoisiksi katsotaan. Vaan tarkkana pitää täst`edes toimia, siksipä: Sitaatti yllä on Hamletista, eikä Polonius suikaan kysy "Mitä kirjoitatte, prinssi?" , vaan "Mitä luette, prinssi?" johon Hamlet vastaa: "Sanoja, sanoja, sanoja."
    Terv. pekka s-to.

    VastaaPoista
  21. Minun mielihumoristini ovat Twain ja Guareschi.

    Isä Camillo-kertomuksien huumori on sävyltään jotenkin niin inhimillistä ja ei lainkaan pahansuopaa. Jeesuskin esitetään näissä tarimoissa huumoria ymmärtävänä, mutta kuten kirjailija itse sanoo, hänen tarinoissaan Jumalan ääni on hänen omatuntonsa ääni.

    Twainin novelleista ehdoton suosikkini on Kannibalismia junavaunussa. Oikein varsinainen johdanto demokratiaan...

    VastaaPoista