30. syyskuuta 2013

Vähän minä





















Vähän minä pahana pidin jo sitä, että pohjimmainen pyykkikorillinen dioja tuli kuitenkin katsotuksi. Siinä olivat kadonneet tai hävitetyt diat 1988-1995. Siis minun ottamani. Ja tuohon aikaan olin alkanut hurjastella M-Leicalla, luullakseni välttävin tuloksinkin. Se lienee julkinen salaisuus, ettei digikuvilla juurikaan päästä samaan sävykkyyteen kuin entisillä filmeillä ja kunnon objektiiveilla.

Leica kaikkine linsseineen on sopivalla paikalla. Aleneva polvi on ottanut sen säilyttääkseen ja harkinnut kokonaisuuden vitriiniin panemisen arvoiseksi. Vieressä on isäni Zeiss Super Ikonta III. Linhof Field 24 x 36 cm on sitä vastoin kellarissa kuivissa, lämmitetyissä tiloissa.

Olen vuoden kuluessa kantanut ja kannattanut toisille yli kaksikymmentä tuhatta isäni diaa, joilla kuuluu olevan historiallista arvoa. Osan niistä olen skannannut itse, osan skannauttanut. Viimeksi päädyimme Putuksen kanssa ajatukseen, että hänen kehittelemänsä dian valokuvaaminen varta vasten kehitellyssä telineessä ja valaisussa on näissä olosuhteissa paras menetelmä. Kuvia pystyy kuvaamaan samaa vauhtia kuin niitä ehtii pudotella pidikkeeseen.

Jutun kuvassa on äitini vuonna 1923 noin puolen vuoden ikäisenä. Tuota kuvaa en ole ennen nähnyt. Vien huomenna printin hänelle palvelutaloon. Luulen että vastaanotto on lämmin.

Tunnen kuvassa olevan ryijyn todella hyvin. Se on äidinäitini sukuryijy, tyypillinen suuritöinen satakuntalaisryijy. Se oli viimeksi vanhimman tätini seinällä ja on nyt perinteen ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan sukupolven vanhimman tytön Tuulan hallussa. En ole raaskinut kysyä. Luultavasti se on murentunut aika pahasti, eikä sen nostaminen seinälle taida olla enää järkevää. Ryijy on tehty 1803. Sen kuvioissa on vuosiluku.

Äitini kopio on asunnossa Westendissä ja jää tiettävästi sinne muuttavan veljeni hoteisiin ja hänen jälkeensä taas vanhimmalle tyttärelle. Tuo ryijyn kopio on erikoinen tarina. Se valmistui vuonna 1953; myös tuo vuosiluku ja Äidin nimikirjaimet ovat kudottu ryijyyn.

Kopio tehtiin piirtämällä vanha ryijy millimetripaperille ja jäljentämällä värit nukan juuresta ja piirtämällä ne sitten tähän malliin. Ruohon maailmanaikaan osa langoista oli värjättävä itse. Kasvivärjäys ei tainnut olla muotia enää eikä vielä. Tätä kirjoittaessani huomaan, etten ole tullut laskeneeksi, montako eriväristä lankaa siihen tarvittiin. Ehdottaisin noin kahtakymmentä.

Ryijy tehtiin kangaspuissa, pohja normaalisti kuteista ja nukka käsin solmimalla. Työtä oli lievästi sanottuna paljon, koska ryijyn mitat ovat noin 2 x 3 metriä. Äiti sen tietenkin teki, mutta me lapset saimme olla mukana ja opimmekin vetämään solmut niin tiukkaan ja tasan, että ne kelpasivat äidille. Myös isä yllätettiin vähän väliä kangaspuiden äärestä. Ryijyn tekeminen on koukuttavaa.

Ajattelin kauan myöhemmin, että jos satun tästä tulemaan hulluksi, hullujenhuoneessa saa varmaan solmia ryijyä. Asia ei kuitenkaan ole tullut ajankohtaiseksi enkä edes tiedä, onko tieto tosi vai peräisin vain Inkeri Kilpisen menestysnäytelmästä Tuntematon Potilas.

Kuva on peräisin Äidinisän albumista. Sitä en tiennyt, että se on taitavalla serkullani. Luultavasti en ole koskaan selannut isoisänalbumia. Eivät lapset saa. Repivät vain.

Kuinka monta muillekin kuin sukulaisilla kiinnostavaa albumia mahtaa tällä hetkellä maata jätelavalla syksyn tuulien tuiverrettavana?

Arvaisin että huomattavan monta. En osaa paheksua perillisiä. Minua alkaa huimata, kun ajattelen, mikä uskomaton määrä työtä on tarvittu yhden asunnon tyhjentämiseen. Tämä asunto oli niin käsittämättömän tarkoin järjestetty ja organisoitu, että toista samanlaista tuskin löytyy. Tällä hetkellä eteiseni tangossa riippua kuin nimettömänä syytöksenä hyvää kangasta oleva takki, jonka olkapäähän on hakaneulalla kiinnitetty lappu, ja lapussa lukee ”Jukan ylioppilaspuku”. Siis vuodelta 1963. On siellä myös isän ilmavoimien univormu m/24. Seuraa löytyy – kaapissa on vaimon isän vanhamallinen mantteli, joka on kiertänyt talvisodan Summasta jatkosodan Kiestinkiin, Äänislinnaan ja Ihantalaan. Kangas muuten olisi omiaan käyttöön vaikka heti – mutta ei ole niin laihoja poikia enää makisemassa.

Mietin hetken, tilaisinko kirjan, josta saisin vihjeitä, onko tämä mielettömyyttä vai kukaties perusteltua puuhaa. Amerikkalainen Smithsonian, näkemäni ja kokemani perusteella monessa asiassa maailman hienoin museo ja kauttaaltaan kävijän ehdoilla tehty, on julkaissut kirjan ”Amerikan historia 101 esineenä”. Ajattelin että nytköhän saadaan lähempää tietoa George Washingtonin puisista tekohampaista, mutta onneksi kirja ilmestyy vasta parin viikon päästä. Se on muuten sitä nopeasti kasvavaa lajia, joka kannattaa hommata Kindlkenä – painaa varmasti kuin piru, 700 sivua.

Suomen historia 101 esineenä…? Ukko-Mauser, otettu talteen Viipurin valleilta 1918. Suomen suurin joukkomurha, sanoo tutkija nyt. Luultavasti onkin. Huono ajatus. Mauseri tuo vain minun mieleeni humalaisen jääkärin. Se oli teollinen tuote. Unohdetaan se.

Kyllä tätä ryijyä voisi tarjota. Tuollainen määrä naistyötä tarkoittaa, että jo 1803 olivat olemassa ne tiukat edellytykset, joiden turvin Suomessa eläjät jatkoivat ja vaurastuivatkin. Kokemäenjoen asutus on ainakin keskimmäiseltä kivikaudelta. Jos Suomelle halutaan nähdä merkitykselliseksi jossain määrin vapaa talonpoikaisto, niin tuolta seudulta niitä savitalonpoikia on tullut ainakin kuusisataa vuotta. Ja heidän emäntänsä ja tyttärensä tekivät ryijyjä tekniikalla, joka on hyvin kansainvälinen.


29. syyskuuta 2013

Penkkiurheilun henki





Lähetyssaarnaajaksi minusta ei olisi. Tosin hekään – Suomesta lähetetyt – eivät tätä nykyä pyri käännyttämään pakanoita. Kristillisyyteen kauan liittynyt toiminta on tärkeää; puheet ja uskomukset eivät ole niin tärkeitä.

Kirjoittaessani en yritä käännyttää lukijoita kannalleni, koska ei minun kantani välttämättä ole kääntymisen arvoinen. Perusteleva keskustelu ei liioin ole muotia. Olettehan panneet merkille, että edes Sixten Korkman ei saa televisiossa esittää perusteluja lausumilleen, koska toimittaja hermostuu ja alkaa puhua päälle. Sielläkin mennään toimittajan ja vastaavan toimittajan aikataulutuksen mukaan ja toivotaan, että puhutettava sattuisi sanomaan jotain minkä voisi vetää uutisissa esiin. Korkman sanoi tai professori tuomitsi tai asiantuntijat hylkäävät.

Eilenkin mainitsemani pankkioikeudenkäyntien ongelma rämettyy heti väitteiksi presidenttien väärämielisyydestä ja minusta heidän asiansa ajajana. Yritin pitää yllä keskustelua siitä, tehtiinkö tuomioistuimissa edellisissä ”rakennemuutoksissa 1990 luvulla” sellaisia virheitä, jotka ehkä voitaisiin välttää nykyisissä rakennemuutoksissa. Ennen kuin seuraavan kymmenen prosenttia arktisten alueiden jäästä sulaa, moni poika ja tyttö itkee vielä asuntolainojensa irtisanomisesta. Asunto ei näet oikein toimi vakuutena ellei ole kohtalaisen vilkkaita asuntomarkkinoita. Enkä usko että tuomioistuimiin vieläkään vaikuttaa perustelu, että maksujani olisi pienennettävä, kun tulin ottaneeksi lainaa enemmän kuin jaksan maksaa.

Koiviston konklaavista keskustellen en usko vaikuttavani kenenkään ihmisen maineeseen enkä kunniaan. Ainakin kaikki tuomarit ja entiset tuomarit ovat tottuneet siihen, että mitä villeimpiä väitteitä nimitetään ”laiksi ja kohtuudeksi”.

Siitä olen surullinen, että eräät, en tiedä kuinka monet, luulevat että Suomessa tuomioistuimia voisi ohjailla käskyttämällä. ”Jos te nyt panette minut konkurssiin, työllisyys kärsii ja pääministeriäkin ihan itkettää.” Ei tuo tehoa, vaikka sanojana olisi valtiovarainministeri. Tasavallan presidenttinä on entinen hovioikeudenneuvos, aikaisempi esittelijä ja asianajaja; en oikein usko, että hän ryhtyisi opastamaan tuomioistuimia.

Edelliset tuomarin tehtäviä ja asianajoa hyvin tunteneet presidentit muuten tekivätkin luultavasti lainvastaisia päätöksiä kansakunnan parhaaksi, Ryti 1944 ja Svinhufvud laannuttaessaan Mäntsälän kapinan ja järjestettyään aseelliseen kapinaan nousseille kovin toisenlaisen kohtelun kuin samaan menettelyyn syyllistyneet saivat vuonna 1918. Toistan varmuuden vuoksi, että vaarallista oikeistoalisuutta torjumaan tarvitaan oikeistolainen, kuten Svinhufvud ja sitten Paasikivi, ja vasemmistolaisuutta vasemmistolainen, kuten Koivisto.

Niin ja miksi parin vuosikymmenen takaisia tuomiota olisi tutkittava? Oikeudenkäynti riita-asioissa on muuttunut nyt niin kalliiksi, etteivät ratkaistut oikeusjutut enää välttämättä kerro mitään todellisista eturistiriidoista maassa.

Tämä voi olla osa yleistä kehitystä, jota on Yhdysvalloissa nimitetty myös kulttuurivallankumoukseksi. Jotkut kääntyivät 1960-luvulla auktoriteetteja vastaan ja haastoivat mielellään sekä hallitusherrat että Jumalan tieteen nimissä. Englantia puhuvissa maissa tieteen ja jumalisten väittely jatkuu; täällä se ei jaksa oikein kiinnostaa.

Ilmastonmuutos voisi olla ajankohtainen esimerkki. Vastakkain on julkisuudessa asetettu ”tiede” ja toinen, skeptinen käsityskanta ”tieteessä”. On hiukan noloa, että väittelyä käydään tieteen nimissä, koska ilmastoasioissa tieteellistä tietoa on oikeastaan vain menneisyydestä, ja sen heijastaminen tuleviin muutoksiin on epävarmaa.

Osa yleisöstä ei tunnut tietävän, että epävarmuus on yksi tieteen tunnusmerkeistä. Useimmat tutkijat myöntävät hanakasti, että tutkimustulokset ja niistä tehdyt päätelmät ovat totta vain kunnes uudet tulokset kumoavat ne. Tätä kauan esimerkiksi yliopisto-opetuksessa selvitettyä ajatusta sanotaan falsifioitavuudeksi. Tieteellisestä ”totta” ei ole se, mikä todistetaan oikeaksi, vaan se, mikä on todistettavissa vääräksi. Suuri ryhmä poikkeuksia muodostuu eksakteista tieteistä, joissa totuus ei tarkoita todellisuutta, vaan postulaatteihin perustuvaa järjestelmää, kuten esimerkiksi matematiikka.

Toinen tieteen temmellyskenttä on ravinto ja ravinnon suhde sairauksiin. Kannatusta saa milloin mikin korostus, eikä terve järki ole aina kunniassa.

Tiedon mukaan (Bloomberg News) 11,6 prosenttia kiinalaisista kärsii nyt diabeteksesta. Jos tuo pitää todella paikkansa, maailman talouskasvu tyssääkin tuohon eikä ilmastoon eikä ympäristön saastumiseen eikä juomaveden hupenemiseen.

Uutinen viittauksineen kansainvälisiin järjestöihin ja suoritettuihin tutkimuksiin näyttäisi todella tukevan tuota tietoa. En ihmettelisi, jos kiinalaiset itse julistaisivat sen perättömäksi. Tieto on Kiinaa syvästi loukkaava.

Mielestäni ”kulttuurivallankumous” on liioittelua. Sitä vastoin tiedämme jo, että mielipidesorrosta ehkä vähä vähältä luopuvat maat, kuten Kiina ja Venäjä, säilyttävät viehtymyksen järjenvastaisiin ohjelmiin ja aatteisiin. Koska järkisyihin ei ole syytä luottaa meilläkään (tupakka, alkoholi), olisi turvauduttava markkinointiviestintään. Mitä maksaisi Suomea ajatellen hyväksi aluksi kampanja: Teemu Selänne ja Jari Litmanen varoittavat moskamurkinasta, urheilujuomista ja liiasta sokerista ja muistuttavat liikunnan tarpeellisuudesta kaikille?

28. syyskuuta 2013

Tekomiehet





Eilen käsittelemäni tekijänoikeuden (Marimekko) ja usein tässä yhteydessä mainittujen pankkioikeudenkäyntien, etenkin takaajien kannalta nähtynä. on kuin onkin yhteys.

Katselin tarkemmin 1992 julkaisemaani laajaa (600 sivua ja liiteosa) kirjaa Korkeimmasta oikeudesta. Sen viides luku, etenkin jakso 5.5. käsittelee ongelmia, joita kirjassa kutsutaan nimellä ”kolmikanta”. Nimitys on selvästi otettu työmarkkinoiden mallista. Kaksi osapuolta, esimerkiksi velkoja ja velvollinen, joutuvat vastakkain tavalla, joka vaikuttaa myös kolmanteen tahoon. Tyyppiesimerkkinä on esitetty takaus ja sen ohella vierasvelkapanttaus.

Kirjan hiukan vaimeasti esitetty kannanotto on suunnilleen tämä: tuomioistuimet keskittyvät oikeussääntöjen soveltamiseen ja joissakin tapauksissa luomiseen. Tilanteiden selvittäminen jää useimmiten tekemättä.

Omavelkainen takaus muuttui jo ennen sotia vakiomenettelyksi. Mutta ovat ne aika erilaisia tilanteita, kun pankki myöntää rakennusurakassa pankkitakauksen tai kuin täti-ihmiset takaavat sukulaispojan pankkilainan, joka käytetään esimerkiksi liikeyrityksen perustamiseen.

Oikeudellinen sääntö sanoo, että molemmat ovat takauksia, ja velkojalla on oikeus maksuun joko velalliselta tai keneltä tahansa takaajalta.

Itse käsitän, että liiketoiminnassa voivat mennä ”omat ja varastetut”. Liikeyritys aloitetaan samoin ehdoin kuin Saksa aloittaa maailmansotia, voiton tai tappion uhalla.

Olisin jäänyt odottamaan, että ns. Koiviston konklaavia käsiteltäessä olisi mainittu muutakin kuin menettelikö presidentti väärin yrittäessään vaikuttaa tuomioistuimiin. En nytkään yritä sanoa mitään siitä, yrittikö vai ei, koska mukana olleet ovat jo kertoneet käsityksensä. Mutta tuo asia on kytketty presidentin väitettyyn haluun puoltaa pankkeja vaikeassa tilanteessa.

Olisin siis halunnut kuulla edes kerran, että tuomioistuinten arvellaan siis puoltaneen pankkien asiakkaita pankkien kustannuksella. Ei kai vaikuttamisyrityksiä muuten olisi tarvittu?

Itse suhtaudun pelokkaasti tuollaiseen oikeudelliseen aktivismiin. En tosin tiedä, että sellaista olisi Suomessa esiintynytkään. Sitä vastoin lakeja on muutettu, ja siihen on totisesti ollut syytä. Nähdäkseni vieläkään ei oikeudessa voida ottaa huomioon ”kolmikantaa”, siis sitä, miten monien ihmisten ja yhtiöiden asioihin maksuhäiriöistä aiheutuneet jutut haarautuvat.

Lakimieslukijat varmaan pitävät tätä kolmanteen tahoon (sivullistahoon) viittaamista omituisena tai tarpeettomana. Esimerkki kolmansien suuresta merkityksestä on takaisinsaantisäännöstö. Viime tingassa ennen ulosottoa tai konkurssia tehdyt luovutukset voidaan peräyttää sitä helpommin mitä läheisemmälle taholla omaisuutta on luovutettu.

Tekijänoikeuden rakenteen suuri ongelma on yritys pitää pykälät kiinni tekijässä tai tekijän ja hänen oikeutensa loukkaajan suhteessa. Tämä asiayhteyden sivuuttaminen johtaa kummallisiin tilanteisiin, kuten nyt Marimekon sinänsä yhdentekevän piirroksen sinänsä yhdentekeviin ”innoittajiin” tai jäljittelyn kohteisiin.

Miksi kukaan ei puhu siitä, missä määrin Lumia on plagiaatti Galaxy Nexuksesta ja se puolestaan iPhonesta ja se…? Siksi että kukaan ei osaa eikä uskalla. Kun johonkin matkapuhelimeen tulee kamera ja toiseen paikannin, ilman muuta kilpailijat seuraavat perässä eli – jäljittelevät. Tässä tilanteessa sitä tosin nimitetään kehitykseksi. Sanaa ”innovaatio” käytetään myös peittämään oikeudellisen sääntelyn vajavaisuus.

Tämä esimerkki tarkoittaa markkinatilanteita. Mitä toiset tekevät? Mitä tekee ”kolmas taho”? Asia ei ole ensinkään vailla merkitystä, vaikka siihen ei aina ymmärretä vedota. Luovassa toiminnassa vapaudet eli vaihtoehtojen lukumäärä poikkeavat suuresti toisistaan. Jos on kuvattava Kekkosen saapuminen junalla Venäjältä, luultavasti kaikissa kuvissa on juna ja Kekkonen. Jos on pidettävä puhe naiselle tai kirjoitetta runo syksystä, tekijä joutuu vakaviin vaikeuksiin stereotyyppien kanssa.

Tämän takia muotivaatteisiin ei liene tekijänoikeutta. Muoti on tavallaan omaperäisyyden vastakohta. Kuka olisi uskonut, että tatuointi tulee muotiin? Niin – onko tatuointeihin tekijänoikeutta? Toivon etten joudu koskaan vastaamaan tuohon kysymykseen.

Koko ajan: mitä muut tekevät, mikä on alalla tavallista, mikä on ns. hyvä tapa.

Tekijänoikeudessa yritetään yhdellä aika suppealla lailla kattaa kaikki lasten kouluaineista ja taidottomien piirustuksista rakennuksiin, sinfonioihin ja – tietokoneohjelmiin. Ei se kuulkaa onnistu tekemättä pahasti vääryyttä johdonmukaisuudelle ja kielen odotetuille merkityksille.

Vanhassa kirjassani ilmaisin tämän epäselvästi mutta hienosti. Taustalla oli ehkä Michel Foucault ja tietysti Thomas Kuhn – ajatus rakenteiden keskeisistä merkityksistä. Kukaties yritin hahmotella ”tiedon arkeologiaa”. Ainakin osoitin, että tuomioistuinkieli ei näytä olevan edes sukua lakitekstien kielelle. Edelle poimimani esimerkit on heitetty tähän osoitukseksi siitä, ettei mitä tahansa (kulttuurisia) rakenteita kerta kaikkiaan pysty normittamaan yhtenäisesti. Ei voi säätää Laki kissankelloista, muttereista ja nanohiukkasista menettämättä kasvojaan.

27. syyskuuta 2013

Marimekko




Hiukan ihmettelen, hiukan säälittelen, miksi tämä Ihamuotila ei palkkaa firmaansa osaavia apulaisia. Marimekon kankaista kirjoitellaan kaikenlaista pötyä, ja tunnetutkin tekijänoikeusjuristit esittelevät sekasortoisia mielipiteitä. Pahaa pelkään, että firma kärsii sellaisesta.

Tässä ilmaiseksi muutamia näkökohtia kankaiden ”plagioinnista”.

Lehdet ja yleisö suhtautuvat esiin nostettuihin tilanteisiin vaistomaisesti väärin. Pääsääntö on tämä: tuotejäljittely on sallittua.

Ensimmäinen sivusääntö on: ellei se ole jonkin lainkohdan mukaan kiellettyä.

Tätä varten meillä oli vapaakauppajärjestelyt ja nyt EU. Kilpaidun arvioidaan edistävät elinkeinoja ja koituvan kuluttajan hyväksi.

Vapaiden markkinoiden edistäjät unohtavat usein, että monopoli on markkinoiden riesa ja oligopoli samoin. Määräävän markkina-aseman väärinkäyttäminen (monopoli tai oligopoli) on jyrkästi kiellettyä ja voi johtaa tuntuviin seuraamusmaksuihin.

Toinen sivusääntö on: kilpailunrajoituskielloista poiketaan siten että esimerkiksi tekijänoikeus ja patenttioikeus eivät monopolin luonteisuudestaan huolimatta rajoita kilpailua. Sen sijaan niiden hinnoittelu voi johtaa kilpailuviranomaisten hampaisiin. Microsoft on jo kokenut tämän. Eräässä oikeustapauksessa pohdittiin sitä käytäntöä, että vain yksi yritys saa jossain maassa oikeuden hoitaa esimerkiksi urheilutapahtuman lähetykset.

Tuotejäljittelyä korostetaan myös siksi, että menettelystä tietysti aiheutuvat vahingot ovat pienempi paha kuin sangen usein parempiin ja ehkä myös halvempiin tuotteisiin johtava jäljittely. Menneisyydessä ensin Saksaa ja sitten Japania on pidetty kaiken kopioinnin kehtona.

Iskulauseena: aina on lupa panna paremmaksi. Esimerkki kirjoituspöydältäni: kuulakärkikynä oli pitkän tilauskilpailun tulos ja sen viimeistely patentoinnin jälkeenkin kesti kauan. Hyvä jatkuvasti arkistointikelpoista jälkeä kirjoittava kynä oli ollut aika kallis tavara (täytekynä). Tällä hetkellä harvoin enää näkee kalliimpia virityksiä, koska nämä yhden euron Bicit ja muut ovat niin hyviä.

Horjahdan asiasta: tekijänoikeussuojan jatkuva pidentäminen ja laajentaminen ei mielestäni sovi tähän parantamisen ja halventumisen ajatukseen. Usein mainitun ”yleisön edun” lisäksi kaupallinen etu edellyttäisi selviä, siedettävän lyhytkestoisia oikeuksia (tekijän kuoltua).

Viimeisimmässäkin Marimekon tapauksessa on sotkettu pahasti kaksi asiaa. Tekstiilin kuosi, muoti ja väritys ovat yksi asia. Kun kankaaseen on painettu piirretty, maalattu tai valokuvattu kuva, on yhdentekevää, että kuva on kankaalla ja vaatteessa.

Esimerkiksi piirros on suojattu (jos on) millä tahansa tekniikalla ja millä tahansa alustalla. Jos postimerkkiin tehty piirros maalataan talon seinään, se on edelleen suojattu piirroksena ja se talon seinä on ns. teoskappale.

Marimekon yhteydessä ensimmäisenä mieleen tuleva Jokapoika-paita on tekstiilin kuviointi. Yleensä kuvioinnit, koristekuviot ja värivalinnat eivät ole suojattuja, koska ne eivät ole lain edellyttäminen tavoin omaperäisiä eli eivät ylitä teoskynnystä.

Ajatelkaa räsymattoa – perinteinen kapea ja pitkä matto voi olla hyvinkin kaunis ja taidokkaasti tehty, mutta ei se ole suojattu teos. Luulen – tämä on aina subjektiivista arviointia – että vanhempieni olohuoneen seinälläollut Montell-Saanion raanu ehkä kuitenkin on teos. Värien käyttö ja vuorottelu on niin etevää, että seinävaate rinnastuu täysin maalattuun. Ryijystä on oikeustapauskin. Ajoin sitä ja hävisin jutun (KKO 1971 II 4).  Väitin plagioijan asiamiehenä, että noin mitättömiä kukka-aiheita tekee kuka tahansa eukko ainakin Pohjanmaalla.  Ei tehonnut.

Kuvan ryijy on äitini tekemä. Sievä?

Marimekko kuuluu tänään vedonneet Ojutkankaan tapaukseen (maalaus valokuvasta). Toivottavasti he eivät ole maksaneet juristille rahaa. Viittaus on väärä. Tuo KKO:n tapaus (jonka esittelin) oli annettu vanhan lain aikana. Silloin valokuva ei ollut suojattu teos. Siitä oli oma lakinsa. Nyt valokuvat ovat yleensä suojattuja teoksia. Lakia on muutettu. Muutos on periaatteessa takautuva. Uutisissa mainittu 60-luvulla otettu valokuva voi olla menettänyt suojansa, mutta tämä suojan kesto on hiukan monimutkainen asia lainmuutoksen yhteydessä. En ota kantaa.

Marimekon vapaalla kädellä piirretyt kuvat ja kuviot (Unikko) ovat selvästi suojattuja. Vapaalla kädellä vedetyt viivat eivät ehkä ole (Jokapoika).

Taidekäsityö ja taideteollisuus ovat olleet kautta aikain tekijänoikeuden surunlapsia. Alalla on kaikenlaisia käytäntöjä. Melkein kaikkien henkilöautojen ohjauslaitteen ja kojetaulut ovat niin samanlaisia, ettei niitä oikein tahdo erottaa toisistaan. Koskaan en ole kuullut tekijänoikeusriidoissa niiden yhteydessä, vaikka käsitykseni mukaan ohjaamo – auton ”rajapinta” – on vahva myyntivaltti ja siihen upotetaan määrättömästi työtä, osaamista ja rahaa. Tai rannekello. Ostajat eivät ymmärrä tekniikasta mitään, mutta kello esineenä hemaisee. Suojattu on silti vain nimi, tavaramerkki (”brändi). Logo eli liikemerkki ei ole suojattu; arvo saattaa olla hyvin suuri.