Tyhjä testamentti

Ilahduttavasti juuri oikea mies, Urpo Kangas, selvitti televisiossa Päivän Kasvona nopeasti muuttuneen tekniikan aiheuttamaa hurjaa muutosta perinteisiin kaiken kansan asiakirjoihin.

Testamenttia ei voi tehdä eikä todistaa vain verkkoon. Paperi on oltava. Kiinteistönkauppaa koskee sama. Asunto-osakkeen kauppakirjan tekemiseen vain verkossa ei tällä hetkellä pidä yllyttää ketään. Avioehtosopimus kelpaa rekisteröitäväksi vain paperilla.

Nämä asiat eivät ole miltään osin immateriaalioikeutta, jonka tuntijoita meillä on, eikä oikeastaan liioin teknologia- tai informaatio-oikeutta, jonka opetus on toistaiseksi hiukan sattumanvaraista. Lakimieskunnasta löytyy osaajia, mutta on kohtuutonta odottaa, että hyväkään juristi olisi selvillä tällaisesta.

Niinpä televisiokameran edessä istui siviilioikeuden professori. Lyhyessä ohjelmassa ei erikseen korostettu, että Kangas on jäämistöoikeuden ykkösnimi ja erittäin kokenut. Jäämistöoikeus siis tarkoittaa perintö- ja testamenttioikeutta sekä eräitä lähellä olevia asioita.

Kaupanteko on esine- tai velvoiteoikeutta. Uuden tekniikan ongelmista ollaan sillä puolella selvillä, mutta tietääkseni kukaan ei ole varsinaisesti tullut esiin nostamalla kissan pöydälle.

Eräät oikeustoimet, joihin esimerkiksi polkupyörän myyminen ei kuulu, ovat oikeudellisella kielellä ”määrämuotoisia”. Asiakirjat on tehtävä paperilla ja eräissä tapauksissa vielä laissa selvitetyin muodoin. Esimerkiksi pätevä testamentti on allekirjoitettava kahden esteettömän todistajan samanaikaisesti saapuvilla ollessa.

Yksi esimerkki suomalaisesta perinteestä, jossa alkeelliset ja hyvin tavallisia ihmisiä koskevat oikeussäännöt eivät kuulu yleissivistykseen, on juuri testamentti. Aivan jatkuvasti jo perukirjoituksissa, jolainen on pakko toimittaa, ja perinnönjaon yhteydessä, joku väittää, että vainaja lupasi tuon esineen minulle tai sinulle tai hänelle tai hoitajalleen. Ja olisi syytä tietää, että tuollainen lausuma on täysin vailla merkitystä.

Omaisuudesta voi määrätä kuoleman varalta vain testamentilla, ja testamentti on tehtävä kirjallisesti. Suullisena hyväksyttävä niin sanottu hätätilatestamentti on suuri harvinaisuus. Siitä puhutaan, mutta juuri kukaan juristi ei ole koskaan ollut tilanteessa, jossa sellainen olisi katsottu päteväksi.

Eivät ihmiset yleensä liioin tiedä, mikä on lakiosa. Testamentilla voi määrätä vain puolesta omaisuudestaan. Toinen puoli menee lapsille tai muille lähiomaisille, jos sellaisia on. Kysymys ylivelkaisesta pesästä ja perinnöstä luopumisesta ei sitten kuulukaan yleissivistykseen. Tuossa tilanteessa on välttämättä otettava yhteyttä juristiin, mielellään asianajajaan tai oikeusaputoimistoon. Ja melkein saman voisi sanoa ennakkoperinnöstä. Sellainen voi olla kohtuullisen kiemurainen kysymys.

Mutta nyt, kun sekä yrityksen että yksityiset hoitavat valtaosan maksuistaan verkon kautta, tilanne onkin se, ettei kukaan oikein tiedä, missä tapauksessa vain verkon kautta toteutettu oikeustoimi on pätevä ja millainen on esimerkiksi verkkokaupan kanssa asioivan palautusoikeus ja miten se toteutetaan.

Julkisuudessa puhutaan kiitettävän paljon hiukan vaikeista ja erikoisista asioista, kuten verkkohuijauksista. Niistä pitäisi selvitä tervettä järkeä käyttäen ja noudattaen sitä sääntö, että verkon tilauslomakkeissa on melkein aina pari koukkua kätkettynä. Ihminen joka arvelee ostavansa pienen pullon jotain järkevää ainetta – esimerkiksi shampoota – panee tai jättää panematta rastin ruutuun ja on myyjän mielestä tilannut joka kuukausi kartonkikaupalla pesunesteitä. Myös tästä pitäisi selvitä järjellä. Jos lomake on englanninkielinen eikä ostaja osaa englantia, kannattaa jättää ostamatta.

Ajatushyppy – suurkuluttajankin kannattaa ennen kirjan tilaamista Amazonista katsoa verkosta, olisiko sama kirja saatavissa kirjakaupasta. Yllättävän usein se on, ja hintakin on halvempi, koska Amazonin ja muiden kunniallisten kauppojen myyntihinta ilmoitetaan näkyvästi mutta rahti aika näkymättömästi, ja panemalla rastin väärään ruutuun rahti voi olla reippaasti suurempi kuin kirja. Ja lisäksi: erinäiset rajat ovat muuttuneet. Noin sadan euron tilaus kuriiripalvelun kautta tuli aikoinaan suoraan postilaatikkoon; nyt tulli huutelee sekaan, ja mukana on uudenlaisia maksuja. Sanokaa te lukijat, jotka paremmin tiedätte – muistaakseni kolme DVD:tä on suurin määrä, joka tulee EU:n alueelta ongelmattomasti perille asti. Siis vain kolme.

Tämä oli arkikäytäntöä. Esimerkki suurista avoimista kysymyksistä on kauppakirja. Myös käytetystä autosta on allekirjoitettava ja annettava ”luovari” eli rekisterin otteen luovutustodistus-osa. Siinä ei verkko auta eikä skannattu kopio kelpaa. Jos luovari on hukassa, uuden saa aika helposti.

Toistaiseksi ei ole yleisesti hyväksyttyä tunnistautumiskeinoa, jonka vuoksi muissa kuin pankki- ja vakuutusasioissa voisi tehdä vaivattomasti sitovan sopimuksen. If –vakuutusyhtiöllä ainakin on hyvä käytäntö. Asiakkaalla on heidän sivuillaan ”salkku”, johon kirjoittaudutaan pankkitunnuksilla ja avainluvuilla. En neuvo käyttämään tätä keinoa muiden kuin hyvin tunnettujen firmojen kanssa, ja tämänkin pätevyys on tuomioistuimessa kokeilematta. Vaikka pankit vaativat muuta, käytännössä on mahdollista, että perheenjäsen tai muu läheinen kirjoittautuu koneellasi ja tunnareillasi johonkin. Ei olisi helppo ratkaista juttua, jossa maksuvaatimuksen kohde väittäisi tietokoneenhuoltomiehen käytelleen konetta, josta tunnusluku löytyi helposti ja avainlukuja, jotka löytyivät kirjoituspöydältä. Sormituntumalla sanoisin, ettei selitys kelpaisi.

Oli korkea aika ottaa nämä asiat esiin. Ja se välillä kyselty ”digitaalinen kuilu” eli 12 % väestöstä on muuten arvio ihmisistä, joilla ei ole internet-yhteyttä. Tuo lukumäärä vastaa pelottavan hyvin ns. syrjäytyneiden aikuisten suhteellista lukumäärää teollisuusmaissa.