22. maaliskuuta 2013

Vanhat





Selailin alimmaista kansiota ja totesin, että isäni koulutodistus Kivennavan Joutselän kansakoulusta 1929 oli suorastaan hyvä, mutta Helsingin Normaalilyseossa 1935 matematiikka selvästi aiheutti kiusaa. Arvattavasti retkeily ja muut keskenkasvuisen kiireet veivät ajan. En koskaan tullut kysyneeksi, mutta arvelen, että tytöistä asianomainen ei tainnut paljon ymmärtää.

Upseeriarvostelussa ei ole siitä asiasta mainintaa, mutta siinä kuitenkin kerrotaan, että luutnantti ei käytä väkijuomia. Kielteisin arvio tuossa arviossa on muutaman kerran esiintyvä maininta ”liian nuori” ja moite, että suhtautuminen varusmiehiin oli liian toverillinen. No, hän oli kahdenkymmenen eli siis tultuaan sotareissulta kuuden vuoden rupeamalta 23-vuotias.

Kuvassa esiintyvän miehen minä muistan. Olin siis kahdeksanvuotias, kun hän kuoli, ja hän oli syntynyt ennen suuria nälkävuosia. Vähän minä Uiton Mattia pelkäsinkin. Hän ärisi ja syljeskeli ja huitoi kepillä ja tuota karvamösää hän piti kesät talvet. Olimme Kauhavalla hänen naapureitaan.

Tuo muistamani henkilö oli siis iältään vakiintunut isäntämies, kun Pohjanmaalle saatiin rautatie. Se muutti paljon, mutta yllättävästi kotikylästäni oli kyllä käyty kaukokauppaa Pietarissa asti. Mistä alkaen, sitä en tiedä. Kjun Juha Silla kuului palelluttaneet ja menettäneen jalkansa rahdinajossa, niin kai sinne jotain kannatti viedä poikkimain.

Kauhavan yhteydessä mainitaan aina puukot, mutta ei se ollut lopultakaan niin ihmeellistä kotiteollisuutta verrattuna kudontaan ja kudottamiseen. Tekstiilejä vietiin joka tapauksessa Helsinkiin viime vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Näitten vanhojen kaivelemisen yhteydessä olen ymmärtänyt, miksi hyviä muistelmia on niin tavattoman vähän. Meillähän on hyviä lähimenneisyyteen sijoittuvia kirjoja vaikka mitä määrät, siis sellaisia kuin Balzac, Hugo, Dickens tai Dickens. Dickensin taikuuden voi kuka tahansa todeta televisiosarjoista. Se taika on niin tiukassa, että se kestää myös siirron aivan toiseen lajityyppiin.

Mutta nuo teokset eivät ole totta, yhtä vähän kuin ”Tuntematon sotilas” tai ”Täällä Pohjantähden alla”. Tätähän joutuu tolkuttamaan koko ikänsä, ja useimmiten sitä sortuu selittämään liian vaikeasti. Romaanit eivät kuvaa todellisuutta. Ne luovat todellisuutta. Todenmukainen sotakuvaus olisi 400 sivua tekstiä, joka alkaisi: korpraali nukkui korsussa, korpraali nukkui korsussa – ja niin edelleen. Viimeisellä sivulla korpraali ehkä heräisi.

Todellisuus on niin pitkäveteistä, ettei siitä saa romaania tai elokuvaa valikoimatta ja tiivistämättä. Todellisuus on kuin ladollinen heiniä. Ovat ne korret mielenkiintoisiakin, mutta ei niitä kovin kauan jaksa katsella. Jos romaania haluaisi johonkin verrata, niin ehkä se on vähän kuin talo. Jos se on vanha talo, melkein kaikki raaka-aineet ovat luonnosta, mutta silti tulos on tuhansien keinotekoisten objektien keinotekoinen kokonaisuus.

Ja muistelmakirjallisuuden kirous on tässä. Minulla on jokin hatara tuntuma siitä, millä tavoin erilainen nuori mies oli 1941 kuin itse olin 1964, ja voisin yrittää arvailla jutun kuvan Uiton Matin 1800-luvun puolen elämä, mutta tiedän, että tulos olisi perin pohjin virheellinen. Ei siinä auta mitään, että olen katsellut ja tarkkaillut vanhusta.

Joinakin hetkinä yritän palautella mieleeni itse elämääni vuonna 1964 tai 1974. Tiedän yritettyäni, että ei onnistu. Jopa 1984 on vuosi, jota joudun haarukoimaan yksityisten ja yleisten muistojen kautta.

Kirjallisuutta hiukan tukee se, että uni muistaa. Isäni sanoi hyvin vanhana, toisen jalkansa menettäneenä (verenkierto – amputointi), että hän retkeilee unissaan tunturissa ja että Kopsusjärvellä oli kaunis ilma. Itse muistan, miten keveä pikkulapsena oli juosta. Ihminen ei ole itselleen minkään tietyn ikäinen.

Kirjoitan tähän asti vain sanoakseni yhden asian. Vanhat valokuvat ja paperit ja niihin liittyvät muistot kertovat yhden varman asian. Tuo isä ja tämä naapurin vanhus joutuivat aivan erilaiseen maailmaan kuin se, mihin he olivat syntyneet, ja joutuivat aivan toisenlaisiin tehtäviin kuin ne, joihin heillä olisi ollut valmiuksia. Nämä kaksi kukaties onnistuivat; kuka kehtaa kiusata niitä, jotka eivät onnistuneet. Jos on syntynyt lampaaksi, ei siitä noin vain muutu hevoseksi.

9 kommenttia:

  1. Niinpä niin, tarinat luovat todellisuutta. Vaikkapa toistuvat maininnat vuosien sotareissusta, sotelokuvien tykkien jyske, sotilaiden epäitsekäs urhoollisuus. Kuinka monta tuntia voi tulta päin hyökkäävä sotilas pysyä hengissä. Keskimäärin tunnin, kaksi vai peräti kolme. Jos ajatellaan ihmisen pahuutta, monille tulee ensimmäisenä mieleen Hitler ja juutalaisten joukkotuho. Sitä tarinaa toistetaan ja toistetaan, unohtaen, että Hitler ja juutalaiset oli vain yksittäistapaus, mutta on kiva kun tietää missä Paha on tai on ainakin ollut. Se on toisaalla. Olemme sokeita tämän
    päivän ongelmille. Juuri nelosen uutisissa veronmaksajain keskusliiton edustaja kertoi, että hallituksen uusimmat päätökset merkitsevät kymmenien, jopa satojen eurojen menolisää vuositasolla per kansalainen. On se järkyttävää.

    Jokaisen meistä on rakennettava oma tarinamme, joka saa onnellisen loppu, jos aika riittää: kaikki meni lopulta hyvin, juuri niin kuin pitikin. Useimpien tarina jää kesken, aivan valtaosan.

    Muistaakseni Heikki Ylikangas on selittänyt häjyt-ilmiötä liikaväestöllä, erityisesti tilattomiksi jääneiden miesten määrällä. Siirtolaisuus Amerikkaan oli eräs väestön purkautumiskanava. Puukkoja, kaitaliinoja, mattoja, rännejä, Lillbackan konepaja. Powerpark. Kaikille ei riittänyt puolta Lauttamuksesta.

    VastaaPoista
  2. "...Romaanit wivat kuvaa todellisuutta.."

    Olen kovasti samaa mielta Tuntemattomasta ja Pohjantahdesta, mutta olisikohan sittenkin romaaneja jotka kuvaavat todellisuutta?

    Minusta tuntuu, etta sotaromaaneista esimerkiksi Eki Oksasen Summan miehet kuvaa todellisuutta, vahintaankin Oksasen todellisuutta. Samoin Pohjamon Ihantalan kirjat.

    VastaaPoista
  3. Ihmiset tahtoisivat elää romaanissa tai elokuvassa. Siitäkö johtuu yleinen harhahalu päästä estradille!
    Romaanit eivät kuvaa todellisuutta, ne luovat sitä, sanot.
    Meidän tulisi siis alkaa luoda itse.
    Vaikeaa, päästää itsensä elämään omaa elämäänsä.

    VastaaPoista
  4. Esiisien elämät ovat mielenkiintoisia.
    Isoisäni, jonka muuten itsekin muistan, oli vanhempi kuin esimerkiksi Hitler. Hän soti tykkimiehenä Venäjä-Japani sodassa 1905. Myöhemmin myös Viron Vapaussodassa. Toisen maailmansodan aikana hän oli jo liian vanha rekrytoitavaksi. Ensimmäisen lapsen kolmesta hän sai 55 vuotiaana. Työskenteli hän ennenvanhaan hevostaksilla. Siitä ajasta kutsumme vieläkin yhtä puuvajastamme hevoskärryvajaksi (jotain tämmöistä suomeksi). Kun hevosten sijaan tulivat autot, hänesta tuli työmies varastossa. Talon, missä asun itse nyt, hän rakensi 1930 luvulla tilalle Tarttoon, minkä hän sai Viron tasavallalta Vapaussodassa taistelemisesta. Venäläiset eivät ottaneet sitä aika isoa taloa, koska olisi ollut vaikea selittää miten isoisäni olisi voinut olla luokkavihollinen. Sen sijaan he pakottivat ottamaan sinne vuokralaisen. Vuokralaisen lopulta pelotti pois tätini mies joskus 1970-luvulla. Joka kerta kun Lembit häntä näki hän veti kasvoilleen ihmissyöjän ilmeen, niin että pakkovuokralainen nainen lopulta uskoi sitä. Isoisä oli iso mies. Hänen avioliitto-sormus oli mulle täysikäisenäkin kuin rannekoru, vaikka itsekin olen kuin kuutio. Hän joi paljon viinaa ja usein Viron kirjallisuuden klassikon Oskar Lutsun (tunnetuin teos "Keväät")kanssa, jonka parhaat palat ovatkin tavallisten virolaisten kuten isoisäni kuvailu. Isoäiti, jolla oli tapana hihittäen kertoa vanhoja tarinoita yhä yydelleen, kertoi miten isoisä ja Luts olivat salakuljettaneet viinaa ikkunan kautta Lutsun talon toiselle kerrokselle, kun Lutsun vaimo oli pannut kirjailijan kotiarestiin, ettei se pääsisi juomaan.

    VastaaPoista
  5. Mitä tulee muistelmakirjallisuuteen, niin jotenkin vain niin erityisesti pidin Hella Vuolijoen muistelmista. Luin niistä hänen lapsuudestaan ja opintojen ajasta Hensingissä kertovat. Subjektiivista tietoa, ja varsin värittynyttä, se kaikki niissä on, vaan osaa Hella Kirjoittamisen taiteen. Nautinnolla niitä lueskelin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vihjeestä. Nautinnolla tuli luettua täälläkin. Hella tempaa tekstiinsä mukaan. Jo ensi lukemasta jäi eläväksi kuvaksi lasten ja aikuisten laulaminen, avarat niityt ja muut Viron luontomaisemat. Nyt luin kuvausta pohjoismaiden historian tentistään, jossa tenttipelkoinen lopulta tenttasi proffaansa.

      Poista
  6. Dokumentit kertovat totuuden kaunistelematta. Selasin kirjastossa erästä Väinö Tannerin muistelmaa, kirjassa oli Paasikiven kirje Tannerille, hieman Kyösti Kallion kuoleman jälkeen. Siinä Paasikivi arvioi Kallion henkilökuvaa kriittisesti.

    Kansallisarkiston kokoelmista löytyisi varmasti mielenkiintoista aineistoa siitä, mitä Paasikivi todella ajatteli. Pitäisi vain hakea Paasikiven kirjeitä, jotka löytyvät vastaanottajien kansioista.

    Tannerilla oli mielenkiintoinen suhde Maalaisliittoon. Tanner "kehoitti eritoten maalaisliittolaisia pysymään tunkiollaan eikä pyrkimään sellaisten korkeiden asioiden ratkaisemiseen kuin yliopistoasia on. "

    Mutta hallituksen takana oleva ruotsalais-edistysmielis-sosialistinen yhtymä ei sekään ollut yhtenäinen hallituksen otetta arvostellessaan. Sosialistien piirikokoukset vaativat eduskuntaryhmältään ylimääräisten valtiopäivien koollekutsumisen tuomitsemista, mikä oli luonnollisesti toteutettavissa ainoastaan siten, että lakiesitykset hylättäisiin. Edistyspuolueen monet johtavat miehet asettuivat eduskunnan koollekutsumisen suhteen yksityisissä keskusteluissa jyrkästi tuomitsevalle kannalle, vaikka puolueen lehdistö, "Turun Sanomat" etunenässä, suorittikin suurella vaivannäöllä ja heikolla menestyksellä hallituksen kansanvaltaiselta kannalta arvostellen täysin kestämättömän toimenpiteen puolustamista. Ruotsalaiset yksinomaan olivat täysin tyytyväisiä, sillä heille tarjoutui nyt odotettu tilaisuus saada ruotsalainen yliopisto lujalle pohjalle.

    Yliopistoasian eduskuntakäsittely alkoi kuitenkin rauhan merkeissä. Lähetekeskustelu perustuslakivaliokuntaan kesti tosin 11 tuntia, mutta sen aiheutti ensi sijassa ed. Tannerin vertojaan hakevan ylimielinen puheenvuoro, jolla hän ilmoitti sosialidemokraattisen ryhmän yksimielisesti kannattavan hallituksen esityksen hyväksymistä mutta jossa hän sen lisäksi suorin, peittelemättömin sanoin kehoitti eritoten maalaisliittolaisia pysymään tunkiollaan eikä pyrkimään sellaisten korkeiden asioiden ratkaisemiseen kuin yliopistoasia on.

    http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/9276/TMP.objres.4499.html?sequence=1

    VastaaPoista
  7. Millainen on hyvä muistelma? En tiedä, mutta Jungnerin Outolintu olisi mielestäni rehellinen aikalaiskuvaus. Eikä myöskään Kalevi Sorsa välttele kaikkia kipukohtia muistelmissaan. Sisäänajon esipuheessa Sorsa pyytää korjaamaan, jos hän muistaa tai tulkitsee jotakin tapahtumaa erheellisesti.

    Hyvä esimerkki erilaisista tulkinnoista olisi vaikka vuoden 1986 joulukuussa solmittu porvarisopimus:

    ”Muistio.

    Me
    allekirjoittaneet kukin puolueensa puheenjohtajan ominaisuudessa toteamme seuraavaa:

    Mikäli puolueidemme yhteenlaskettu paikkamäärä maalikuussa 1987 valittavassa eduskunnassa ylittää sadan, pyrimme ensisijaisesti yhdessä myötävaikuttamaan laajapohjaisen keskustajohtoisen enemmistöhallituksen muodostamiseen.

    Ellei mainitulta pohjalta pystytä löytämään ratkaisua sos.dem.puolueen vastustuksesta johtuen, pyrimme yhdessä löytämään toisen eduskunnan enemmistöön nojautuvan keskustajohtoisen ratkaisun.

    Sen sijaan kukaan meistä ei myötävaikuta sellaisen hallituksen muodostamiseen, johon jokin edustamistamme puolueista osallistuu ilman kahta muuta.

    Helsingissä
    joulukuussa 1986

    Ilkka Suominen, Paavo Väyrynen, Christoffer Taxell”

    Kaikki allekirjoittaneet ovat esittäneet asiasta erilaisia tulkintoja. Ulkopuolisista Mauno Koivistolla on asiasta oma käsitys, valitettavasti Harri Holkeri sekä Kalevi Sorsa ovat joukosta poissa.

    VastaaPoista
  8. "Ihminen ei ole itselleen minkään tietyn ikäinen" Kiitos tästä lauseesta.

    VastaaPoista