7. syyskuuta 2013

Koti



Onko teistä pelkkää saamattomuutta, että on asunut samalla paikalla, samassa kodissa, neljäkymmentä vuotta ja yli?

Ei siihen ole helppo vastata, koska ensin on määriteltävä pois maatalous-Suomi. Asia oli vähän toinen niin kauan kuin talo ja maat sen ympärillä olivat myös elinkeino. Silloin Linnankoskella oli perusteet panna kirjan nimeksi ”Pakolaiset” kertoessaan perheen muuttamisesta paikkakunnalta toiselle, itse asiassa toiseen maakuntaan.

Maalais- ja siis kotipropaganda olivat hillittömiä noin sata vuotta. Luultavasti mallia otettiin kansankodista eli Ruotsista. Aika huomaamattomasti kodin rakentamisen rinnalle tuli asunnon sisustaminen. Lopputuloskin näyttää joskus kaupalliselta tuotteelta, ei itse tehdyltä.

Kodista kirjoitettu, opetettu, maalattu ja laulettu on eräästä näkökulmasta aika törkeää tavaraa. Vaikka ajateltaisiin vain Suomen vajaata sataa vuotta, kuinka monilla on ollut rahaa, aikaa, voimia ja terveyttä omassa asumisessaan enempään kuin tapahtuneiden tosiasioiden, vallitsevien olojen tunnustamiseen?

Maailman julma laki määrää, että siinä elämänkaaren vaiheessa, jolloin asumistarpeet ovat suurimmat, keinot ovat vähimmillään. Nuori lapsiperhe tarvitsisi tilaa. Sitä ei yleensä ole. Eläkeikäiset, nimiä tässä yhteydessä mainitsematta, huhuilevat toisilleen avarissa huoneistoissa.

Asenteet muuttuvat. Nuori ihminen ajattelee kukaties tosissaan, että kotini on siellä, missä hattuni on. Vanhus jolle vihjaillaan pienempään muuttamisesta vastaa että mihin sitä nyt hyvänen aika ihminen omasta kodistaan muuttaisi.

Asumiseen liittyy myös rajatonta hentomielisyyttä. Omakotitalo on oma-koti-talo. Eli kerrostalossa ei voi olla omaa kotia?

Myös kielikuvat ovat viekkaita. Pyhäkoululaisille ja kai muillekin lupaillaan taivaallista kotia. En ole kuullut mainittavan taivaallisesta kaksiosta keittokomerolla.

Sekin nykyisen Turkin alueelta havaittu joukko, jota tällä hetkellä pidetään kylän tai kaupungin keksijöinä ja siis kaiken myöhemmän kulttuurin kantaisinä, näyttää asuneen esi-isiensä päällä. Kivikaudella, joka siis on aivan epämääräinen käsite, ei ollut edes harvinaista haudata omia vainajia oman lattian alle. Se saattoi käydä helpostikin, kun lattia oli kovaksi polkeutunutta savea.

Ehkä erillisten kalmistojen käyttö merkitsi uskonnollisia käsityksiä. Kuolleet olivat muualla, mutta läsnä.

Roomalaisten kodin jumalat, penaatit, ovat tunnettuja. Esimerkki tuonpuoleisten läsnäolosta ihmisasunnossa on ikoni. Toinen esimerkki on valokuvat. Aika laajasti lasten kuvat ovat syrjäyttäneet vanhempien kuvat. Olisi outoa, jos vanhemmat tuijottelisivat valokuvista makuuhuoneessa, piirongin päältä.

Muotokuva on yläluokkainen ilmiö, eikä valokuviin ole vielä oikein totuttu. Vastahan ne keksittiin.

Muotokuvamaalaus siis kuului aatelisperheen salin seinälle, ja mitä useampia niitä oli, sitä hienompi suku. Viesti oli, että maajalassa kulkevaankin oli tuota hienoutta tarttunut. Tapa ja tausta-ajatus levisivät jossain vaiheessa laitoksiin ja yrityksiin. Johtajat tuijottavat monenkin kokoushuoneen seiniltä todistaen samalla, miten huonoksi muotokuvamaalauksen taito on mennyt. Ja ikonin rinnalle nousi jo kauan sitten hallitsijan kuva, joko sanomalehdestä repäisty tai sitten Mannerheimin moniväripainokuva tai virallisesti eräisiin virkahuoneisiin kuuluvat istuvan tasavallan presidentin kuva.

Koko ”Kunnon sotamies Sveik” alkaa ja satoja sivuja jatkuvat seikkailut johtuvat havainnosta, että kärpäset ovat kakkineet kapakan seinällä olevan H.M. Keisarin kuvan suttuiseksi. Paikalla oleva urkkija saa tästä aiheen enempään.

Haluaisin yllyttää kotoilemiseen. Jokin epämiellyttävä voima tuo mieleen samanaikaisesti diktatuurimaiden yhdenmukaistetun ja valvotun asumisen ja amerikkalaisen ympäristön, jossa ihmiset ja heidän esineensä ovat yhtä juurettomia. Se potkii meitä väärään suuntaan.

Kyllä ihmisen pitäisi saada olla kuin kotonaan. Ja kun toisia ihmisiä tulee käymään, kutsuttuine tai kutsumatta, on muistettava katsoa vienosti maahan ja sanoa, että kun meillä nyt on vain tällaista…

Ennen myös vanhemmat saattoivat puuskahtaa, että eihän tuo koulutehtävän suoritus ole mistään kotoisin. Urheilun ja sotilaallisuuden syövyttämässä maailmassamme sanotaan ”luokaton”. Opettajat sanovat jopa arkista suoritusta ala-arvoiseksi. Lihavan pojan pukkihyppy voimistelutunnilla on ala-arvoinen. Todistukseen tulee silti välttävä tai tyydyttävä numero.


”Ei mistään kotoisin” on mielenkiintoinen sanonta. Ei se tarkoita matalaa majaa. Ei mistään kotoisin on koditon ja siis persoonaton tai olematon. Oikein ymmärrettynä kodeilla ei voi kilpailla, koska oikeastaan meille kivikauden ihmisille koti on paikka, jossa ihminen voi tulla siksi, mikä hän on.

18 kommenttia:

  1. Muistaakseni valokuvauksesta omalta kohdaltaan meille saarnannut Leena Saraste mainitsi käsitteen "kotialttari", josta hän lienee tehnyt jonkin tutkielmankin. Kotialttari on paikka (hyllyssä tai koko hylly) jolla ovat ne kotiuskon tärkeimmät asiat, privaatin tärkeysjärjestyksen mukaan määriteltyinä -- hääkuva, lapset nuorina, matkamuisto Mallorcalta, tyhjä flinda Kirsberryä (koska siinä oli se sievä metallikoriste) sekä rippi-, vihki- ja muita jälkipolvien positiiveja. Perheraamatun selkä sekä Lauttamuksen "Vieraan kypärän alla".

    Mutta ei koskaan hautajaisia.

    VastaaPoista
  2. Kaltaiselleni ihmiselle tämä on vähän kipeä asia. Syntynyt yhdessä paikassa, elänyt valtaosin toisessa ja viisitoista viime vuotta kolmannessa.
    "Ei mistään kotoisin...?"
    Nyt, kun sitten alkaa kotiutua, nimenomaan kotiutua, tänne kolmanteen, antaa asialle arvoa. Lapsuuden jälkeen ensimmäistä kertaa tuntee, että on olemassa koti. Tästä tunteesta ei ole mitään syytä, tai edes henkisesti varaa, luopua. Kodille antaa arvoa, kun sen lopulta löytää.
    Silloin kaikki se, mitä siellä (täällä) esimerkiksi esineitä on, tuntuu kovin toisarvoiselta sen tunteen rinnalla. Tällaisesta myöhään löytyneestä kodista ei tulisi mieleenkään rakentaa näyttelytilaa, vaan tämä on äärimmäisen henkilö- tai pikeminkin perhekohtainen paikka. Perhekeskeinen tietenkin siihen saakka, kunnes nuo nuoremmat löytävät oman kotinsa jostain toisaalta. Mutta kuten Anttoo Laurila sanoo: "Kai sä ymmärrät, että tää penkki pysyy mun perseeni alla ja kotooni en lähre!"

    VastaaPoista
  3. Mä asuin ensimmäiset 18 vuotta viidennessä kerroksessa 9-kerroksisessa betonitalossa Tallinnan uudessa kaupunkinosassa Mustamäellä. Huoneita oli kaksi, ihmisiä viisi. Oli parveke, mikä niin kuin lastenhuoneen ja keittiön ikkunatkin katsoivat kaikki etelään. Ikkunan takana oli iso katu Eduard Vilden tie ja yli sen 200 metriä kauempana oli jo kouluni urheilukenttä ja itse koulu. Se oli iso koulu, opiskelijoita oli noin 1500-2000. Kävin siellä kaikki pakolliset 11 vuotta. Talon ja Vilde tien välissä pelasimme jalkapalloa. Pallot lensivät sekä ikkunoihin, että kadulle, mutta onnetomuuksia en muista. Talosta, missä oli noin 130 asuntoa, löytyi aikamoinen poikaväki. Ei ollut mitään helpompaa, kuin löytää joku ystävä talosta, kenen kanssa pelata vuttia (futista) tai sotaa. Joskus, kun havaitsimme, että auto tai moottoripyörä oli liikutettavissa me työnsimme ne huvikseen uuteen paikkaan nähdäkseen miten omistaja reagoi kun ei löytänyt autoansa. Talossa olivat aina torakat. Torjuntaa tehtiin kerran vuodessa, mutta apua siitä ei ollut. Mulla oli tapana istuskella keittiön ikkunan vieressä ja katsoa alas katulle ja koululle ja ihmisille. Kauempana näkyivät Tallinnan vuoret, niin sanottu Vanha-Mustamägi ja 50metrinen hyppymäki, missä ensimmäinen hiihtokuuluisuutemme Allar Levandi aloitti hyppynsä. Allar asui meidän talossamme kahden veljensä kanssa ja kävi kanssamme myös samaa koulua. Myöhemmin jo Neuvostoliiton parhaimpana nuorena yhdistetyn hiihtäjänä hän muutti Otepäälle treenaamaan. Mutta hän ei koskaan tullut ylimieliseksi meitä kohtaan, ei muuttunut mitenkään muuksi siitä tarttuvasti naureskelvasta pojasta, kenen kanssa pienena leikimme.
    Sitten vanhempani muuttivat sieltä hienompaan asuntoon, mutta mun koti jäi sinne Vilde tien viereen. Myöhemmin mulla on ollut yksi haave: että saisin vielä kerran katsoa ulos kadulle siitä keittiön ikkunasta ja kuunella pientä radiota, niin kuin mä pienenä tein

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koskettava juttu. Juuri noin se on - kaverit, aika nyt ja tässä, kodin turva, odotus tulevasta...

      Poista
  4. 1960-70 luvun aluerakentamista on jälkeenpäin arvosteltu, syystäkin,virheitä ja korruptiota esiintyi. Mutta pakkohan oli nopeasti rakentaa kun ihmisiä valui maaseudulta. Pääkaupunkiseudullakin ihmisiä asui ahtaasti monenlaisissa liitereissä, saunakamareissa ja entisissä junanvaunuissa y.m.
    Yhdysvalloissa kotiin tulleen tunkeilijan saa käytännössä ampua. Suomessa rakenteilla tai remontissa olevan talon omistaja (tai vastaava työnjohtajohtaja)joutuu vastuuseen jos "virkatehtävissään"liikkunut murtomies loukkaa itsensä puutteellisten kaiteiden tai suojausten takia.

    VastaaPoista
  5. Yöpöydällä on Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmien koottu laitos. Se avaa kodin todellisuutta mielenkiintoisesti. Koska lapsia oli monta ja jotta tila voitaisiin pitää yhtenäisenä oli taloon naitava rikas emäntä, jonka myötäjäisillä maksettiin muiden perillisten osuudet pois. Yhtälö oli niin monimutkainen, että rakkaudella ei siinä ollut tilaa. Isäntä etsi lempeä muualta. Isoista taloista pois suljettu Heta joutui rengin vaimona lähtöruutuun mutta perusti oman mahtitilan.

    Terveisiä Puruvedeltä. 17-asteinen vesi kirpaisee sopivasti. Aamusoudulla tervehdittiin kalastavien kuikkien kanssa toisiamme. Iso hauki riuhtaisi itsensä vapaaksi hyppäämällä komeasti ilmaan.

    VastaaPoista
  6. Minun on sanottava että en ole mistään kotoisin. Asunut yli 20 paikkakunnalla kolmessa maassa, niin että ei voi kehua juurillaan, paitsi tietysti muistaa isovanhempien kodit. Ne ovat Pohjanmaalla. Vaasa ei ole Pohjanmaata, vaan jokin välitila.

    Agrikulttuurista poismuuttaminen on ollut iso loikka ja kun sen tekivät lähinnä sodankäyneiden sukupolvi, niin lähteminen on juurtunut meihin sodanjälkeisiinkin. Pohjanmaalta on lähdetty aina.

    Enemmän kyllä muuttivat mustalaiset (kysyttäessä sanovat että mustalainen kuulostaa oikiammalta kuin romani), mutta tulivat kuin kesälinnut ison perheen kanssa heinäntekoon ja viljanpuintiin, kun tiesivät että oli kiirus aika ja isoäidin lutissa oli tilaa olla yötä lastenkin kanssa.

    Ero omaan perheeseen oli siinä, että isä oli palkkatyössä, eikä saanut palkakseen vain ruokaa ja yösijan. Opin sen silloin. Pyysin mustalaispoikaa kanssani heittämään tikkaa illalla, se yritti heittää minua, ja sillä oli vihaiset silmät. Siis opin silloin minkälaisia eroja on.

    VastaaPoista
  7. Juurettomuus on kovasti in tässä hysteerisessä, egoistisessa ja uusia elämyksiä tavoittelevassa maailmanmenossa, mutta 40 v. tässä kettiössä, yes.

    VastaaPoista
  8. ...uskonto ja isänmaa...

    VastaaPoista
  9. Solffausta: De, re, mi, mi, so, so, mi...

    Kuinkas se menikään? Ulkomuistista:

    "Tiedän paikan armahan,
    rauhallisen, ihanan.
    Joss' on olo onnekas,
    elo tyyni suojakas.

    Sepä kotikulta on,
    koti kallis, verraton.
    Eipä paikkaa olekaan
    kodin vertaa ollenkaan."

    Tuon verran muistaa ulkoa. Voi olla useampikin säkeistö. Kuvannee kodin merkitystä vielä -60-70 -luvuilla koulunsa pääosin käyneelle.

    Nykyään kai tuon pitäisi olla muodossa "joss' on olo onneton, elo tyyten suojaton..."

    VastaaPoista
  10. Hupsista: pitää olla "Do, re, mi, mi, so, fa, mi,/do, ti, la, so, la, fa, mi..."

    Kumpaa muotoa muuten käyttelevät ihmiset lännellä? Täällä päin "tyystin", tuota "tyyten" -muotoa olen kuullut lännempänä Kainuuta.

    VastaaPoista
  11. Katselen tässä Pyynikiltä Pyhäjärvelle. Kaikki sukulaiset ovat asuneet 50 kilometrin säteellä tästä paikasta ainakin 300 vuotta.

    En ole omistusasuja, eikä minua teknisesti mikään tähän seutuun sido. Silti olen aina kieltäytynyt harkitsemastakaan Helsinkiin, Turkuun tai ulkomaille muuttamista. Aina olen seurannut laiskan uteliaasti ihmisiä, jotka ovat tulleet niin sanotusta hevon kuusesta ja hetken täällä pyöriskeltyään lähteneet, tavallisesti Stadiin.

    Täkäläinen sanonta noista kuuluu: Ei saanut junaa pysähtymään. Asialla on puoluepoliittinen analogiansa.

    vuorela, tampere

    VastaaPoista
  12. Kun minua joku yrittää mollata savolaisista sukujuuristani, vakiovastauksesi on:
    "Ikävintä on se, jos ei ole mistään kotoisin"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No nyt selvis. mikä tota Hönöä oikein jurppii...

      Poista
  13. Tässä tiivistyy aiheesta koti paljon: "Oikein ymmärrettynä kodeilla ei voi kilpailla, koska oikeastaan meille kivikauden ihmisille koti on paikka, jossa ihminen voi tulla siksi, mikä hän on."

    Ihmisellä täytyy olla paikka, jossa asua. Kodiksi se on nimetty ja tällä nimityksellä on kodikas vaikutus ajatuksiin (jopa kodittomille se tuo mieleen hyviä ajatuksia, ehkä joskus myös katkeria).

    Mutta kun suomalainen (muista maista en paljoa tiedä), kotimainen ihminen, jolla koti on, tarkastelee asiaa lähemmin, kauhistuu sanattomaksi: Miksi kodista on muodostunut niin hirvittävä rasitus sen kaikenpuolisen kalleuden vuoksi?

    Kuulitoukajan sydämeenkäypiä muisteluja lukiessa ajattelin itse kaipaavani lapsuudenkodistani, mökintötteröstä keskellä savolaista korpea hirrenrakoihin tiivistyvää kuuraa, oven aamuista aukomista kirveen avulla ja nurkassa pölkkyyn pultatun separaattorin hitaasti kiihtyvää säveltä ja hapanta hajua sen viereisessä ovensuunurkassa; kummallisesi se tuo aika muistoja kultaileekin.

    VastaaPoista
  14. Talon koti on tontti. Tontin koti on kylä, kaupunginosa tai kaupunki.
    Kaupungin koti on seutukunta tai nostalgisesti lääni. Seudun koti on valtio. Valtion koti on liittovaltio tai kulttuurialue. Kulttuurin koti on ihmiskunta.
    Ihmiskunnan koti on planeetta maa.

    Eli ?
    Jokainen keittiöremontti on pieni ihme, jonka onnistumiseen tarvitaan kokonainen planeetta.

    VastaaPoista
  15. Arvoisa professori,
    lienette selvillä siitä, että Lapin murteessa on hauska tapa tiedustella syntypaikkaa: "Mistäs solet pois?"
    Epäsuosittu henkilö ei puutu mistään yhteisöstä. Hän "ei ole mistään pois".
    Ajatuksia herättää, mokoma asia.

    VastaaPoista