24. kesäkuuta 2013

Nimistä



Sivullinen, länsimaista vähän tietävä tarkkailija voisi ihmetellä, miksi me annamme nimikirjoitukselle niin suuren merkityksen. Aikansa ihmeteltyään hän voisi koettaa selvittää, miten meillä päin muodostetaan nimiä ja minkä verran nämä tavat merkitsevät.

Suomessa sekä nimikirjoitus että nimi ovat niitä isoja asioita, joista on määräyksiä laissa. Nimiä varten on myös virallinen elin.

Omissa silmissäni Ruotsi on hiukan kummallinen maa. Asiaa lainkaan tutkimatta voi langeta sellaiseen luuloon, että miespuolisista henkilöistä puolet on nimeltään Erik Svensson ja se toinen puoli Sven Eriksson.

Suomen tietoja olen joskus silmäillyt, ja kyllä meilläkin on tavattomasti tavallisia nimiä.

Nimikirjoitus on niin juhlallinen asia, että hiukan liioitellen voisi väittää toisen henkilön nimen kirjoittamisesta joutuvan linnaan. Käytännössähän asia ei ole aivan niin suuri, ja tapausta arvioitaessa vaikutusta on silläkin, kuka kirjoitti ja mihin.

Olin iloisesti yllättynyt, kun kuulin, että posti on tietääkseni omin lupinsa lakannut vaatimasta valtakirjaa perheenjäseneltä tavallisesta postipaketista. Tämä voi liittyä jollain tavoin verkkokauppaan.

Oma sukupolveni on kasvanut väärentämään vanhempien – mielellään isän – allekirjoituksia kotimuistutuksiin ja poissaolotodistuksiin. Itse saatoin hyvinkin olla niin yksinkertainen, että jonotin hakemaan aidon nimmarin näissäkin tilanteissa ja sain tietenkin asian edellyttämät haukut.

Opettaja, rehtori tai postivirkailija, joka arvelee tuijottavansa väärennettyä nimikirjoitusta, ei voi oikeastaan tehdä mitään. Ainoa oikea keino olisi ilmoittaa asia poliisin tutkittavaksi. Nykymaailmassa poliisi luultavasti neuvoisi ilmoittajaa hyppäämään järveen tai muuta vastaavaa. Siis jos kysymyksessä olisi poissaolotodistus tai postipaketti, joka sisältää vaaleanpunaiset potkuhousut.

Loogisesti voisi sanoa, ja niin on sanottu, että nimikirjotus on joissakin tilanteissa pelkkä taikauskoinen rituaali.

Identiteettivarkauksista puhutaan aiheellisesti, mutta harvoin olen nähnyt kenenkään mainitsevan, että kuinkas se aito ja alkuperäinen nimikirjoitus tehdään verkkomaailmassa. Valtion henkilökorttihanke meni puihin. Hyvänä pitämäni käytännön mukaan esimerkiksi verkko-ostaja tunnistautuu pankkitunnuksillaan.

Yhden kerran jouduin tekemisiin hyvin innokkaan nuoren juristin kanssa, joka teki lainhuutoasiassa tenän väittämällä, että nimikirjoitus on valokopio eikä alkuperäinen. No, hän oli oikeassa. Teimme paremman valokopion eli väärennyksen, ja hän oli hyvin tyytyväinen ”alkuperäisestä” asiakirjasta. Lainhuuto myönnettiin jo kuolleen sijasta tämän lapsille näiden hakemuksesta.

Yliopistoasioissa olen käyttänyt värikuvaa nimmaristani hyvällä menestyksellä. Eivät ole koirat perään haukkuneet.

Nimikirjoituksen historia on mielenkiintoinen. Luultavasti virkamiehet eivät ole siitä selvillä. Ennen kuninkaiden kirjurintaidot saattoivat olla heikot. Siten suurilla ja pienemmillä herroilla saattoi olla vakioallekirjoittaja, joka varusti asiakirjat sinettien lisäksi herransa nimikirjoituksella. Itse tämä ei osannut sitä piirtää.

Nimikirjoituksiin lisättiin joskus erilaisia kiehkuroita, joita jotkut näyttävät vieläkin jäljittelevän. Ne olivat kuitenkin samaa sukua kuin setelien kuviointi. Niillä varmistettiin, että allekirjoitus oli peräisin oikeasta lähteestä. Väitetään myös, että kun kirjureita oli joskus useita, näillä oli kullakin omat pienet tunnusmerkkinsä, esimerkiksi vastapäivään piirretty kiehkuran häntä siinä missä naapuri pyöräytti kuvionsa myötäpäivään.

Kysymys nimistä ja merkeistä on ollut viime päivinä polttava. Ennen kirjoitin itsekin ostamiini kirjoihin nimeni ja ehkä ostopäivän. Nyt käsissäni on kohtalainen määrä niteitä, joista olisi hankkiuduttava eroon, mutta niissä on edellisen omistajan nimi tai jopa ex libris.

Valheellisen tarinan mukaan amerikkalaiset vakoojat selvittivät Potsdamin konferenssissa Stalinin käyttämän hopeisen savukekotelon arvoituksellisen kaiverruksen. Teksti osoittautui suomen kieleksi ja sanoi: ”Pitkäaikaiselle työntekijälle kiitollisuuden tuntein Viipurin Osuuskauppa.”

19 kommenttia:

  1. Aikoinaan, kun asuin Kainuussa, kävelin hautausmailla. (Tykkään kävellä hautaismailla.) Siellä n. 26,7 % oli Kemppaisia, 23,4 % oli Karjalaisia... se kolmas sukunimi oli... no nyt en muista, mikä. Vähän ihmettelin. (Tai en minä oikeastaan mitään ihmettele. Ainakaan sisäsiittoisuutta.) - Ps. Äsken, kun kävelin Ylitornion hautausmaalla (tykkään kävellä hautausmailla) siellä oli niin kummallisia sukunimiä, ja paljon, ettei semmoisia keksisi, jos pitäisi keksiä. - Pss. Toissavuonna - tai on siitä enemmän aikaa (jolla siis ei ole mitään merkitystä tän asian suhteen) kävin Karigasniemen hautausmaalla. (koska tykkään käv... etc.) Siellä oli Niloa ja Niilaa ja Oulaa ja Aslakkia ja Aslaa, Unnaa Seelaa ja Sullaa ja sen sellaista... No, mitäpä muuta. (Mutta kovin montaa eri sukunimeä ei ollut, sielläkään.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kainuussa? Heikkisiä?

      Poista
    2. Kolmanneksi kainuulaisnimeksi veikkaan, olosuhteet huomioon ottaen, Leinosta.

      Lähitienoilla on kyllä Korhosia, Haatajia ja mikä ettei Heikkisiäkin aika liudat.

      Poista
    3. Heikkisiä he olivat... joo! (Kiitos teille kummallekin.)

      Mutta tosiaan... Ylitorniossa mun suomenkieli loppu kesken. Siellä oli niin kummallisia suomenkielisiä sukunimiä, etten meinannut ymmärtää. (Vaikka ymmärrän aika paljon asioita. Etenkin semmoisia, jotka eivät kosketa minua.)

      Poista
    4. Hän, Heikkinen, tituleerasi itseään kovasti usein Kainuun aateliseksi: http://yle.fi/radio1/asia/markku_heikkinen/

      Poista
  2. Hyvästi selvä päivä, eli Blogisti unohti nimikirjoituksen selvennyksen!
    Entäpä filmitähtien tai huippu-urheilijoiden nimikirjoitukset, jotka ovat kysyttyä kamaa?

    VastaaPoista
  3. Jaa, uusi versio Stalinin varusteiden alkuperästä. Aiemmin olen kuullut vain hänen aikaraudastaan, jossa luki: "Rakkaalle rovastille Sortavalan seurakunta."

    VastaaPoista
  4. Tämä nimijuttu toi mieleeni meidän venäjän kielen opettajan kun olin noin 12-14. Hänen nimi oli Lesnikova ja hän oli yksi ensimmäisistä venäläisistä ketä mä tietoisesti ja vakavasti kunnioitin. Hän oli noin 40 vuotias, kasvonpiirteet olivat aika kauniita, mutta nahka oli jo täynnä pieniä ryppyjä. Viroa hän ei puhunut, koska oli Venäjältä tai Valkovenäjältä kotoisin, mutta oli erittäin hyvä ammattissaan. Opettaja Lesnikovalla oli käsivarteen tatuoitu pieni sininen numero, jota hän kerran näytti meille. Muistan että puhuttiin II maailmansodasta (ja tavalliset virolaiset pojat tuolloin yleensä olivat saksalaisten puolella - fakta). Lesnikovalla olivat kyyneleet silmissä. Ilmesisesti hän oli kuulut meidän sopimattomasti vitsailevan sodasta. Sen tatuoidun numeron hän oli saanut 4-vuotiaana saksalaisessa keskitysleirissä. Myöhemmin, kun olen muistellut tätä tapausta koulussa, on itselläkin ollut vähän raskasta.
    Oli kerta kun kiroilin Lesnikovan tunnilla rumasti, mutta puolustuksekseni voin sanoa että puhtaasti venäjäksi. Lesnikova kutsui minut pöytänsä viereen ja sanoi että olin puhunut erittäin hirveästi. Että mä olen hyvä poika ja sellainen kiroilu loukkaa häntä. (Ja kuten kaikki tiedävät oikea kiroilu venäjäksi on jotain sellaista, että heikommat kasvit kuolevat sen ympärillä). Ja sitten mun piti itse kirjoittaa tapauksesta kotimuistutus itsestä isälleni ja ottaa siihen hänen allekijoitus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun hengitys on joskus sellaista, siis krapulassa, että kun mä hengitän ulos päin kasveja kohti, ne sanoo - nämä kasviraukat - että "nyt tämä kyllä saa riittää". Ja seuraavana päivänä ne ovat ihan ruskeita. - Tiedän, että kasvit kaipaavat hiilidioksiadia. Mutta kai niillekki - näin mielestäni näyttää olevan - liika on liikaa? (Vaikka kuinka yrittäisi puhua heille ystävällisesti.)

      Poista
  5. Suomessa kansalaisten -alamaisten- nimien luettelointi on ollut korostunutta. Alkaen kaiketi jo Kustaa Vaasan ajoista. Venäjällä jonkun alueen asukkaiden luettelointi tarkoitti heidän joutumistaan maanomistajan maa-orjiksi.
    Anglo-saksisissa maissa ei perinteisesti väestörekistereitä ole pidetty, vaan voi esim. mimensä muuttaa ilmoittamatta millekkään viranomaiselle. Meillä taas viranomainen hylkäsi poikani nimenmuutos anomuksen.

    VastaaPoista
  6. "Siten suurilla ja pienemmillä herroilla saattoi olla vakioallekirjoittaja, joka varusti asiakirjat sinettien lisäksi herransa nimikirjoituksella. Itse tämä ei osannut sitä piirtää."

    Oliko tuolloin kyse pikemminkin jonkinlaisesta nimenselvennyksestä. Muistelen nähneeni (Grimberg) kuvan jonkun karolingi.kuninkaan allekirjoituksesta, johon tämän oli pirtänyt ristin tms.

    VastaaPoista
  7. "nimikirjotus on joissakin tilanteissa pelkkä taikauskoinen rituaali."

    Onko nyt ihan noinkaan. Alkuperäisen allekirjoituksen etu on siinä, että sen autenttisuus pystytään - tarvittaessa - riittävällä luotettavuudella selvittämään. Jo selvittämisuhka ja tieto sen olemassaolosta sekä väärennysrikoksesta lisää luotettavuutta. Vieläkin enemmän jos käytetään (oikeita) todistajia.

    Psykologisesti allekirjoitus sitouttaa suomalaisen kiitettävästi.

    Tässä suhteessa netti on äärimmäisen epäluotettava ja tulisi heti kieltää!

    VastaaPoista
  8. Kerran 80-luvulla olin vaimoni postipakettia hakemassa postista. Valtakirjasta puuttui todistajat, mistä virkailija valppaasti huomautti. Poistuin hetkeksi sivuvasemmalle, ja rustasin allekirjoitukset: J. Sibelius, J.K. Paasikivi.
    Virkailija katsoi todistajien nimien olevan paikaallaan, ja luovutti paketin.

    Opetus: Kyllä arvokkailla todistajilla aina paketin saa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun tekstini oikeellisuutta ei jostain syystä ole noteerattu, vaikka arvovaltaa pitäisi olla riittävästi
      http://www.xn--hammaslkri-w5aab.net/kamin/kamin1_400.html#ks

      (Linkki voi ohjata muutaman rivin yli varsinaisen tekstin)

      Poista
  9. Nikita H (en osaa kirjoittaa oikein), Kennedy ja de Gaulle neuvottelutauolla Genevessä vertailivat kellojaan. Kennedyn rolex-tasoisen kellon takana luki: USA:n presidentille USA:n kongressilta, de Gaullen kultakellon takana luki: Ranskan presidentille Ranskan kansalta. Nikitan taskunauriin takana oli ihan tuntematonta kieltä ja Nikita kertoi sen saaneensa sotilaskomissaarina ollessaan politrukkialaisiltaan. Paikalle päätettiin kutsua rohkea suomalainen Suomen Geneven lähetystöstä ratkomaan tekstin arvoitusta. Takana luki: Rakkaalle rovastille Sortavalan seurakunta.

    VastaaPoista
  10. Nimikirjoituksella on ihmeellinen taikavoima. Tilasin joskus kymmenen vuotta sitten tutkimuksia varten asiakirjakopioita Sota-arkistosta. En enää muista tarkalleen miten homma meni, mutta niitä en jostain syystä olisi saanut riittävän pikaisesti muuten kuin itse hakemalla ja kuittaamalla, muuten olisi kulunut pari viikkoa. Helsinki kuitenkin sijaitsee niin syrjäisellä niemenkärjellä Huitsinnevadaan nähden, että tähän ei ollut mahdollisuutta. Rekrytoin sukulaismiehen hakemaan ja maksamaan kopiomaksut. Byrokratia kuitenkin vaati rituaalin eli nimikirjoituksen. Hän kuittasi asiakirjat pokkana kirjoittamalla viivalle Manne R. Heim ja täydestä meni.

    VastaaPoista
  11. Pidän paljon venäläiseen sielunmaisemaan olennaisesti kuuluvasta tavasta humorisoida ajan merkit. Kuten tuo tapa lausua kertomuksessa jotain rumaa tai alatyylistä tahtomatta kiukustuttaa kuulijoita:" ..pyydän anteeksi mutta tarina vaatii sen *viisivuotissuunnitelma* jonka..."
    Oivallinen tekniikka.
    Silti, kun ei ole ketään lähistöllä saatan toisinaan muistutella mieleeni kuinka se nyt menikään ja mitäs niitä metsävoimasanoja taas onkaan.
    Se on ikiaikainen heimomme nautintaoikeus, uskokaapa vain!

    Yksityisajattelija

    VastaaPoista
  12. Minä en allekirjoita nimelläni.
    Allekirjoitukseni kryptografinen merkki, joka periaatteessa koostuu kirjaimista, mutta ensimmäinen on vanhanaikainen L- sitten joukko muita merkkejä, vaaka viiva, iso J, pari muuta merkkiä kaksi J-tä lisää, ja sitten iso ja koukeroinen SJ, jossa sisällä spiraali.
    Sanoi asiantuntija, että melko vaikea väärentää, koska väärentäjä lähtisi väärästä oletuksesta.

    VastaaPoista
  13. "Nimikirjoituksiin lisättiin joskus erilaisia kiehkuroita, joita jotkut näyttävät vieläkin jäljittelevän. Ne olivat kuitenkin samaa sukua kuin setelien kuviointi. Niillä varmistettiin, että allekirjoitus oli peräisin oikeasta lähteestä."

    Pelkään, että samaa sukua ovat yhä tavalliset kiehkurat edelleen.

    VastaaPoista