19. toukokuuta 2013

Sivusilmä





Haruki Murakamin romaanista 1Q84 on syytä kirjoittaa useita kertoja. Kirjailija on aikalaisista kiitetyimpiä. Tämä yli tuhatsivuinen romaani on joko samaa luokkaa kuin Joycen, Proustin ja Musilin pääteokset, tai sitten kirjoittajansa tuotannossa keskinkertainen. Itse olen tässä vaiheessa edellisen vaihtoehdon kannalla. Sama näyttää olevan usean vahvan kriitikon mielipide. Myös näitä rinnastuksia vuosisadan huippuihin on esitetty. Jotkut varteenotettavat lukijat ovat jälkimmäisen mielipiteen edustajia. Heissä on paljon Murakamin ihailijoita.

Sanon niille lukijoille, jotka eivät ole huomanneet Tammen keltaisia kirjoja, että kyllä kysymyksessä on selvästi jotain samaa kuin Italo Calvino, Paul Auster tai ainakin Kurt Vonnegut.

Mielessäni on kuitenkin lausuma, jonka amerikankielinen nimi on ”concurrence”. Tuomioistuimessa jäsen, joka tulee samaan lopputulokseen kuin enemmistö, esittää joskus toiset perustelut. Sellainen äänestyslausuma on concurrence, kun taas toiseen lopputulokseen päätyvä on ”dissent”.

Kirjan, jonka nimi on muunnelma Orwellin romaanista ”1984” ja kirjoitettu näin, koska Murakamilla kysymys on vaihtoehtoisista todellisuuksista. Hänen henkilönsä eivät osaa olla varmoja, onko maailma kesken kaiken muuttunut näennäisesti pienin yksityiskohdin mutta silti perustuksiaan myöten.

Päähenkilöt ovat arkisen uskottavia ihmisiä, kuten sievä ja taitava naispuolinen murhaaja, matematiikkaa opettava ja siitä suuresti pitävä kirjailija-kustannustoimittaja, ja uskomattoman ruma ja pelottava puolihirviö, joka kuuntelee kylvyssä Sibeliuksen viulukonserttoa. Mukana on myös hyvin vaikeasta lukihäiriöstä kärsivä menestyskirjailija, joka ei ole koskaan lukenut mitään, koska lukeminenkaan ei suju, ja romaani hyvin salaperäisestä pikkuväestä, joka käyttää suurta valtaa, on saneltu ja vahvasti editoitu.

Lukija ei välttämättä huomaa heti, että tämäkin suurromaani on kirjoitettu tai oikeastaan rakennettu alhaalta ylös, ei ylhäältä alas (bottom up – top down). Tässä se muistuttaa Joycea, joka panee valtavan määrän sivuja ja puoli maailmaa yhteen päivään (16.6.1904).

Hyvin vakuuttava esimerkkipari on tietokone, jolla on kokonaisarkkitehtuuri niin että kaikki osat ja toiminnat jäsentyvät sen mukaan, ja ihmisen aivot, jotka muokkaavat sinänsä mielettömän syötteen, kuten valon taittumisen ulkomaailmassa tai äänet, esimerkiksi näkökuviksi ja puheeksi. Lapsi oppii kielen alhaalta ylös eli sanat ja rakenteet sikin sokin. Opiskeleva aikuinen lähtee ylhäältä, esimerkiksi kieliopista ja sanakirjoista. Kieli on ihme. Kirjallisuus on vielä suurempi ihme. On merkillistä, että ihmisenä näemmä aika omituinen japanilainen julkaisee romaanin, joka tuntuu minusta, lukijasta, kuin kommentilta omasta elämästäni ja ajatuksistani.

Tällaisia teoksia on tarkasteltava syrjäsilmällä. Periferianäkö on ratkaisevan tärkeä lukemattomissa arjen asioissa, esimerkiksi liikenteessä ja siivotessa. ”Periferia-ajattelu” on suunnilleen sama asia kuin luovuus.

Kuvan asetelma on ilmeisempi kuin Cézannen monet maisemat. Taululla ei ole oikeastaan aihetta eikä painopisteitä. Kuin huonossa valokuvassa siinä tuntuu olevan ylimääräistä roinaa. Kun taulua katsoo yrittämättä erikoisesti nähdä, se tulee suoraan syliin. Se on, kuten Cézanne yleensäkin, mestariteos ja vuorosana niille aikalaisille (n. 1900), joiden mielestä maalari kuvaa sen, minkä kuka tahansa näkee, ja sillä siisti. Tämä on toisinnäkemistä ja onnellisen kaukana sellaisesta 1900-luvulla suosistusta taiteesta, joka on niin persoonallista, ettei sitä oikeastaan voi ymmärtää.

Toinen suuri linja, joka menee viheltäen ohi, on persoonaton taide. Se on hyvin edustettuna rihkamamarkkinoilla.

Rihkama voi olla hyvä nimi myös sellaiselle kirjallisuudelle, joka haltioittaa arvostelijoita ja tuottaa tekijälle palkintoja. Jotkut tällaiset teokset ovat tarkemmin katsoen yhtä puhuttelevia ja persoonallisia kuin kananmuna.

Olen hyvin innostunut Murakamin kaltaisesta kirjasta. Piilodokumentti ja piilosaarna ovat tuoneet mukanaan paljon pahaa. Piilodokumentti kuvaa esimerkiksi kaupunkilais- tai maalaiselämän mielenkiintoisia piirteitä. Siis tekijän mielestä mielenkiintoisia. Piilosaarna eli tendenssi täyttää joskus takakannen lupaukset. Se on esimerkiksi kuvaus nykyihmisen henkisestä tyhjyydestä ja hänen asenteittensa pintapuolisuudesta.

Ei sellaisessa ole paljon kuvausta. Sitä voi seurata lähimmällä puistonpenkillä. Mutta joku Murakami tai Cézanne tuovat esiin todellisuuden aidon kauheuden ja tekevät sen niin, ettei lukija ehdi peittää silmiään ei tukkia korviaan.

6 kommenttia:


  1. Mihinkähän säätyluokkaan ,undergroundiin vaiko eliittiin, sitä lukeutuisi jos mieltää puistonpenkkilähimmäisen tai kahvilan iltistankkaajan henkisesti tyhjäksi ja pintapuoliseksi ? Näitä kyllä kohtaa, muita ei juurikaan. Minusta nämä itsensä hukanneet lauman jäsenet eivät ole harmittomia, vaan tautinen vaara ja happosade.

    Periferianäkökykykö sitten olisi pelatus ? Tarkoittaisiko syrjäsilmällä katsominen purevampaa näkemistä ja mihin ? Ihmisen probleemiin? -isoja sanoja. Johonkin angstiin olla aidommin olemassa, ihmisen outoudessa ja potentiaalien mittaamattomuudessa. Ja missä sitten kommunikoida jos enemmistö tahkoaa kymmentä kys… eikun vastaustaan. Tässä se olisi kai 1Q84 tai Cézanne. Tai juuriko tuo "concurrence" pelastaisi ,päätyisi sovinnaiseen mutta omintakeisin perustein ihan vaikka mitä yksilöllisimmin. Saisi olla rauhassa ja edetäkin virkaurilla, mutta varjella persoonaansa ja aidosti valita itse eikä hukkua penkkiseuran ajan- ja itsensätappoelämään.

    En arvaa tungetella pitempään, mutta taiteen parista kai näitä maailmallisia syväkosketuksia altis sielu löytää -edes aavistaa. Eikä vain huipputöiden parissa, vaan kokijan itsensä parantelemina melkein mistä vaan, siis syrjäsilmällä -sillä luovuudella tai edes mielikuvituksella tai -vilkkaudella. Nytkin menee leffoina syväkosketusfilmejä kuten Yli vuorten ja To the Wonder. Puolitoista viikkoa sitten satuin Sibelius akatemian laulutaiteilijoiden kevätiltaan. Näytelmän muodossa etenivät Pariisin 1920-luvun tunnot muutamien aikalaistaiteilijakaveruksen kohtaloissa.

    Kurivaltiot ja traditio-ohjautuvat diplomaatit/kenraalit olivat sodittaneet alamaisiaan sukupuuttoon saakka soturifantasioissaan 1914-18. Henkiinjääneistä tuli avantgardetaiteilijoita ja eläjiä ja yhä jatkuvan selänkäännön suvereeneja persoonia. Markettirottien sijaan napata esikuvaksi omaminäisyys ja lohduksi ankarampi ajankulu , jos mainostettu ja hypetetty lätkä tai viisu sattuisi pitkästyttämään ? No, tästä pikkuillasta siellä alakerran salissa tuli iso tapaus minulle -ja kestäs muusta olisi väliä,häh ? Illan kohtaukset taiteiden lajikirjosta oli koonnut hurmaava Martina Roos. Kuvaa, laulua, teatterikohtausta solui älyä hivellen. Ihmisikäinen työläisyys asioiden parissa tuli palkituksi -taaskin kuten noissa leffoissa.

    Sen vielä sanon aamun Wall Street Journalista että Ruotsi on helisemässä vahvistuvan kruununsa kanssa. Vahvistuvan kanssa vaikeuksissa ? Joo sillä vahvalla saa paljon Suomesta ja muilta vierailta näiden työn tuloksia. (Omien kaupitseminen käy vastavuoroon vaikeammaksi.) Tätä muuten tavoitteli Kustaa Vaasa, että ei annettaisi/myytäisi omia tavaroita ulkomaalaisille vaan päinvastoin piti tingata heidän tekemiään itsellemme. Sveitsi ratkaisi franginsa osalta Ruotsin 2013 tilanteen suoraviivaisesti. Turvapaikkaa hakevavasta eurosta annetaan 1,20 fr. tuli hakijoita vaikka kuinka. Kysynnän ei sallita nostaa hintaa, vaan frangeja tehtaillaan lisää kiinteään hintaan. Mamu-euroilla taas ostetaan seuraavalla viikolla omaisuuspaperia ja ihan tehtaitakin maailmalta. Siis ikiaikainen käkikellomaan strategia, veroparatiisi ainakin jo Bastiljin ajoista. --Niin Ruotsia estää valuutansäännöstelyyn lipsahtamisesta suomalaisyntyinen Stefan Ingves. Hän ei voi edes panna miinuskorkoa Riksbankiinsa lepoon hakeutuvalle rahalle kuten Tanskassa tehdään. Ei, Ruotsin on oltava IMF ortodoksi -muiden jo lipsuessa,sääntöjenkin- mutta Ingves onkin korkeissa tehtävissä kriisin 2008 jälkipuinnissa. Tämäkin kirkastui siellä avatgardeillassa, Musiikkitalolla. Olikohan toka kerta kun kävin ? Ei vika. Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  2. Ei nuo tavarat tuosta syliin putoa. Ruskean ruukun ruskea suu naulitsee ne paikoilleen kuin taiteilijan puupaletin peukalonreikä. Oikealla roinat pitää kasassa vino pöydänjalka. Sommitellut on ennenkin taiteilija tämä.

    VastaaPoista
  3. Murakamin "Kafka rannalla" piti sisällään toisen maailman, jonne pääsi portin kautta jollain tietyllä kellonlyömällä, jonka tiesi tietämättään eli aavisti. Toisella puolella kaikki oli kauhtunutta.

    Rannalle jossain vaiheessa joutunut Kafka, nuori japanilaispoika, säikähti kauhtuneisuutta, koska käsitti paikan siellä laaksossa olevan jonkinlainen kuoleman odotushuone.

    Periferianäkö voi olla näinä aikoina aika hyvä kyky. Murakamilla on käsittääkseni myös kansainvälisesti hyvin menestynyt kuvataiteilija-veli. Nimeä en muista.

    Tuon uuden romaanin nimi on hyvä juuri tuon Q-kysymyksen vuoksi, question tai que.

    VastaaPoista
  4. Vaikuttuneena Göran Schildtistä kirjailijana hain kirjastosta hänen (väitös)kirjansa Cezannesta. Valitetttavasti joku hoopo taideteoreettinen opiskelijaluonne oli turmellut sen (top down) lukukelvottomaksi alleviivaamalla ja välillä aivan käsittämättömistä paikoistakin. Näin Schildtin teksti käännettiin yhdellä typografisella konstilla sekä päälaelleen että tajuamattomaksi. Pedosofeja, jotka ohjaavat viatonta oppilaskuntaa moiseen vandalismiin pitäisi kohdella kirjakaupan myynninedistäjinä ja verottaa sen mukaisesti.

    VastaaPoista
  5. Joskus täälläkin on tullut mainituksi, että itselleni syrjäsilmin katsominen on keino päästä fiiliksiin eli nauttia. Varttia pidempään en osaa merenselkää katsoa tai puistoa ihailla, mutta syrjäkarein, vaikka kalastaen tai golfaten, saman saa sisäänsä voimakkaammin, sen huomaa jälkeenpäin.

    VastaaPoista
  6. Ohikatsominen on myös hyvä tapa yhdistettynä ajattelemattomuuteen. Näin saa haltuunsa koko kuvan ilman opittuja merkityksiä.

    VastaaPoista