11. syyskuuta 2013

Vielä kerrastoista



Anteeksi sanojen vääntely. Ennen isät ostivat äideille joululahjaksi kerraston. Mainio sana. Lieneekö enää käytössä?

Elämäkerrastoista esitettiin jo viisaita kommentteja. Jätin erään tärkeän näkökulman tälle päivälle. Innoittajana oli Linkomiehen ohella Martti Turtolan eli sotilaselämäkertojen ykkösmiehen uusi Aladár Paasosen elämäkerta (Mannerheimin ristiriitainen upseeri).

Kannattaako lukea, jos elämäkerran kohteena on epämiellyttävä henkilö? Neuvoisin ylittämään tuon täysin perustellun ennakkoluulon ja katselemaan, mitä kirja todella pitää sisällään.

Juuri Linkomiehen kirja tulvii kirjoittajalle luonteenomaista korskeutta. Hän oli etevä mies ja vaati, että se otetaan huomioon. Tunne joitakin kauhutarinoita muun muassa simputuksesta. Vielä Linkomiehen ollessa yliopiston rehtori opintokirjat noudettiin opintoja aloitettaessa rehtorin kädestä. Olen 60-luvun alussa itse jonottanut samalla asialla, vaikka rehtori oli jo toinen. Linkomies kuuluu karjaisseen naishenkilölle, joka oli kunnioittavasti kumartanut hänelle, että yliopiston rehtorin edessä naiset niiaavat. Kertoi kälyni, joka väitti olleensa itse paikalla, kuten legendojen levittäjät yleensäkin väittävät.

Aika oli toinen. Kuulemani legendan mukaan eräs epilepsiaa sairastanut poika sai oikeustieteellisessä suullisessa tentissä professorin virkahuoneessa kohtauksen. Professori antoi reput ja lähetti laskun maton pesettämisestä opiskelijalle, joka oli kohtauksen kourissa pulauttanut suustaan matolle.

Nämä näkökohdat sivuutetaan turhan usein menneisyyttä ruodittaessa. Esimerkiksi huippukoulut murskasivat nuoria sen minkä tukivat. Muista jopa omasta maalaiskoulustani hyvin, että yksi ja toinen luokkatoveri sai kehotuksen siirtyä ”lapiolinjalle”, kuten sitten usein kävikin.

Turtola mainitsee rohkeasti Paasosesta, että tämä ei ainakaan vastustanut nuoremman kurssin simputtamista kadettikoulussa, jonka ensimmäiselle kurssille hän osallistui.

Turtola sanoo pennalismin perinnettä sairaalloiseksi ja kertoo, että se periytyi kadettikouluun suoraan Venäjän sotilaskouluista. Hän ei mainitse tuossa yhteydessä, että perinne jatkuu Venäjällä tiettävästi edelleen ja saa joskus hengenvaarallisia muotoja.

Osaamatta perustella kantaani minkäänlaisilla tosiasioilla kerron luulevani, että eräs minun aikuisuuteni ajan miellyttävistä muutoksista on rakenteellisen sorron ja mielivallan sekä erikseen mainiten pennalismin dramaattinen vähentyminen.

Jopa poliisi on nykyisin aivan erilainen kuin 1960-luvulla. Silloinhan nuorikin juristi jäi ihmettelemään, miten paljon poliisilaitoksia oli kerrostaloissa, kun pidätetyt olivat niin tavattoman usein ”kaatuneet putka portaissa”. Tietääkseni tuollainen ”kaatuileminen” on vähentynyt ratkaisevasti, eivätkä poliisitkaan välttämättä suojele toisiaan. Yleisesti ottaen virkamiehet kyllä suojelevat laiskoja ja epäpäteviä työtovereitaan. Se on oikein. Olen nähnyt liian usein, että sen takana, mitä kehittymättömät toverit ja esimiehet pitävät laiskuutena tai tyhmyytenä, voi olla sairaus tai jokin kohtalon isku, josta asianomainen ei ole mitenkään vastuussa.

Lisäksi tiedän tuomarikunnasta tapauksia, joissa on poikettu erään Wrede-nimisen lakimiehen viime vuosisadan alussa esittämästä säännöstä: kyllä heikko esittelijä on oikeutettu ylennykseen – siitä on ennakkotapauksia. Hänestä tuli itsestään kihlakunnantuomari.

Paasonen oli nimitettäessä armeijan nuorin eversti. On arveltu, että syy olisi hänen harvinainen etevyytensä. Epäilen tuota selitystä.

Pennalismin harvemmin esitetty ikävä puoli on luokkasorto. Muistaakseni itse Adolf Ehrnrooth mainitsee, miten näppärästi hän selviytyi santsareiden kiusaamisesta asevelvollisuusaikanaan ratsuväessä. – Kuka varusmieskouluttaja, nuorempi upseeri tai vanhempi upseeri ottaisi silmätikukseen erittäin kuuluisan sotilassuvun vesaa tai Mannerheimin sukulaista tai edes professorin poikaa?

Paasosen isä oli sivistyshistoriamme kuuluisia unohdettuja. Heikki Paasonen oli vallan varattomista oloista noussut silmittömän lahjakas ja fanaattisen työkykyinen fennougristi ja alan professori Helsingin yliopistossa. Hän kuoli espanjantautiin 1919 käynnistettyään laajoihin tutkimusmatkoihin perustuneen mordvan sanakirjan ja sitäkin vaikeamman ostjakin sanaston ja kieliopin toimitustyöt. Sekä isä että poika naivat unkarittaren, kuten kuuluukin. Molemmilla tuntui olleen vaikeuksia osoittaa edes alkeellista läheisyyttä ja huolenpitoa vaimolleen ja lapsilleen.

Turtola on muuten julkaissut mainion elämäkerran myös Ihantalassa uhkarohkeuttaan kaatuneesta jääkärikenraalimajuri Vihmasta, joka lienee ollut käyttäytymisessään korostetun epäintellektuelli. Niinpä Wichmann (vuodesta 1935 Vihma) oli merkittävä sivistyssuku ja kenraalin setä oli Paasosen edeltäjä fennougristiikan tutkijana, toinen setä maan kuuluisimpia lääkäreitä jne. Turtolan Airon elämäkerrasta mieleen jää kerrasta maininta, että Airo tapasi juoda kaiken käsiinsä saamansa alkoholin, ja pyytää heti lisää, ja naiskauneuden edessä ”kenraali oli aseeton”. Luulisin ettei naisen tarvinnut olla edes kaunis.


Näillä main on yksi elämäkertojen tuottama palkinto. Joissakin tapauksissa vastaan tulee odottamatta henkilön vaiheisiin tai tekoihin liittyviä seikkoja, jotka maalais- ja kaupunkilaisjärjen mukaan eivät ole voineet olla vaikuttamatta hänen tekoihinsa ja toimintaansa. [Jatkuu…]

22 kommenttia:

  1. Hyvä Jukka, nyt sinä taas syyllistyt! Siis yllytykseen ja sen on sitä pahinta lajia. Taas näet tänään kirjoitat kirjasta, jonka lukeminen on minulta syystä tai toisesta jäänyt väliin. Sitten vaan tuhlaamaan pientä eläkettä ja ostamaan kirja. Onneksi huutonetissä on kirjat kohtuullisesti saatavilla, myös hinnaltaan. Tosin posti on yleensä pirun kallis kuljetusmuoto, usein liian kallis.

    Mutta tälläkin kertaa saat anteeksi yllytyksesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Linkomies, josta on julkaistui ainakin 5 painosta, löytyy aika hyvin kirjastoista. Katsoin HelMetistä. Paljon on muuten lainassakin.

      Poliittisen historian, sodan (ja Lapin) harrastajille ehdotan bussimatkaa Vantaan Antikvariaattiin Myyrmäen seudulle. Siellä on vaikuttava valikoima ihan hyllyssä.

      Sama lähete korkeakirjallisuuden, esim. Keltaisen kirjaston harrastajille. Totesin hyllystä noin 10 I.B. Singerin nidettä ja jopa Calvinoa (vaikea) ja Faulkneria (vaikea).

      Eläkeläislipulla kurvaillen rahti ei nouse pahaksi - mutta paluumatkalla kassi voi painaa.

      Poista
    2. Eilisen blogin lukemisen jälkeen ojensin käteni ja otin kirjahyllystä useiden ja lukemattomien perintökirjojen joukosta Linkomiehen. Luin yhtä kyytiä Unkarin-vierailuun saakka. Siellähän Edwin heittäytyy hempeäksi naiskauneuden edessä. Jännää draamaa tarjoaa myös rauhanneuvottelupöytäkirjaliite. Siitähän saisi hyvän radiokuulokuvan tai teatterikuvaelman.

      Poista
  2. Miten niin muka Paasonen olisi ollut epämiellyttävä henkilö? Raittilan kirjakin kertoo ihan muuta.

    On kyllä kumma tämä simputusperinne. Valitettavasti se elää armeijassa edelleen. Mielenkiintoista, jos perinne on kotoisin nimenomaan Venäjältä . Ymmärtääkseni kyllä mm. USA:n armeijassa, ainakin "valiojoukoissa" meno on tosi tylyä. En ymmärrä tätä simputuksen tarvetta. Onko tosiaan niin, ettei järjestystä saada aikaan ilman nöyryyttämistä? Suurimmalla osalla kuitenkin on alussa motivaatio korkealla, mutta ei se älyttömyyksistä kellään lisäänny. Minulla ainakin "maanpuolustushenki" vaimeni aika äkkiä. Samoin kävi pojalleni, joka meni oikein vaikeapääsyisiin joukkoihin ja oli jopa ajatellut upseerinuraa.

    Hiljattain oli uutinen, että Ruotsissa joku yläluokan sisäoppilaitos oli suljettu toistuvien simputusten vuoksi (onkos Kadettikoulussakin juuri joku simppujen yö??). Yhdestä tämmöisestä sisäoppilaitokseta kertoo Guilloun romaani Ondskan (ainakin Helsingissä myös näytelmänä esitetty); ahdistava kuin Oksasen Puhdistus. Luulin, että Guilloun romaanin täytyi olla aivan fiktiivinen. Pojan ruotsalaiselta anopillta kuitenkin kuulin, että hän joutui tappelemaan, ettei poikaa panna moiseen kouluun. Liekö ollut juuri tuo lehdissä mainittu.

    Englannissa tämä sisäkouluperinne lienee edellen arvossaan? Nuorena luin ihaillen näistä oppilaitoksista kertovia kirjoja. Totuus taitaa olla toinen. Jostain luin perustellusti, että homostelu, ja sitä myöten hankaluudet odotetussa julkisuuselämässä, jäi monille sieltä päälle. Samaa olen lukenut katolisten poikien pappiskouluista. Enkä tarkoita, etteikö homostella saa, mutta luonnottomiin ihmissuhdeolosuhteisiin ei saisi lapsia pistää.

    Esko Heikkinen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Englannin sisäoppilaitoksista klassinen ja hyvin hyytävä teksti on George Orwellin teoksesa "Kun ammuin norsun ja muita esseitä" juttu "Armas aika" (Those were the days).

      Poista
    2. Lundsbergin sisäoppilaitos on tuttu paikka ystävyyskuntasuhteiden kautta. Brittityylinen kampus, tontilla jopa oma kirkko, ja soutua harrastetaan. Koululle johtavan tien varrella on "Bertils kurva", paikka jossa prinssi B. aikoinaan ajoi autolla ojaan. Jo edesmennyt koulun historianlehtori on kirjoittanut kolmiosaisen romaanin ruotsalaisista ja norjalaisista vapaaehtoisista talvi- ja jatkosodassa.
      http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/saha3%253Aud5ccc10c-d77d-4c9f-ad9e-2c66e783c6b3
      Toinen historianlehtori, suomalaissyntyinen, oli ollut sotalapsena Ruotsissa, unohtanut suomen kielen ja opetellut sen sitten uudestaan.

      Poista
    3. En oikein jaksa uskoa, että "homostelu" voisi jäädä päälle kenellekään. Se, että homoseksuaalisuudesta on ollut ja saattaa olla edelleenkin ongelmia monien ihmisten julkisuuselämässä, lienee valitettavasti totta, mutta tuskin sisäoppilaitosten vika. Ihmissuhdeolosuhteet ovat aina jo määritelmällisesti luonnottomia. Sinällään kuitenkin on ehkä hyvä ottaa tämäkin aspekti esille simputuksesta keskustellessa; nuorten miesten seksuaalinen turhautuminen voi saada kummallisia ilmenemismuotoja. Yhdysvalloissa on nimenomaan eliittiyksiköistä (esimerkiksi merijalkaväestä) tietoja samansukupuolisista raiskauksista, jotka näetään miellettävän vain simputuksen kovempana asteena. Kummallisen välivallan logiikan mukaan näissä tilanteissa homoseksuaalina pidetään raiskattua eikä raiskaajaa.

      Poista
  3. Korskeita herroja:
    Hesarista: "Radion sinfoniaorkesterin tuore ylikapellimestari Hannu Lintu arvostelee tiukasti kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäkeä (vas). Lintu kertoi mielipiteensä Arhinmäen toiminnasta tiistai-aamuna Yleisradion Aamu-tv:ssä.
    Linnun mukaan suuri ongelma Arhinmäen toimissa on se, ettei kulttuuriväki saa ministeriin minkäänlaista keskusteluyhteyttä.
    "Hän ei ole käynyt meidän kanssa minkäänlaista dialogia. Hän ei ole tavoitettavissa. Hän ei ole missään", Lintu sanoi lähetyksessä.
    Linnun mukaan Arhinmäki ei ole kertaakaan koko kautensa aikana lähestynyt kulttuuriväkeä. Ministeri ei ole halunnut tavata ketään eikä ota ketään vastaan, kritisoi Lintu.
    Lisäksi tuore ylikapellimestari harmitteli Arhinmäen johtamistapaa. Hänen mukaansa ministeri hallitsee ylhäältä päin määräämällä."

    Mitähän jaettavaa Lintu joukkoineen tuottaa. Sitä ei voi syödä, ei polttaa kattilassa, ei laittaa auton tankkiin, siitä ei voi rakentaa taloa eikä ommella vaatteita. Sitä ei voi myydä yksinkertaisillekaan ulkomaalaisille voitolla. Rikkaat riistäjä-yksinvaltiaat tarvitsivat viihdyttäjänsä, Suomen kansalla ei taida olla varaa heihin. Toivottavasti kuitenkin Jope Ruonansuuhun, vielä jonkin aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En arvostele mielipidettäsi, mutta perustelujesi mukaan mm. koulutus ja sairaalalaitoksesta ainakin kuntoutus olisi turhaa rahanhukkaa.

      Omien havaintojeni mukaan Linnun edustmalla alalla yleisöä liikkuu yllättävän paljon ja niin ikään havaintojeni ja arvaukseni perusteella luulo rikkaiden riemusta ei ole oikea.

      Poista
    2. No, onhan tämä Lintukin nyt lehahtanut ulos kaapistaan...

      Poista
    3. Minä puolestani toivoisin sen päivän koittavan, kun niin rikkaat, kuin vähemmänkin rikkaat löytäisivät riemunsa muualta kuin 1800 -luvun saksalaisen porvariston sieluntuskia tutkaillen. Olivatpa ne miten tahansa kauniiksi kirjailtuja.

      Poista

    4. Vaikka kotona olisi hyllyt tyhjinä,
      siinäkin tapauksessa tuotto voi olla
      henkiin autettu ihminen.

      Todellista ja merkityksellistä
      on vain syömiskelpoinen ?

      Paavo voisi todella miettiä
      mistä hakea ystäviä ja kannatusta itselleen.

      Poista
    5. Onkohan kirjoittaja koskaan tavannut klassisen musiikin kuuntelijoita? Emme me kaikki ole herroja, ja rikkaita varmaan vielä harvempi. Käyvätkö vähäväkiset sitten Musiikkitalossa RSO:n konserteissa, siitä en tiedä (minen ole vielä uskaltanut), mutta radionkuuntelu on sentään ilmaista.

      Poista
  4. Kerrasto 2
    Kotikylälläni kiersi kaupustellen yksinäinen iäkäs nainen, siis joskus 50-luvulla. Siihen aikaan tuttu tulija kutsuttiin aina ruokapöytään ja se olikin ehkä tärkein juttu kauppiaalle. Sitten tutkittin laukun sisältöä. Vaaleanpunaisen kerraston housun lahkeita hän siveli kädellään, katsoi äitiini ja sanoi: kun Oskari tästä näin silittää niin.. loppua en kuullut enkä muista, tuliko kaupat, varmaan, koska minun jälkeeni syntyi vielä kaksi poikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei liity päivän tekstiin, mutta samanlainen kulkukauppiasnainen kiersi kävellen ja linja-autolla kahden matkalaukun kanssa 50-luvulla myös minun kotikylilläni. Hänellä oli ankoja, neuloja ja muita ompelutarvikkeita kapsäkeissään - Rihkamakauppiaana hänet tunnettiin. Hän piti kylällä kortteeria yön yli vanhan leskimamman luona.

      Kauppias jäi kuorma-auton alle tietä ylittäessään. Ihan siisti ruumis, lavan kulma oli vain kolhaissut puolikkaan takaraivosta pois ja tiellä oli möykky, jonka jotenkin hatarasti käsitin aivoiksi. Ei kukaan hätistänyt minua 9-vuotiasta pois. Joku oli soittanut poliisille ja sen tuloa sitten odoteltiin, aikamiehet polttelivat pilliklubia, kuorma-auton kuski muiden mukana.

      Poista
  5. Odottelen jo kuumana asemoituuko tuleva arvio Ahteen käpälöintimuistelmista paikalleen kuin Donnerin toteamus eduskunnasta: ". . . ei ole häävi".

    VastaaPoista
  6. Kun olin Ihantalassa vuonna 2004, rupattelin pitkään siellä Vihman tilapäisenä lähettinä toimineen veteraanin kanssa. Hän kertoi, että Vihma halusi väen väkisin mennä itse katsomaan, miten jokin keskitys tms (en muista enää tarkkaan) onnistuu, vaikka häntä kovasti toppuuteltiin.

    Sitten tuli osuma, olisiko ollut onnenkantamoinen, ja Vihma lähipiireineen kaatui. Veteraani näytti kyseisen paikankin ja vannoi, että muutaman metrin tarkkuudella se on tässä. Hän oli ollut paikalla, kun kaatumisesta oli ilmoitettu esikuntaan. Ensin oli käytetty koodikieltä tyyliin "koo on kuollut", ja kun esikunnasta oli tiukattu, että kuka, oli korostettu "iso koo" ja kun vieläkään ei viesti ollut mennyt perille, oli ärjäisty, että "Vihma!".

    Vihman esikuntahan oli Ihantalassa vain kilometrin parin päässä etulinjasta ja hän hiippaili, veteraanin mukaan, linjojen takana useinkin. Ja jokaisen taakse päin pyrkivän hän kuulemma pysäytti: "Mikä mies? Minne matka?"

    Kaksi oikeaa karkulaista, jotka perääntyivät keskityksen alta, hän pistooliaan heilutellen uhkasi ampua siihen paikkaan. Veteraani kertoi pelänneensä, että Vihma todella ampuu miehet, sillä niin julman näköinen tänä oli. Ei ollut ampunut kuitenkaan, ainakaan sillä kertaa.

    VastaaPoista
  7. Kerro, kerro kerrasto...

    VastaaPoista
  8. Opintokirjan noutaminen nykyisin joltakulta muulta kuin rehtorilta on edistystä. Vastaavaa edistystä tapahtui 1990-luvulla eräässä hoivoikeudessa, johon menin työhön tuon vuosikymmenen alkupuolella. Talossa oli kova ja vakava kohina "vuosisadan" uudistuksesta: HO:n presidentin huoneen pariovista ei enää tarvinnut poistua selkä edellä...

    VastaaPoista
  9. Simputus lienee aina kuulunut sisäoppilaitosten tulokkaiden "kotouttamiseen". Vielä 70-luvun alussa nousi esim. Mustiala asiassa julkisuuteen. Työkaverini kertoi olleensa kankimajuri, alunperin huussien aikaan talvisten jäisten tornien kaataja. Viran päivitetyn version toimenkuvaan kuului "kaataa viittaavat kädet" eli estää tietämisellä ylvästely. Kävin pitämässä jonkun esityksen siellä eikä tosiaan kukaan viitannut. jtapio

    VastaaPoista
  10. Pennalismista (ja simputuksestakin) suomalaisessa sotilaselämässä on tehty oikein hyvä kirjakin.

    Leimu Pekka Pennalismi ja initaatio suomalaisessa sotilaselämässä - Kansantieteellinen arkisto 33
    Suomen Muinaismuistoyhdistys, 1985, 330 s., 1. painos

    VastaaPoista