Sellaista voisi tapahtua myös meillä

Yhdysvaltain korkeimman oikeuden jäsen Stephen Breyer on antanut haastattelun Marcel Proustin romaanisarjasta ”Kadonnutta aikaa etsimässä” (NYRB 7.10.2013). Hän kertoo lukeneensa nuorena juristina Pariisissa kaikki niteet oppiakseen kunnolla ranskaa. Hän kirjoitti jokaisesta oudosta sanasta arkistokortin, johon hän merkitsi sanan vastineet englanniksi. Kortteja kertyi kuulemma lukemisen loppua kohti yhä vähemmän ja vähemmän. Suoriuduttuaan ottamastaan tehtävästä Breyer luki silkasta hekumoinnin halusta koko teoksen saman tien uudelleen.

Haastattelussa hän puolustaa väkevästi kaunokirjallisuuden merkitystä koko yhteiskunnalle ja ennen kaikkea tuomareille. ”Tarpeellista on turha”, kuten hänen kollegansa Oliver Wendell Jr. sanoi eriävässä mielipiteessään, kun ongelma oli, ovatko teatteriliput perustoimeentuloon kuuluvia hintasäännöstelyä ajatellen. (Anteeksi huono suomennokseni: ”To many people the superfluous is the necessary.”)

Haastattelijan kysymykseen, eikö lainopillisessa kirjallisuudessa ole vastaavaa, Breyer antoi ymmärtää, että ei kyllä ole. Syyksi hän arveli, ettei laki houkuttele piiriinsä nerokkaita ihmisiä.

Juuri Proust tai jokin Stendhal tai Balzac sitä vastoin on juuri tuomarille sangen tarpeellinen. Tämä istuu päivät pitkät kammiossaan lukemassa ja kirjoittamassa ja on kokemuksiltaan ja alttiuksiltaan aivan vieras niille ihmisille, joiden asioita hänen on ratkaistava. Ranskalaiset mestarit ovat niin hyviä kuvaamaan uskottavasti ja ymmärrettävästi ristiriitaisia ihmisiä eli kaikkia niitä yllätyksiä, jotka sana ”persoonallisuus” peittää näkyvistä. Ja etevin heistä on tämä Proust, kadonneen ajan kalastaja, joka tietää, että menneisyys tulee todeksi, jos joku löytää muistoille sanat.

Romaanin Odette, sanoo Breyer, on oikeastaan vähäpätöinen ja loistoton naisihminen, mutta kun hän pukeutuu ja ottaa parasollin käteensä, hänestä tulee liikkuva taideteos. Cottard on Verdurinien seurapiirissä lattea mutta lääketieteessä nero. Bergotte on suuri kulttuurihenkilö ja kirjallisuusmies, todellisuudessa kuitenkin kiinnostunut vain ilkeästä juoruilusta.

Joukkojen ja luokkien käyttäytymisestä Proust huomaa, sanoo haastateltava, että luultavasti Dreyfus-skandaalin ja siihen liittyen juutalaisuuden kysymyksissä Guermantesit ja muu ylhäinen aateli valitsivat luokkauskollisuuden eli lojaaliuden totuuden sijasta.

Vaihtakaa tuohon ”isänmaallisuus” niin saatte kätevän kuvan suomalaisesta sivistyneistöstä itsenäisyytemme 50 ensimmäisen vuoden aikana. Heillä oli ”isänmaallinen” käsitys muun muassa rajantakaisesta Karjalasta ja Neuvostoliitosta, eikä se käsitys ollut tosi eikä toimiva.

Epätavallisen ihastuttavasti korkeimman oikeuden tuomari esittelee ajatuksiaan kielestä ja kirjoittamisesta. Meillä Suomessa ja osissa Eurooppaa viisaat miehet ja sitäkin viisaammat komiteat ovat jokseenkin aina päätyneet tähdentämään virkakielen tuomista lähelle kansalaisia eli sen tekemistä helpommin tajuttavaksi. Tuo hyvältä tuntuva perustelu tarkoittaa kielen pilkkomista ja mankeloimista eli eräänlaista aatteellista idiotismia.

Osaan minäkin yksinkertaistaa suotta hankalia tekstejä. Seitsemän veljestä:” Miehet menivät metsään. Miehet tulivat pois metsästä.”

Kirjallisuusmies ymmärtää kielen rajat. Ihmiset ovat nykyisin vahvasti visuaalisuuden vietäviä. Kun presidentti Obama puhui (State of Union) asioista, joista oltiin selvästikin eri mieltä, Breyer sanoo pitävänsä ansiokkaana, että Obama näyttäytyi kaikelle kansalle, ja välttämättömänä, että korkein oikeus seisoo sekin samaan aikaan kameroiden katseltavana, ”koska se on osa hallintoa”.

Tämä on kyllä raju kannanotto, varsinkin maassa, jossa tuomioistuimella on ehkä liikaakin valtaa toimeenpaneviin elimiin verrattuna. USA:n järjestelmässä perustuslainvastaisuudella operoiminen on keskeinen ja kieltämättä välttämätön asia. Korkeimman oikeuden ratkaisujen historia kuitenkin osoittaa, että sitä voi käyttää monella tavalla.

Breyer ottaa kantaa myös suomalaiseen ongelmaan yksityiselle maalle pysäköinnistä. Hän ei kyllä taida itse tietää siitä. Hän on näet julkaissut kirjankin, jota on käsitelty eri lähteissä hiukan pintapuolisesti. Ajattelutapaa sanotaan korostetun pragmaattiseksi eli käytännönläheiseksi. Se on totta, mutta takana on oikeusfilosofinen ajattelutapa, jossa Breyer ottaa selvästi välimatkaa viime aikojen johtaviin ajattelijoihin, kuten Dworkiniin ja Rawlsiin, miksei Hartiinkin.

Hän sanoo, että eristäytynyt ja eristetty, romaanikirjallisuutta empatiaa opiskeleva tuomari tekee viisaasti ja oikein, jos hän pohtiessaan lakia ja perustuslakia muistaa kysyä itseltään, millaiset seuraukset hänen harkitsemastaan ratkaisusta on. Ja hän tähdentää, että seurauksia on ajateltava ihmisten (ja siis yhtiöiden) kannalta, ei vain lain ja tuomioistuinten kannalta.

Tämä ajatus kuulostaa pelkästään järkevältä ja saa kysymään, eikö aina tehdä noin. Ajatus on hyvin radikaali. Noin ei yleensä tehdä, vaikka sääntöjen ja ohjeiden sisäinen johdonmukaisuus on arvo. Käsiterakennelmista viis mutta ratkaisumallien pitää olla arvattavia ja ennakoitavia, ja tämä on totta sekä rikos- että riita-asioissa. Tuomioistuimen ratkaisu vaikkapa vahingonkorvausasiassa voi merkitä suuria ihmisille, joiden tavoitteena on elää elämäänsä ja tehdä työtään.

Breyerin sitä pyytämättä kärjistän. Marcel Proust ei olisi kelvannut tuomariksi. Hän oli siihen liian nerokas. Parhaita tuomareita ovat ne, jotka ovat vakaumuksellisen tavallisia ihmisiä ja joiden kirjoitukset ja ratkaisut ovat siten mahdollisimman selvästi tästä maailmasta. Suuren solistin ja hänen huikaisevien oivallustensa oikea paikka on kirjallisuus, ei oikeuskirjallisuus.