6. kesäkuuta 2013

Oikeusraivo





”Havelin rantamilla eli kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla hevoskauppias nimeltään Mikael Kohlhaas, koulumestaerin poika, aikansa rehellisimpiä ja samalla hirmuisimpia ihmisiä. Aina kolmenkymmenen vuoden ikään saakka tätä erinomaista miestä olisi voinut pitää kunnon kansalaisen esikuvana. Hän omisti vuokratilan kylässä, jolla vieläkin on hänen nimensä, ja ansaitsi siellä ammattiaan harjoittaen hiljalleen toimeentulonsa; vaimonsa hänelle lahjoittamia lapsia hän kasvatti Herran nuhteessa työteliäiksi ja luotettaviksi; naapurien joukossa ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi saanut iloita hänen oikeamielisyydestään ja avuliaisuudestaan; lyhyesti sanoen: maailma olisi joutunut siunaamaan hänen muistoaan, ellei hän eräässä hyveessään olisi mennyt liiallisuuksiin. Mutta oikeudentunto teki hänestä rosvon ja murhamiehen.”

Heinrich von Kleistin teos on toki tuttu. Oma kappaleeni on 60-luvun alusta. Käytin sitä runsaastikin luentojen oheismateriaalina 80-luvulla. Päähenkilö näet ajautuu nostattamaan talonpoikaiskapinoita vaatiessaan vindikaatiota, vaikka hänelle tarjotaan naturaprestaatiota. Kun kelmi aatelisherra von Tronka ajautuu lankeamispantin ottamiseen ja sitten hävittää Kohlhaasin kuusi hevosta, hänelle eivät kelpaa tuomioistuimen lopulta antaman päätöksen jälkeenkään kuusi yhtä hyvää hevosta. Hän haluaa alkuperäiset, joita ei enää ole. Lopulta itse vaaliruhtinas toimii niin, että oikeus tapahtuu, korvaukset maksetaan ja valtuutensa ylittäneitä rangaistaan, jolloin Kohlhaas tyytyväisenä laskee päänsä mestauspölkylle. Oikeus tapahtuu…

Kommnetoija antaa ymmärtää, että vain Martti Anhava tuntisi tämän teoksen. En kiinnittäisi tähän erehdykseen huomiota, koska teen itsekin virheitä jatkuvasti ja pidän sitä oikeutenani. Jäin vain itsekin miettimään jokseenkin harvinaista sanaa ”rechthaber”, johon eilen viittasin. Nuori Anhava käyttää sitä kirjoittaessaan Seppo Heikinheimosta. Essee on muuten aivan mainio. Lukijoille yksi vihje – minusta Anhava on erikoisen taitava harkinnassaan, mitä hän jättää Heikinheimosta kertomatta. Se on vaikea taito, jota Internet muuten tuntuu turmelevan. Esseen lajityyppiin (Lamb, Hazlitt, Chesterton esimerkkeinä) kuuluu tietty terävyys, jopa murhaavuus. Mutta siitä lipeää niin kovin helposti keljuiluun, joka ei todellisuudessa tuo asiaan mitään.

Pelkkä tunteenpurkaus on yhtä tylsää luettavaa runona, esseenä kuin blogina. Jos se tulee suoraan suolesta, on vaikea ymmärtää, miksi sivullisten pitäisi käännellä sitä.

Sana ”essee” on sotkettu. Koululaiset kirjoittavat esseitä tai esseevastauksia. Ennen niitä sanottiin aineiksi. Kirjallisuusessee on usein lyhyt tutkielma. Joskus se on pitkä, kuten Lauri Viljasen ”Taisteleva humanismi”. Kai Laitinen ja tietenkin Tuomas Anhava julkaisivat kirjoituksia tuon määreen alla.

Kleistin rechtsshaffen ja Rechtsgefühl ja vastaavasti suomentaja Elvi Sinervon valitsema ”oikeudentunto” ovat vakavia sanoja, joista ei kai voi kirjoittaa tutkimusta. Ne ovat ymmärrettävää yleiskieltä, ehkä hiukan raamatullisin värityksin.

Tuo ”rechthaber” on sanan ”besserwisser” lähisukulainen. Joillakin ihmisillä on syyhy tai kutka selittää tietävänsä, mikä on oikein. Olisi hyvä kehittää yksinkertainen verikoe, jotta tuon mikrobin kantajat voitaisiin karsia tuomarikunnasta varhaisessa vaiheessa. Oikeusraivo ei näet ole vallan harvinainen piirre. Jos tavallinen kansalainen juoksentelee sinne tänne jakamassa oikeutta ja puhumassa suunsa puhtaaksi seurauksista välittämättä – Heikinheimo – kysymyksessä on tavallinen elämän murhe. Jos taudinkantaja on virkatuomari, silloin tapahtuu pahoja asioita.

Politiikan huono maine voi johtua siitä, että poliittiset järjestelmät sisältävät tehokkaat keinot, joilla nämä aatteen palon jäytämät sielut eliminoidaan. Politiikassa tietenkin kuuluu julistaa suu vaahdossa jotain, mielellään juuri aatetta. Tavaksi ei ole tullut pitää kirjaa puhujien tekemisistä ja suorittaa vertailuja. Viime aikoina tätä ilmiötä on voinut seurata esimerkiksi kristillisten puolueen toimissa, ja eritoten niissä asioissa, jotka eduskunnassa nimetään omantunnonkysymyksiksi. Se tarkoittaa, että kansanedustajat saavat äänestää ryhmäkurin heitä sitomatta. Se tarkoittaa loogisesti samalla, ettei omallatunnolla ja politiikalla ole välittömiä yhtymäkohtia. Juuri nyt omantunnonkysymys saattaa olla samaa sukupuolta olevien parisuhde. Taannoin se oli raittius.

Sotien aikana ja jälkeen varsinkin voittajiksi itsensä arvioineilla oli huumaava tunne, että tahmeista tuumailuista oli nyt lopullisesti päästy. Oikeudenmukaisuus, oikeamielisyys ja laillisuus voidaan mitata laboratoriossa tai punnita apteekkivaakaa käyttäen. Jos missä havaitaan vajaus, lähetetään sinne uutta oikeutta lentopostilla, ja ellei auta, laskuvarjorykmentti perässä.

Aikakauden johtavat ajattelijat, etenkin teologi Boenhoefer, jonka Hitler ammutti vaivoistaan 1945, ja Ranskassa Camus sekä hänen henkisesti vasenkätinen ystävänsä Sartre kiskaisivat eksistentialismin fenomenologien kadonneeksi kuvitellusta hatusta. Camus kirjoitti kohdalleen: ainoa vakava moraalinen kysymys on, ampuako itsensä vai ei. Sartre tuli kiertoteitse siihen tulokseen, että kyllä Stalin päättää.

Joku kysyi kommenteissa eurooppalaisen sosialidemokratian perään. Hiljan kuollut Tony Judt, historian professori ja ammattikuntansa paras kirjoittaja, pohti tätä asiaa syvällisesti useissa kirjoissaan. Kehotan lukemaan ne kaikki. Niitä on suomeksikin.

Sosialidemokratia, jota en itse kannata, koska en usko kummituksiin, oli moraalista toimintaa ilman moraalia (moraalijärjestelmää). Sitten se kuoli. Aate on kuin hattu. Siitä on paljon apua, jos lehtikuvaajat, sade tai pakkanen uhkaavat, mutta se voi pudota kuin pää. Siinä se.

9 kommenttia:

  1. ”Kommentoija antaa ymmärtää, että vain Martti Anhava tuntisi tämän teoksen. En kiinnittäisi tähän erehdykseen huomiota, koska teen itsekin virheitä jatkuvasti ja pidän sitä oikeutenani.”

    Tässä kohdin tehtiin samoin kuin blogi-isäntä kertoo oikeudenistunnossa joskus tapahtuneen:

    ”Määräsin tauon ja kävin pakottamassa "vapaaehtoisen" juristin avustamaan mummua.”

    Tässä ominaisuudessa - tauon aikana kommentoijamummun vapaaehtoiseksi avustajaksi pakotettuna - rohkenen kunnioittaen lausua seuraavaa:

    Ei kommentoijamummupäämieheni suinkaan ”antanut ymmärtää” Martti Anhavaa ainoaksi puheena olevaa von Kleistin teosta tuntevaksi, kuten kantaja omasta puolestaan antaa ymmärtää, eikä näin ollen päämieheni kommentissa kyseessä voi myöskään olla päämiesmummu-kommentoijan erehdys, johon nyt pyrittiin kantajan toimesta taitavasti kiinnittämään huomio pyytämällä olemaan kiinnittämättä siihen huomiota.

    Kantajan siihen väitteeseen taas, että hän itse tekee virheitä jatkuvasti, ja pitää myös oikeutenaan näin tehdä, ei tässä yhteydessä ole tarpeen ottaa eksplisiittisesti kantaa, koska kantajan ao. väittämä niin sanoaksemme saa totuusarvonsa edellä kerrotusta.

    Mitä taas tulee mainitun Anhavan mainitussa esseessään käsittelemään Seppo Heikinheimoon, on esseessä kantajan mainitsema tyylillinen huomio ”minusta Anhava on erikoisen taitava harkinnassaan, mitä hän jättää Heikinheimosta kertomatta” tosi. Sikäli kun kantaja, von Kleist, Anhava tai Heikinheimo tuntevat/-sivat englanninkielistä idiomia, jonka siis päämieheni antaa nyt selkeästi ymmärtää ainakin kantajan, Anhavan ohella, tuntevan, kaikkine konnotaatioineen, olisi kyseessä ”flogging a dead horse”. Muuatta toista idiomia, jonka päämieheni antaa ymmärtää kantajan hyvin tuntevan, mukaillen on nimittäin niin, että flogging ei ole edes tässä tapauksessa mahdollista, koska ”hevonen tekee sen itse”; viitaten tällä mainitun Heikinheimon viimeiseksi jääneeseen kirjalliseen julkaisuun.

    Kiitän päämieheni puolesta hänen saamastaan huomiosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mistähän mahtaa johtua, että blogisti niin kovin usein käsittää/haluaa käsittää väärin kommentoijien esitykset?

      Poista
  2. http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/06/mieluummin-ateisti-jumalan-armosta.html

    VastaaPoista
  3. "Aate on kuin hattu. Siitä on paljon apua, jos lehtikuvaajat, sade tai pakkanen uhkaavat, mutta se voi pudota kuin pää."

    Tänään kävin Kylätaskujen seurassa (Kylätasku-seura) Porvoossa katsomassa "Miehen joka ei osannut sanoa ei", ja huomasin että aatteen osuus on elokuvassa haalistunut mutta toimii samalla tavalla ajankuvana kuin kärryjä vetävän hevoisen rooli kertojana tai puutaloidyllin purkaminen. Se kuitenkin elokuvassa mikä kantaa on humanismi, joka sekään ei liene mikään selkeä moraalijärjestelmä vaan melkein tunneasia.

    VastaaPoista
  4. Sosialidemokratian kannattaminenhan on kuin kannattaisi Ruotsin jalkapallomaajoukkuetta - ei siis tietenkään tätä nykyistä zlataneineen, vaan vuoden 1958 joukkuetta.

    Ehkä sekin on parempi (kannatuskohteena) kuin 70-luvun punakone tai rahan ja hormonien kyllästämä New York Yankees.

    Se mitä varmasti kannatan on Judtin, tuon historiankirjoituksen zlatanin, kirjojen lukeminen,

    -.- -.-

    VastaaPoista
  5. Mitä se setä nyt satuilee. Sosialidemareita pitää kannattaa osittain ja ainakin sen takia, että ne pitivät kommarit kurissa. Kommareilla on ollut sellainen ikävä tapa, että ne ammuttivat aina jos ei toisiaan, niin viattomia kansalaisia.

    VastaaPoista
  6. "Sosialidemokratia... oli moraalista toimintaa ilman moraalia (moraalijärjestelmää)."

    Oliko sentään noin: eiköhän sosialidemokratia perustunut marxilaiseen ajatteluun - ilman väkivaltaa, vrt Lenin - ja työväenliikkeen moraaliin eli oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan ja tulonjakoon. Sen kauniita hedelmiä löytyi Ruotsissa ja vähän rippusia Suomessakin. Keskimäärin tulokset olivat kauniimpia kuin ns porvarillis-kristillisen moraalin piiristä tulleet: kas jos katse on liian paljon taivaan valtakunnan hyvyydessä, tällä maailmalla ei ole niin paljon väliä, paitsi keskioluella ja aborteilla; kuka sitä nyt rautatieaseman odotushaliakaan ryhtyy hirveästi sisustamaan.

    Silloin kuin Suomessa 1960-70-luvuilla sosialidemokratia, erityisesti kepun kanssa, oli voimissaan oli pienen ihmisen kannalta kaikista parhain elää. Nyt kun kokoomus ja Libera "ajatus"houtomo jylläävät ammattiyhdistysliike on muka vanhentunut ja jokaisen pitäisi itsensä sijoittaa eläkkeensä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noinhan tuo lienee. Kaikki, mikä 1900-luvun Suomessa tehtiin oikein, kopioitiin siitä, mitä Hanssonin ja Erlanderin kansankodissa oli tehty muutamaa vuotta aikaisemmin.

      vuorela, tampere

      Poista
  7. "Mutta oikeudentunto teki hänestä rosvon ja murhamiehen"

    Todelliseen oikeudentuntoon kuuluu myös kohtuudentunto ja sävyisyys, joskus vieläpä kyky antaa ei-elintärkeisessä oikeuksissaan periksi, jos vaihtoehtona on suhteeton konflikti - tai hengenmeno.

    "Joillakin ihmisillä on syyhy tai kutka selittää tietävänsä, mikä on oikein. Olisi hyvä kehittää yksinkertainen verikoe, jotta tuon mikrobin kantajat voitaisiin karsia tuomarikunnasta varhaisessa vaiheessa." Tuossa olen eri mieltä: kyllä tuomarin ainakin uransa alussa pitää uskoa tietävänsä, mikä on oikein, kylläkin ammattitaitoisesti ja myös kohtuus muistaen. Taitavalla tuomarilla ikä kyllä huolehtii, että mustan ja valkoisen ohella alkaa nähdä harmaan lukemattomia sävyjä kunnes seniliteetti uran lopulla alkaa vaikuttaa... (esim. ks Honkasalon muistelemat senaattori X).

    VastaaPoista