14. joulukuuta 2012

Guillou kapsahtaa




Olen pahoillani. Kirjoitin myönteisen ja innostuneen esittelyn Jan Guilloun uuden historiallisten romaanien sarjan ensimmäisestä niteestä ”Sillanrakentajat”. Nyt olen lukenut toisen osan, jonka nimi on ”Dandy”.

Kirja on niin epätavallisen huono, että se vetää perässään myös ensimmäisen osan. Joudun siis peruuttamaan puheeni. Tai – ”Sillanrakentajissa” miellyin juuri niihin asioihin, jotka puuttuvat ”Dandysta”. Kirjailijan kuvaus Bergenin rautatien rakentamisesta ja vuoristoseudun hurjista olosuhteista oli innoittunut ja uskottava.

Tarinan kehyshän otettu suoraan kansansadusta – veikkaisin Asbjörnsen & Moen kokoelmaa. Tarina on kyllä myös suomalaisissa kansansaduissa. Kolme köyhää ja orpoa kalastajanpoikaa näet saa täysin uskottomasti ”hyvät haltijat”, tässä tapauksessa bergeniläisiä liikemiehiä, ja heidät lähetetään Dresdeniin opiskelemaan rautatieinsinööreiksi. He osoittautuvat kaikissa toimissaan uskomattoman eteviksi, mutta ensimmäisen niteen lopulla törmätään ihmissuhdeongelmaan. Yksi veljistä on homoseksuaali ja seuraa rakastettuaan Englantiin jättäen veljensä ja velvollisuutensa. Ja rakastettu on tietysti jaarli, jolla ei ole puutetta rahasta eikä korkeimmista suhteista.

”Kunnollinen veli” palaa rakentamaan sitä rautatietä. Hän kunnostautuu purjehtijana ja nai epätavallisen viisaan ja teräväpäisen saksattaren. Hänen insinöörintoimistonsa menestyy, mutta ensimmäisen maailmansodan nostattama raaka saksalaisviha karkottaa heidät Tukholmaan. Toinen veli pakenee onnetonta rakkautta Afrikkaan, ja hänestä tulee luonnollisesti suunnattoman rikas rautatieinsinööri, joka toimittaa maailmalle norsunluuta ja mahonkia ja toimii sen jälkeen tarkka-ampujan Saksan Itä-Afrikan armeijassa. Tuossa toimessaan hän tulee ampuneeksi kadonneet veljen rakastetun, tämän jaarlin.

Pystyn kuvittelemaan, miten sarja jatkuu. En tunne tarvetta lukea sitä, kun kolmas nide aikanaan putkahtaa kauppoihin. Tämä riitti. Sääli. Homoseksuaalisuuden tarina 100 vuotta sitten olisi ollut kiinnostava aihe.

Kakkoskirjan insinööriveli osoittautuu nimittäin van Goghin ja Cézannen veroiseksi taidemaalariksi ja liikkuu Englannissa Bloomsburyn piirissä.

Nyt käy piinallisen selvästi ilmi, ettei Guillou ole taiteilija, ei edes kirjailijana. Hän on journalisti.

Ei olisi tullut äkkiä mieleen lähteä vähättelemään Guilloun jännitysromaaneja. Ne ovat enimmäkseen hyviä – ajoittainen hutilointi kuuluu asiaan. Ei olisi liioin ollut kiirettä korostaa, että arvioin ryhmää jännitys / toiminta /poliisi eri mitoin kuin niitä romaaneja, joiden tavoitteena on selkeästi kirjoittaa hyvin ja vaikuttavasti. Loppujen lopuksikin viihde ja taide ovat eri asioita, mutta eivät suoraan laadullisesti. Mielestäni on ongelmatonta, että jotkut valitsevat mieluummin syödäkseen kalaa ja toiset lihaa.

Oma sisäfilee-kirjallisuuteni on niin sanottua taideproosaa, mutta pyydän, että minulle annettaisiin se anteeksi, koska arvostan erittäin suuresti myös toimintaromaaneja – väittämättä että ne olisivat sama asia kuin ei-toimintaromaanit. Proustin ja Chandlerin vertaileminen ei ole järkevää.

Kohtalokkaan myöhään näen, että Guillou yritti väärentää historiallisen romaanin ja kehitysromaanin perinteen (siis tyyppiä Waltari tai Mannin Buddenbrook). Mielestäni se oli (sarjan ensimmäinen osa) hauskaa ja harmitonta.

Nyt näen selvästi, että hän onkin tosissaan ja pyrkii kuvaamaan maailmaa, jota hän ei ymmärrä. Tuloksena on pekoraali. (Sivistyssana tarkoittaa tahatonta koomisuutta, joka johtuu taidon tai lahjakkuuden puutteesta. Riippuu muuten lukijasta – joskus ei naurata, vaan itkettää.)

Guillou on hyvässä seurassa. Myös meillä Suomessa on viimein omaksuttu kansainvälinen tapa nostaa pekoraaleja merkkiteoksiksi ja (ajoittain) palkita tekotaiteellisuudesta taiteena.

Romaanin ei tarvitse olla uskottava. Päinvastoin esimerkiksi ns. maaginen realismi on ollut pitkään suosiossa. Mutta sen on oltava vaikuttavaa. Yksinkertainen testi: lue sivu Guillouta ja sen jälkeen vaikka Waltaria tai Linnaa. Jälkimmäisissä henkilöt alkavat heti elää yli äyräittensä, ja lukija näkee, kuulee, tuntee ja haistaa senkin, mikä oikeastaan on vain sanoja. Guilloun kaltaisen maallikon teksti vertautuu nopeasti huitaistuun lehtijuttuun, joka toimii vain tavoittelemalla sensaatioita. Toinen testi on henkilöt. Guilloun sankarit ovat pahvista huolimattomasti leikattuja figuureja vailla ihmisen eläväisyyttä – paperinukkeja.

Guillou voisi pyrkiä sirkukseen. Se on taitotemppu, että kirjoittaa molemmat jalat suussa (mutta se ei ole musiikkia, että astuu flyygeliin).

11 kommenttia:

  1. "Joudun siis peruuttamaan puheeni."

    Here's a lawyer if I ever seen one!

    VastaaPoista
  2. Herra Kemppisen mielialan ymmärrän erittäin hyvin. Huono kirja on mielestäni paljon pahempi kuin esimerkiksi huono maalaus tai huono vaatteiden tyyli tai elokuva. Se, toisin kuin viimeksimainitut, on aina ja ikuisesti vaan p...aa, koska sanat eivät jätä mitään mielikuvituksen varaan ei nyt eikä milloinkaan (siinä mielessä, että jokin roskavirke muutuisi ajan kuluessa jonkun silmissä paremmaksi, kuten jotkut maalaukset tai elokuvat). Itselleni onkin tärkeämpi just kielen käyttö eikä tarina. Siinä mielessä pidän esimerkiksi Veijo Merestä ja Pentti Saarikoskesta, venäläisistä Venedikt Jerofejevista ja Sergei Dovlatovista. Virolaisista on paras tyylimies Juhan Smuul, mikä on ihme koska hän kirjoitti Stalinin aikana ja suuri osa hänen vähäisistä teoksista oli luokittelultaan sosialistinen realismi, mitä tänään halveksutaan oikeututesti, mutta see MITEN hän kirjoitti oli vailla vertaa. Siis hän kirjoitti roskaa, mutta pani sen verbaalisesti viron kirjallisuuden historian parhaan muotoon

    VastaaPoista
  3. Jäätyään pohtimaan ties kuinka pitkäksi aikaa vapaa-aikalukemisharrastusta Jyrkiboy oli edelleen mielessään tätä näkökantaansa kuitenkaan mitenkään kiivaasti julkisuudessa esiin tuoden sitä mieltä, että kansantaloudellisesti oli suorastaan katastrofaalista lukeminen hajautetusti pois sulkien tietenkin kustannustoiminnan harrasteesta saama vähäinen hyöty.
    Mitä järkeä on useiden ihmisten eri asennoissa lehteillä saman sisältöisen kirjaksi kutsutun esineen paperisia sivuja tuntikin tolkullakin yhteenkin menoon tekemättä mitään sen sijaan että tekisivät jotain enemmän, nimittäin työtä työtä ja työtä tehdä täytyy jotta olisi leipää syötäväksi.
    Herranen aika, eivätkö ihmiset voisi vaikka kantaa kotonaan kenkiään vuorotellen nurkasta toiseen jotain työtä tehdäkseen sen sijaan että lukevat kirjoja, jotka joku toinen on jo lukenut.
    Jos mitään ei tehdä, mitään ei tapahdu, ja miten silloin käy hallituksen salahankkeen, Jyrkiboy ajatteli ja hänen mieleensä hiipi kauhu...
    ...jatkuu...
    (Blogivaeltaja)

    VastaaPoista
  4. Mr Perun kannattaisi opetella kieli ennen kuin vitsailee englanniksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mr anononyymin, joka opettaa kieli [sic!] meikäkämannelle, kannattaisi ehkä opetella kieli [sic!] ensin, jota opettaa.

      Poista
    2. Mr Peru opetella kieli on. Mr Peru opetella sana "colloquial" merkityskin on. Mr/Mrs/Ms Anonyymi opetella kieli on?

      Poista
  5. Ihanaa! Kemppiselle kävi kuten itselleni. Ehdin jo sanoa ystävälleni että Kemppinenkin kehuu nyt Sillanrakentajia, mutta mitähän mieltä on kun pääsee loppuun. Kiitos mielipiteestä.

    VastaaPoista
  6. Mulla on hyllyssäni kaksi tai kuusi Guillouta, koska olin 80-luvulla ETC-lehden lukija ja vähän jopa tilaajakin. Se vasemmistolainen ja esivihreä kulttuuri synnytti uskon journalistin suuriin yhteiskunnallisiin mahdollisuuksiin ja näkyy Guilloun sekä Larssonin kirjoissa. Hankalinta Guilloun kirjoissa on että ne ovat kertalukuisia. Ne eivät ole viisaita ja niissä on liikaa selittävää tekstiä, journalistin huonoa taustoitusta. Stieg Larssonit sensijaan voi uudestaanlukea -- niissä on kerroksia.

    Guillou kuitenkin muovaa -- hyvänä tai huononakin -- ruotsalaista kulttuurimaisemaa ja kiinnostaa siksi minua.

    VastaaPoista
  7. Jos kirjoista puhutaan, niin Nokian kohtalonhetkistä ennen Jorma Ollilan aikaa kertova Matti Otalan 'Uskalla olla viisas' on suosittelemisen arvoinen. Kirjoitettu jo yli 10 v. sitten, mutta Otala on ollut edellä aikaansa ennenkin. Työtoverinsa Kari Kairamon kohtalo (ja Kalle Isokallion, pahoittelen että nimi edes lausutaan samassa virkkeessä Kairamon kanssa, ansiot) tulevat lukijalle selviksi. Gorba kännykkä lanseerattiin jo ennen Kairamon kuolemaa.

    VastaaPoista
  8. Vielä ajatus tuosta Guilloun kirjojen tekniikasta. Hän kirjoittaa kuin journalisti: ensin tehdään "tapahtuma", joka on esimerkiksi Hamilton-kirjoissa vakoojan murha, ja sitten se tapahtuneena otetaan analyysin kohteeksi ja vaikkapa henkilöiden dialogina diskuteerataan niin perusteellisesti että kyllästyminen on taattu. Olen oppinut loikkaamaan arvattavan loppuluvun ylitse aina kun alkaa kyllöittää.

    Ja Ruotsilla on kurditrauma. Olen tänä syksynä nähnyt yhden näytelmän siitä Omapohjassa. Sama trauma asuu Guilloun kirjoissa (Coq Rouge ja asenne palestiinaan, lähi-itään ja kurdeihin). On ihan hyvä että Guillou kirjoittaa välillä jostakin muusta.

    VastaaPoista
  9. Konsa olen juuri lopettanut sen kolmannen osan ("Mellan rött och svart") loihen lausumaan että Kempinski oli oikeassa. Ensimmäisessä osassa Guilloun tyyli oli aika dumasmaista, eli vauhti on hyvä ja yleisölle tarjotaan sitä mitä ne salassa haluavat. Pidin kirjasta, vaikka Guilloun muu tyyli on ollut liikaa mulle sitä että ensin tapahtuu jotakin ja sitten se diskuteerataan puhki ja lopuksi "analysoidaan" joka on perkeleen ikävystyttävää. Guillou ON journalisti. Kuvitelin että nythän tämä maun muutti kuin pitkäpaatelaisten hernerokka.

    Ei muuttanut. Osaa kaksi luin mielenkiinnolla mutta vauhti oli poissa ja opettajan sormi pystyssä ("tunnetteko kulttuurihistorianne"), osaa kolme luin siksi että sillä oli kahden viikon uutuus-laina-aika kirjastosta. Pahvista taivutettua kulttuuri- ja natsisaksan historiaa joka oli jo muualta kohtuullisen tuttua mutta tässä esitellään kuin uutuutta. Kansankodin apoteoosi (joka saattaa myöhemmin ajateltuna muuttua sen kritiikiksi). Mutta journalistin kiinostus päivämäriin, tapahtumiin, niiden faktisuuteen.

    Sosiaalisuuden oikeudenmukaisuuden kirjallisuutta. Mutta ei ymmärrystä monimuotoisuudesta -- tai halua kertoa asiaa taianomaisuuden keinoin. Pitkitetty reportaashi.

    Toisaalta, sillan romahdus oli hieno.

    VastaaPoista