21. toukokuuta 2013

Kirjoilla on kohtalonsa





Otsikko (habent sua fata libelli) tuo mieleen kerran miettimäni kirjaidean – virheellisesti käytetyt lentävät lauseet. Terentius kirjoitti, että kirjojen kohtalo riippuu lukija ymmärryksestä. Pro captu lectoris habent…

Toinen olisi ”emme opi koulua, vaan elämää varten” (non scholae sed vitae discimus). Seneca kirjoitti sen juuri toisin: emme opi elämää, vaan koulua varten. Ja niin se mielestäni onkin.

Itse kääntäisin tuon toisen kerran nurin ja riistäisin ”tarpeellisilta asioilta” merkityksen opetuksessa. Aina joku kehuu, miten hyvin elämässä tulee toimeen, vaikka ei oppinut matematiikassa funktioita. Olen ymmärtänyt asian niin, että suhteellisen vaativissa ammateissa järkevät työnantajat lähtevät odotuksesta, että työhön suoraan korkeakoulun penkiltä otetun henkilön perusopetukseen menee ainakin vuosi.

En ole huomannut, että kukaan olisi maininnut tätä keskusteltaessa toisaalta nuorisotyöttömyydestä, toisaalta ikääntyvien työntekijöiden siirtämisestä eläkkeelle tai kortistoon.

Joudun silloin tällöin keskustelemaan tästä aiheesta erilaisten merkkihenkilöiden kanssa, ja nämä ällistyvät aina, kun kysyn juuri rekrytoidusta henkilöstä, mitä hän osaa.

Itse en ikinä ottaisi töihin työpaikkaa hakevaa filosofian tohtoria, enkä varsinkaan sellaista, joka on myös juristi. Jos henkilö olisi paperiensa painoinen, hänen ei tarvitsisi lähetellä hakemuksia.

Kouluissa ja yliopistoissa opetetaan oppimista. Se on vaikea taito. Luulen antaneeni hyvän neuvon. Eräs tuntemani henkilö oli hakenut esittelijäksi hovioikeuteen (valtion hommiin on aina hakumenettely ja useimmiten joukko muitakin tarjokkaita). Sanoin että kannattaa seurata hyvin tarkkaan, mitä vanhat tuomarit tekevät. Puheista ei pidä välittää.

Monissa paikoissa ja erinäisissä ammateissa on julkisivupolitiikkaa. Minun aikanani hovioikeudessa joukko kaikkein parhaita tuomareita valehteli jättävänsä aina lakien esityöt lukematta ja kiertävänsä kaukaa lainopilliset ja oikeustieteelliset tutkimukset. Tarkkaan seuraten heidän kirjoittamissaan perusteissa oli sanankäänteitä ja ajatuskulkuja, jotka olivat selvästi peräisin näistä heille väitteen mukaan vastenmielisistä lähteistä.

Romanttinen ajatukseni on se, että kirjoittamaan, hoitamaan puutarhaa, kalastamaan tai perustelemaan päätöksiä ei oikeastaan voi opettaa. Kaikkia niitä voi oppia. Oppiminen toteutuu seuraamalla kriittisesti, miten viisaammat tekevät.

Kirjoilla on kohtalonsa. Minä vien kirjoja kirjastoon. Tosin myös lainaan ja etenkin ostan. On niitä kaikki paikat täynnä.

Juuri nyt on taas ajankohtainen muutaman kerran aikaisemminkin toteuttamani juoni. Kirjat kuluvat loppuun, ja sitten niitä ei saa. Kirjastojen rahoituksessa ei ole kehumista. Niinpä he kokemukseni mukaan ottavat hyvinkin mielellään vastaan kirjoja tyyppiä perus-Hemingway tai vaikkapa Veikko Huovisen yksittäisiä niteitä. Lainaajan ovat niille ahneita.

Kun sitten on jokin kuolinpesä tai sensellainen, sanon varsinaisen vaivan näkevälle perunkirjoittajalle, että divarit eivät ota nykyisin vastaan suosittuakaan kirjallisuutta, kun ei sitä osteta. Ja sitten voi käydä niin, että lahjoitan kirjastolle esimerkiksi Veijo Meren koko tuotannon. Eivät he siitä huonoa tykkää.

En aio lakata jankuttamasta, että yleisten kirjastojen olisi tavalla tai toisella saatava mahdollisuus kopioida korvaavia kappaleita kirjoista. Skannaaminen on liiketaloudellisen juonittelun nimessä pidetty vaikeana (vaikka pikku kirjan skannaa kyllä nykyisillä nopeilla led-vehkeillä varttitunnissa). Kirjastopainokset katosivat vuosikymmeniä sitten. Silti kirjojen tekeminen pieninä määrinä ja kansittaminen on sangen halpaa, ja tekijöille (ainakin kotimaisille) maksettaisiin palkkio. Sadasta kympin kirjasta se olisi suuruusluokkaa sata euroa. Sillä ei temppeliä rakenneta eikä kunnan taloutta kaadeta.

Mielestäni kirjastojen pitäisi saada aluksi oikeus hankkia tuo perusvalikoima ja pitää sitä yllä. Ennen kaikkea olisi keksittävä keino ylläpitää digitaalista runoantologiaa (”Suomen runotar”). Runoja on hauska lukea näytöltä ja helppo tulostaa.

Perustettakoon Saima Harmaja –projekti. (Tosin Harmaja on vapaa mutta luultavasti edelleen erittäin suosittu.) Perustettakoon Eeva-Liisa Manner –projekti. Hän ei ole vapaa, mutta hänen tuotantonsa on itsepintaisen korkealaatuista ja kohdittain vaikeaa koota. Ruotsinkielisemme voisivat kasata Gunnar Björlingin runot yksiin kansiin. Lukeminen voi johtaa kirjoittamiseen ja kirjoittaminen voi johtaa oppimisen oppimiseen. Ei muuta kuin toimeen ja mummut kumoon!

28 kommenttia:

  1. Ei kannata olla perso kirjoille ja kirjallisuudelle vaan elämälle! Hanki itsellesi siis elämä ennen kuin se on liian myöhäistä. Luovu kaikista kirjoista ja kirjoituksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjojen, teatterin ja elokuvien kautta elämää seuraaminen on paljon mielenkiintoisempaa kuin "elämän hankkiminen", josta ei saa kuin krapulan, sukupuolitaudin tai pahan mielen typerysten kanssa seurustelemisesta.

      Kirjat ovat elämä!

      Poista
  2. Oliko tuossa nyt jotakin uutta? Tuskinpa, sitä samaa vanhaa ja ennen kuultua se oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jes..valitettavasti.

      Poista
    2. Miksi pitäisi kun vanha kunnnon saarna mielyttää seurakuntaa. Ja jos ei niin...

      Poista
    3. Tuloohan se blogistin päivätinki hoidetuksi tuollaasellakin vanahan kertauksella!

      Poista
    4. ...niin ei tarvitse lukea...
      Hieman "raikkaampaa" otetta voisimme ehdottaa Kemppaiselle, kun kesäkin on ovella. Katsellaan luontoa.

      Poista
    5. Tuo sama vanha narsistinen häirikkö se vain jaksaa huudella...

      Poista
    6. Samanlaista hönötystä tuntuupi olevan...

      Poista
    7. Onpahan noita vanhoja narsistisia härikköjä todella monta!

      Poista
  3. Divarit eivät osta, mutta perikunnan kannattaa pitää kirjahuutokauppa. Olen paikalla, ja huudan Meren tuotannon, jos vain saan tiedon ajasta ja paikasta - niin, ja jos olen itse vielä ajassa!

    VastaaPoista
  4. Kirjoista
    Olen nyt melkein 10 vuoden ajan käväissyt Suomessa, Tampereella, suurin piirtein kerran vuodessa. Hullujen lääkäri-veljeni nimittäin asuu siellä. Mulla on ollut sellainen traditio, että joka kerta Tampereella olen yrittänyt ostaa yhdestä tietystä vanhojen kirjojen kaupasta Saarikosken. Kauppa on joko Puutarhakadulla tai Kauppakadulla kaupunkinkirjaston puoleisessa päässä. Nyt mulla on vist koko hänen tuodanto kasassa, kun toiseksi viimeisella kerralla ostin hänen Ulysseksen käännöksen, mistä mun traditio oli saanut alkuunsa ylipäänsä. Se alkoi ja jatkui suurin piirtein näin. Virolainen astuu kauppaan, sanoo "moi" tai "terve", tai jotain muuta minkä hän tuossa vaiheesa muistaa olevan Tamperelaisten tervehdyksen, ja sitten: "Olisiko teillä Saarikosken Ulyssestä". Melkein aina kuului vastaukseksi, että "ei ole" tai "just oli". Sitten virolainen: "olisiko jotain muuta häneltä?" Näin se aina kävi. Kunnes toiseksi viimeisellä kerralla löytyi 10 eurolla uusi painos Ulyssestä ja niin tämä Odysseia loppui. Ja alkoi uusi. Saarikosken sijasta sanon nyt "Veijo Meri"
    2004 opiskelin Tampereella ja asuin Hervannassa. Hervannan kirjasto oli mun bunkkeri. Sieltä en etsinyt kirjoja vaan musiikkia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tampereen vanhan kirjaston musiikkiosaston puolella istuin upottavan pehmeässä tuolissa ja kuuntelin Mozartia vaikka en minä häntä ollutkaan tullut kuuntelemaan; olin tullut sinne kirjoittaakseni eestiksi kirjeen Lilianille. Tai Ly hänen oikea nimensä oli. Halusin olla rauhassa. Minun ongelmani oli vain se, etten osannut kieltä, tai mitä nyt ”tere, tere”, mutta pitäähän (kunnollisessa) kirjeessä muutakin olla. No, minulla oli pöydällä Suomi-Eesti sanakirja ja Eesti-Soome sönaraamat ja polvien päällä vielä Eestin kielen lyhyt kielioppi. Kirjeestä tuli niin hyvä (” Liliane piskine, kerge kiivas kiisu…” se alkoi), että Ly tuli mustasukkaiseksi. Hän syytti minua siitä että olin käyttänyt hyväkseni jotain naista joka on ennen asunut Eestissä ja nüüd asuu minun luonani. Niin nyt ei kumminkaan ollut. Mutta millä sen todistaa, ettei osaa kieltä, jos sitä käyttää? No, ajattelin, ei millään, ja aloin kääntää Saarikosken runoja. Selasin kamalasti sanakirjan sivuja – kieliopista viis, ja kun sanakirjan sivujenkin räplääminen alkoi tympiä, aloin itse keksiä eestinkielisiä sanoja. Tai ainakin ne mun korvaan kuulostivat sellaisilta… ”mei kodumme on seal/mis kullalgi kus millalgi/ärgaamme südamen häält”.

      Tämä tapahtui siihen aikaan kun Geor Ots puuskutti Helsingin ja Tallinnan väliä.

      Kirjastot ovat kivoja!

      Poista
    2. Minulla on samanlainen kokemus venäläisten naisten kanssa. Sellaisesta kielenkäytöstä voi tulla takaiskuja, mutta se voi osoittautua myös eduksi. Nimittäin se 'pisike kiivas kiisu' ei täysin tajuaa sitä kuinka huonosti me hänen kieltä ymmärrämme. Eduksi see on silloin, kun käytämme silkasta typeryydestämme hänen kohtaan sanoja mitkä ovat erilaiset ja harvinaiset ja siksi kuulostavat itsestään runollisina. Silloin tällöin sanomme samasta typeryydestämme hänelle jotain rumaa. Niin että se on kiva harrastus :)

      Poista
  5. Tuo ehdotus että kirjastoilla pitäisi olla oikeus printata kopioita loppuun luettujen kappaleiden tilalle on loistava päänavaus.

    VastaaPoista
  6. Lisää virheellisesti käytettyjä lentäviä lauseita:
    "Orandum est ut sit mens sana in corpore sano"=Toivottavasti bodarilla on jotain myös korvien välissä.
    "Navigare,non vivere,necesse est"=Net paskahousut kun kieltäytyy lähtemästä merelle,ristiinnaulitaan.

    VastaaPoista


  7. Kustannustoiminta. Sellaista missä joku raharikas maksaa viulut ja kerää rahat. Rahat jaetaan pellavanviljelijälle, loukuttajalle, kehrääjälle, kutojalle, lumpunkerääjälle,paperin valmistajalle, kirjanpainajalle,kirjailijalle.Kirja myytiin kulkukauppiaan kontista. Jotain tällaista -yksinkertaistettuna -ja lukemista tuonkin selvittämisessä yksi miehenikä.

    Kustannustoiminta rikkoi Lyypekin ja Firenzen alkuperäisemmän organisoitumisen jossa kukin käsityöläinen hoiti koko homman kaupunkinsa muurien suojissa. Itse työn kaikiin vaiheisiin osallistuen ja kiltansa laatu- ja ihmistyövoimanormeja (kristillisiä) noudatten. Tämä käsityöläinen kohtasi silmästä silmään asiakkaansa verstaassa väkensä ja muun perheensä kodin yhteydessä.

    Kirja-alalla kustannusjärjestys säilyi viime aikoihin saakka, mutta nyt murtuu jos mistä syystä. WSOY ja Otavahan olivat kehittyneet kansallisvaltiollisiksi instituutioiksi. Asian näkee tänäkin päivänä massiivista ja laajoista suomenkielisistä tietokirjojen sarjoista, joita ne pukkasivat sivistyssuomen yleisölle. Minäkin luin yhden, sen Juvan aikakirjat 1920-luvulta. Divarista ostin ja niistä näitä useina sortteina saa kaiken aikaa. -Sittenhän rahapelit nousivat itseisarvoiksi komentopöydissä ja WSOY:tä ruvettiin saalistamaan. Otava otti opiksi ja osti itsensä pois pörssistä, siis Reenpäät osti. Homma kävi kalliiksi. Oliko Kirja Oy, joku pikkuyhtiö joka otti vimmatusti lainaa ihan niistä vanhoista Aleksin pankeista, siitä missä H&M (tältä muuten sortui ihan toissapäivänä neulomorakennus, nyt Kambutseassa, paritusinaa kuoli).

    No tämä perheen Kirja Oy sitten osti pörssistä päivän hintaan vieraiden osakkeet perheelle ja Kirja OY:hyn. Sillä oli nyt Otavan osakkeita vaaksoittain ja velkaa miljoonittain. Seuraavaksi Otavaan fuusioitiin tämä Kirja Oy otavaosakkeineen ja velkoineen. Sitten jatkettiin elämää Otavana. Velkojen kanssa oli vaikeaa, kun niitä piti lyhentää ja korkokin kova. Elettiin säästöliekillä,yhäkin ?


    En tiedä. Kirjoittelenpahan vain. Mitä jos vaikka Kalevi Sorsan Säätiö, think tank, ottaisi asiasta selvää : Nyt DNA eli se mitä on jäljellä maakuntien ja pitäjien puhelinyhdistyksistä,osakeyhtiöistä,osuuskunnista ja mitä näitä ehtoollispöydän nimiä olikaan, menee pääomasijoittajille -osin uudelleen. Kelpaa mennä. Silloin kun yhteydenpitoa suomalaisten kesken parannettiin (kirjoin lehdin telefoonein kiskoin kanavin) ei tullut kuuloonkaan että puhelinosakeyhtö olisi maksanut osinkoa. Se kiellettiin valtioneuvoston leimaamassa yhtiöjärjestyksessä. Kaksi asiaa seurasi: puhelut olivat halpoja, ja toimiala investoi tekniikan edistykseen -ja säilyi tolkussaan. Puhelinpiirit olivat reviirejä -ikiaikaista liikeorganisoitumista soveltaen.

    Nyt DNA:n hinnaksi vuosisataisen kypsymisen jälkeen arvioidaan 1,3 mrd euroa. Ostajiksi kuulutetaan EQT:tä (wallenbergiläinen) tai Nordic Capitalia, Sverigestä niin ikään. EQTeessä pisti silmään nimi Teemu Alahuhta ja Nordicistä Robert Furuhjielm.

    DNA menisi private equity systemiin siten, että jokin rahastoista, kuten EQT Fund VI on ottanut rahaa sisään mm. family officeilta (Ahlström,Ehrnrooth ja muita) ja eläkeyhtiöitä Ilmariselta ja Varmalta mm. Sitten Fund lainaa isosti pankeilta -ja taas eläkeyhtiöltä. DNA saneerataan, rönsyjä myydään pois ja puhelinhinnat nostetaan. Kassavirta vahvistuu -kilpailu Soneran ja Elisan kanssa- painostetaan näennäiseksi ja aikaa myöten uusi DNA myydään eteenpäin velkoineen joita ostaja vielä lisää. Tässä välissä EQT:n omistajat ja Fund VI:n alkurahoittajat ml. Varma ja Ilmarinen siis, keräävät voittonsa ja varmistavat eläketulevaisuutta. Näin se tätänykyä menee -noin suurinpiirtein ja rennoin rantein. Tai siis relevantisti ja juurta jaksain ? Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  8. Suurehkossa kirjastossa silmäilin asiakkaita. "Mummoja ja vaareja ".
    Ei nuoremmilla ole kotona kirjahyllyä, äkkiä luulisi, että he ovat innokkaita lainaajia. Se nyt vaan ei ole välttämättä niin. He kyllä lukevat paljon, mutta ihan muuta ja muilla tavoilla.

    Tai päinvastoin. "Mummolla ja vaarilla" saattaa olla laaja kirjakokoelma, joka on hankittu asunnon sisustamiseksi. Näyttää sivistyneeltä. Paljon lukemattomia kirjoja.

    Köyhän paras huvitus on vilkas mielikuvitus, johon kirjat ovat oivana apuna.



    VastaaPoista
  9. Aina yhtä hellyttäviä nuo vanhat kannettavat tietokoneet. Tuokin luultavasti maksanut aikoinaan pienen omaisuuden, ja tehoa on vähemmän kuin tavallisessa älypuhelimessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ...tehoa varmaan vähemmänkuin älyttömissä puhelimissa.

      Älysellaiset murskaa jo pitin.

      Poista
  10. Kirkkonummelaisten tuntema Herlinin Antti harrastaa Kekkosen aikaisilla tiedoilla kustannustoimintaa. Tiedon siirtyessä nettiin, Sanoma satsaa oppikirjoihin, ja Tulevaisuuden ala Welhon kaapelitelevisio myydään muutaman matkan kautta ruotsalaisille.

    Kyllä Toffe muistaa Partekista saamansa mustelmat!

    VastaaPoista
  11. Katsokaa käsiä, älkää puhujan suuta.

    Pitää käydä lainaamassa kirja a la Toffes vänner.....

    VastaaPoista
  12. Väitetään, että terve sielu terveessä ruumiissa eivät sanonnassa alunperin tarkoittaneet kausaliteettia vaan kombinointia.

    VastaaPoista
  13. Kirjallisuudesta puheenollen:Bertie Wooster yritti kerran tehdä vaikutuksen tuttaviinsa kehuen ostaneensa Jeevesille syntymäpäivälahjaksi Spinozan viimeisimmän.
    Toisella kertaa Woosterilta kysyttiin mielipidettä jostain klassikkoteoksesta.Bertie,joka ei ollut edes nähnyt ko. kirjaa,keksi mielestään nokkelan vastaukse:"I couldn't put it down."

    VastaaPoista
  14. Minäkin ostelen kirjoja, vaikka nykyisissä kirjoissani olisi uudelleen luettavaa loppuiäkseni. Kirjasta jää ensilukemaltakin paljon omaksumatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kahdenlaisia kirjoja: jotka menevät kertaluvulla pään läpi jälkiä jättämättä (viihdekirjat) ja sitten sellaisia, joista löytää joka lukulla uusia kerroksia, kuin puun syitä. Vain jälkimmäisiä kannattaa ostaa omaksi. Jo niiden selkien katselu kirjahyllyssä parantaa pahan mielen, ainakin pienemmissä tapauksisa.

      Poista
  15. Olin kuvitellut päättäneeni olla koskaan lukematta elämänkertoja, mutta sitten Göran Schildtin Alvar Aalto kolmena kirjana. Tällaisia juttuja ei kapakassa kuulisi.

    VastaaPoista
  16. Sir,
    kirjoilla tietokoneilla ja ihmismuisteilla on kohtalonsa, huomasin, kun hyvin omasormisesti menetin kaksi viikkoa maaliskuuta.

    Kirjapino on vaihtuva mäki, jota ennen muita hallitsee siivooja.

    Osui käteeni Cesare Berullin kirja A CRUZ E A ESPADA EM MOZAMBIQUE ilman Bsn-numeroa. Siinä kerrotaan portugueesien globalisaatiotyöstä sen idän reitin varrella, jonka he olivat ihan itse ja omin ponnistuksin hankkineet, mm. pommittamalla laivatykeillä mm. Kilwan kaupungin maan tasalle. Lissabonissa on Meren Sankarien muistomerkki Herois do Mar. Ok.

    Ollaan ylpeitä omistamme, mutta voimme kai säilyttää tietoja ainakin siihen asti, että miniä käskee miehensä vihdoinkin enfim kantaa nuo helkutin rojut roskalavalle.

    assign. Reijo, se kamala

    VastaaPoista