25. marraskuuta 2012

Metsät







Näytän maanantaina vähän Lapin kuvia ja juttelen eräkirjallisuudesta ennen tai nyt. Se on näitä Kirkkonummen kirjaston satutuntejani, ja arvaatte kyllä kenen ottamista kuvista on kysymys.

Minuun iski ihmetys niistä kuvista. Erämaa on kulttuurituote. Ei se juurikaan ole saman näköinen kuin näissä kuvissa 50 vuotta sitten.

Tuo repun kanssa kulkeminen oli alemman, juuri nousevan keskiluokan harrastus, jota ylempi eli akateeminen keskiluokka vieroksui ja myös vastusti. Luullakseni se ei ole paljonkaan sukua metsästykselle, vaikka aikoinaan suunnattoman suosittu A.E. Järvinen oli metsästäjä ja K.M. Wallenius kalasti ja metsästi hänkin.

Salaperäisiä reittejä kulkien ajatus lienee lähtöisin Henry Thoreaulta, jonka mielenmaisema puolestaan muistuttaa melkein sata vuotta vanhemman Rousseaun ajatuksia – luonto ja ihminen ovat oikeastaan hyviä. Ponnistelu ja omaneuvoisuus ovat isompia asioita kuin pitkälle viety älyllisyys tai karkea utilitarismi. Thoreaun ajatusmaailmaa on sanottu transsendentalismiksi. Aika hyvä nimitys, ja vaikea kirjoittaa. Merkkiteos on tietenkin ”Walden” (1854).

Tässäkin asiassa Paulaharju on kaikkein mielenkiintoisin. Lönnrot ja hänen jälkeensä kansallisromantikot olivat jopa nähneet vaivaa kulkiessaan etsimässä ”oikeaa ja alkuperäistä” suomen kieltä ja kansaa. Paulaharju aloitti kansatieteen aineiston kerääjänä ja kuvasi nöyrästi ihmisiä, rakennuksia ja elämäntapoja. Mutta hän tosi tuntonsa tulevat näkyviin jo varhaisissa teoksissa. ”Sompiossa” ne hehkuvat esteettöminä. Päähenkilö on tuo jokin, suuri – luonto.

Ilmiön eli tuon retkeilyn tekee vaikeaselkoiseksi myös jaottelu pienryhmiin ja liikkeisiin. Mielestäni ryhmät ja liikkeet ovat asia erikseen. Tässä asiassa perusesimerkki on partio. Olen toki itsekin osallistunut yöretkille ja vetänyt niitä vaikka kuinka.

Isosompin ja Topparin ja parin muun kanssa istuimme vetelän suon reunassa hätistelemässä hyttysiä ja ainakin minä heijastin niin kuin parempikin projektori tuohon viheliäiseen maisemaan toisaalta kirjoista lukenaani, toisaalta mielikuvia suurenmoisista seuduista, kuten Jyväskylästä, Heinävedeltä, Hämeenlinnasta. Tiesin että siellä oli isoja järviä ja vyöryviä kunnaita. Meiltä joutui etsimään leirimaisemaa Viitasaarelta tai sitten Kuortaneelta, jossa on ihan oikea harjanne ja kohtalainen järvi. Maakuntaleirillä olin Virroilla, Visuvedellä.

Retkeilyporukoista monet ovat omia aikojaan syntyneitä. Toki on erilaisia järjestöjä, kuten Tunturilatu. Mutta retkeilyn eräs idea oli lähteä sivullisille kehumatta, jäädä tien varteen ja ottaa kompassisuunta korpeen. Tikkateitä ei paljon ollut ja kämpätkin olivat harvassa. Teltta oli välttämätön, välillä laavu tai loue.

Entinen poika (Simonides) taisi tarkoittaa jotain muuta kehaistessaan ”kaiken omani kanssani kannan”, omnia mea mecum porto.

Kun kirjoitin taannoin ”huiputtamisesta” halusin vihjata, ettei tuo arvostamani retkeily ollut urotekojen tavoittelua. Vierastan vieläkin ylipitkiä vaelluksia, tavattomia kantamuksia, kotona kehuttavia suorituksia. Kaipa lukeudun tässä itsekin transsendentalisteihin – paitsi että olen osannut retkeillä myös kaupungeissa.

Tarkoitus on kokea kaikilla aisteilla ja laittautua sellaiselle seudulle, joilla arjen asiat eivät kihise hiuksista.

Vanha vaelluskertomus oli vertauskuvallinen (Vergilius; Dante; Kristityn vaellus) tai vakiintuneiden luonto-kuvien toistamista. Uusi vaellus on sukua huimille kertomuksille tutkimusmatkoista (Nansen, Yön ja jään matka), mutta niitä voi muistella tulilla, vain kohtuullisesti väsähtäneenä.

Tarkoituksena ei ole oman itsensä ylittäminen. Tarkoituksena ei ole oman itsensä tai aidon ihmisyhteyden löytäminen. Tarkoitus on oman itsensä alittaminen. Unohtaminen.

13 kommenttia:

  1. Maisema Muorravaarakan ylitse itään kohti Pirunporttia ?

    VastaaPoista
  2. Jostakin syystä tekee mieli pudotella näitä tänne (kyllä se kohta ohi menee) - tuli mieleen tuosta vaikeasta sanasta….

    Tuuli pyöri kadulla ukkosta lupaillen, ja kun siirsin katseeni lähellä kasvaviin lehmuksiin, ja niiden oksistossa kahisevaan tuuleen, mieleeni tuli Thoreaun kissa.
    Nuori kissa on niin liikkuvainen, että se melkein näyttää kahdelta. Sen takaosa on toinen kissa, jonka kanssa etuosa leikkii. Se huomaa vasta silloin, että häntä kuuluu sille, kun se tallaa sitä. Se hyppää tuolille, asettuu takajaloilleen katsoakseen ikkunasta, ja katselee hiljaa läheisiä ja etäisiä esineitä kurkistellen milloin toiseen milloin toiseen suuntaan, sillä se katselee ikkunasta yhtä mielellään kuin jokainen naishenkilö. Silloin tällöin se taivuttaa korvansa taaksepäin kuullakseen, mitä huoneessa tapahtuu, ja koko ajan sen kaunopuheinen häntä kertoo tämän tarkastuksen menestymisestä ja edistymisestä.
    Kyse oli tietenkin perityistä tavoista. Olin huolissani, vaikka en tarkalleen sanoen tiennytkään mistä. Thoreau kirjoitti:

    Monet ihmiset huutavat meidän korviimme, että me (...) jopa uudenaikaiset ihmiset yleensä olemme henkisiä kääpiöitä, verrattuna muinaisajan ihmisiin tai vaikkapa vain Elisabethin aikakauden ihmisiin. Pitääkö miehen mennä hirteen, koska hän kuuluu kääpiöiden luokkaan, vai eikö hänen mieluummin pidä yrittää tulla suurimmaksi kääpiöksi, mitä yleensä on olemassa? Pitääkö meidän sanomattomalla vaivalla pystyttää sinisestä lasista tehty taivas päittemme yläpuolelle pelkästään, jotta me sen valmistuttua voisimme sen kautta katsella todellista taivaansineä?
    Jotakin sen kaltaista miettien palasin takaisin kotiini. Meren näkeminen ei enää minua kiinnostanut. Sehän oli lopultakin vain metafora johonkin muuhun. En halunnut saada mitään todetuksi – siis tietää oliko joku asia tosi, vai ei. Päinvastoin: en halunnut saada mitään vakiinnutetuksi; halusin kaiken sijoiltaan. Halusin yhdistää sanottavaani löysän muodon, realismin ja intohimon. Intohimoisen tarpeen tunkeutua jokapäiväisyyksien hunnun läpi, löytääkseni sen, mitä ehkä saattoi kutsua elämänsuhteiden todelliseksi olemukseksi. Sanalla sanoen: tunsin vain väliaikaisia mielipiteitä, ikävöidessäni aikaa, jolloin poikani oli vielä lapsi.

    jatkoakin on....

    VastaaPoista
  3. kakkos osa

    Suuri osa ihmisistä oli jo oppinut ajattelemaan, ettei sanoilla ollut huomionarvoista sisältöä, ellei vallankäyttö antanut sitä niille. ”Tarkoitukseton” löysi merkityksensä sitä kautta (joko puolesta tai vastaan). Ja koska aikakautta leimasi haluamisen ilmapiiri – aivan kuin elämän todellinen merkitys kävisi ilmi vasta tulevaisuudessa – se oli synnyttänyt lähes jokaista ihmistä vaivaavan tunnetilan, jossa välineellisyys hallitsi mieltä, raha ensimmäisenä. Ja jos raha ruokki ihmisen onnenkaipuuta, niin kilpaileminen ruokki kuvitelmaa tuon onnen saavuttamisen mahdollisuuksista. Sanoilla oli siinä kaikessa keskeinen osa. Niiden piti peittää, ei paljastaa. Ikään kuin kyse olisi ollut aina pelkästä pornografiasta. Ja niinpä lukutaito (ymmärrys) oli köyhtymässä hyvää vauhtia vain pelkäksi narsismiksi.
    Aikakausi siis ruokki omaa epätoivoaan henkisillä krampeilla (olivathan aatteet ajatuksien vastakohtia). Ja ehkä juuri sen vuoksi olin alkanut kirjoittamaan runoja. Kaikkea muuta olin jo kokeillut. Ja jotta runo kykeni herättämään ajatuksia, siitä piti olla luettavissa sen sisältämien sanojen ja maailman välinen suhde, eli kaikki mikä rajoitti runon kirjoittamista. Runo siis piirsi itse omat rajansa. Se oli kuin valo Vermeerin maalauksissa.
    Se oli oleellista, sillä roskalle oli helppo antautua pelkästään sen määrän takia, ja koska hajottavia tekijöitä oli liikaa: esimerkiksi yhä useampi joutui kahlaamaan yksityiselämänsä kuonassa – oli syvän masentavia tunteita käytännössä mahdotonta välttää.
    Jos se kaikesta huolimatta onnistui, alkoi kammontunteen lumo. Asia mitä Joseph Conrad kuvasi sanoilla: yltyvä katumus, paon kaipuu, voimaton inho, alistuminen, viha.
    Ja hän pyysi kuvittelemaan sen kaiken.
    Ja sitten hän kirjoitti: Huomatkaa, kukaan meistä ei kokisi juuri näitä tunteita. Meidät pelastaa hyödyllinen toiminta – se että omistaudumme sille.
    Tekstit olivat tuossa mielessä hankalia. Jos luki hyödyllisestä toiminnasta, saattoi helposti hairahtua uskomaan, että puuhasteli itsekin jonkin hyödyllisen asian kimpussa – siis mikäli halusi uskoa omaan selviytymiseensä – ja monesti sellaiseen lankesivat itseään tavalla tai toisella intellektuelleina pitävät ihmiset.
    Joka tapauksessa intellektuelli on separatisti ja millaiseen synteesiin separatisti todennäköisesti päätyy? – joten ehkä se ei sittenkään ollut olennaista. Mielikuvituksellista oli hankala erottaa traagisesta silloinkin kun ei ollut intellektuelli – ja maailmallehan sellainen merkitsi lähinnä hulluutta. Ja se, että vain heikkotasoisia runoja pystyi tyhjentävästi tulkitsemaan, tai ymmärtämään, liittyi asiaan. Siihen, että piti pystyä hyväksymään elämän yksilöllisyyden hyödyttömyys, jos halusi saada jotakin aikaiseksi.

    Hautakappeli odotti minua
tyhjänä ja kolkkona
tyhjempänä kuin olin ikinä kuvitellut ja kolkompana kuin olin ikinä uskonut.
    Istuin takimmaiselle penkille
oven lähelle kauimmaksi alttarista
ja katselin kappelin harmaalle kivilattialle sekoittuneita ajatuksiani
elämästä ja kuolemasta
    Ja kysyin:
oliko aika laskemista ja muistamista varten
    vuosisatoja vanhoja nuoria varten
    ja niitä vanhuksia varten jotka ovat tehneet
    valintansa
katsoessani kuinka ruumiini jäykistyi odottaessaan lähtöäni
    toisin kuin minä, se oli valmistautunut pysymään ja se nukkui ryhdikkäänä silmät kiinni
kuin tuulensuojassa
    kiireettömänä
ja vaistomaisena
    Jätin sen sinne
olihan se vain eläin, joka oli yrittänyt peittää askeltensa äänet – eikä Paratiisi voinut olla keinotekoinen
    Ja kun olin päässyt pois tuosta kappelista lensin kuin kylmä ilma
    vilpittömästi, täsmällisesti määriteltynä.

    VastaaPoista
  4. Blogisetä lukee omituisia kirjoja, tuo Thoreau on Matti Vanhasen aateisä, uuden mantereen nurmijärveläinen...

    VastaaPoista
  5. Ollaksemme toisen tien kulkijoita muistutamme Werner Herzogin pikku kirjasesta ja taivalluksesta ("Jäinen matka" /Eiserne Reise/ jalan Münchenistä Pariisiin 23.11.-14.12.1974).

    Herzog, tuo jumalainen hullu, oli saanut kuulla että Lotte Eisner oli vakavasti sairas ja "tulisi todennäköisesti kuolemaan".

    "Otin takkini, kompassin ja olkalaukun, jossa oli kaikkein välttämättömin. Saappaani olivat uudet ja niin lujaa tekoa, että luotin niihin. Kävelin suorinta tietä Pariisiin uskoen vakaasti Loten selviämiseen, jos saapuisin hänen luokseen jalan. Lisäksi halusin olla yksin itseni kanssa."

    Esipuhe kirjaseen on vale. Ei Hertzog kävellyt Pariisiin asti. Mutta ajatus on mieletön ja kaunis.

    Asiassa saattaa olla samaa kuin Lapin vaelluksissa. Tosin en tiedä mitä -- itse käytän välineitä ja elän kaupungeissa.

    Lotte Eisner ei kuollut 1974.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän tuo kävellen Munchenista Pariisiin mikään mieletön ajatuksenakaan ole: n.830 km/21 päivää. Eli vain nelisenkymmentä kilometriä per päivä -sen terve hemuli tasaista pikitietä lampsii kevyesti. Kompassiakaan ole tarvinnut...

      Poista
  6. . . . tuo loppuhan kuulosti zen:iltä: Among twenty snowy mountains, 
The only moving thing 
Was the eye of the owl.

    Kun taas Baudelaire kirjoitti 1863 luonnosta: Juuri luonto yllyttää ihmisen tappamaan kaltaisensa, syömään hänet,
    vangitsemaan hänet, kiduttamaan häntä. Sillä heti kun vapaudumme
    pakottavista tarpeistamme ja siirrymme ylellisten nautintojen ääreen,
    huomaamme ettei luonto voi opastaa meitä kuin rikoksen tielle.

    Jos tutkitte ja erittelette huolellisesti kaikkea mikä on luonnollista,
    jokaista ehdottomasti luonnollisen ihmisen tekoa ja mielihalua, ette
    löydä niistä mitään muuta kuin kauhisteltavaa. Kaikki kaunis ja ylevä
    on järjen ja harkinnan tulosta.

    VastaaPoista
  7. Yhtä sulosointuisesti Goethen Italian matka päiväkirjoineen kuvaa Italiaa, kuin Kemppinen kirjoituksissaan Lappia.

    VastaaPoista
  8. Itsensä alittaminen, niinhän se onkin. Vaikka kyseessä ovatkin ylipitkät uroteot, on Erkki Lampénin matkakertomusten keskeinen teema juuri tuo. "Lähdin kävelemään" (http://www.saunalahti.fi/~elampen/lahdin_kavelemaan/lahdin_kavelemaan.html) kuvaa mielensisustuksen lisäksi vuoden 2000 Suomea; sitä, joka tuntuu tutulta ja helpommalta suurine tulevaisuuksineen. Nyt olo on toinen.

    Voin suositella myös Simon ja Keminmaan Martimoaapa-Kivalo-seutua. Aapasuot, rakkakivikot, hakkuut, ojitukset ja louhokset sekä kaivokset yhdellä reissulla.
    Jos siis haluaa kokea sen tarpeeksi.

    t

    VastaaPoista
  9. Minusta oikea retki on sellainen, missä mennään tietäen, että se on välttämätön silloin ja myös että tulos ei ole itsestäänselvä. Tuon esimerkin sellaisesta. Ollaan Belgian maaseudulla jonne ollan tultu illalla junalla. On juhannus, kaikki on kännissä, ja sitten keskiyöllä päätät, että sun pitäis päästä nyt Brysseliin. Sä tiedät ainoastaan sen missä on junaasema ja mistäpäin sä tulit illalla. Sitten valitset sen suuntaisen tien ja kävelet. Et tiedä kuinka kaukana olet, minne tiet johtavat etkä muuta. Juna ei tule ennen aamua ja tie vie sinut rautatiestä pois joka tapauksessa. Astuttuan tunnin tai kaksi et tietäisi enää paluureittiä. Siis vaan menet, tunteja, ympärilläsi loputon flaamilaiskylä, kirkot ja tietämättömyys.
    Mulle tapahdui sellainen. Kävelin näin koko yön, 50-60km, kunnes tulin Brysselia ympäröivään kuuluisaan Forêt de Soignes'iin, Silva Carbonarian jäännökseen ja sitten ensimmäiselle metroasemalle. Tulen muistamaan sen retken koko elämäni

    VastaaPoista
  10. On se alkuperäinenkin kulttuurimerkitys eli viljelysmaisema muuttunut nopeasti. Kolmisenkymmentä vuotta sitten Lapuan ja Kauhavan Alajoella oli vielä latoja, joiden seinustoilla tai suojissa saattoi nauttia makkaravoileivän ja kahvin erityislaadusta ulkoilmassa, lintujen kevätmuuttoa tarkkaillessa. Tänään siellä ei liene enää ensimmäistäkään, ja väylät on levennetty isompien koneitten ajettavaksi.

    Tätä aikaa on valkoinen pyöröpaalimeri. Kovasti se ottaa romantikkojen silmään, mutta en paljon ihmettelisi, jos sieltäkin vielä kamera nousisi kainosti taivaan sineen, kun muovittaja kellistää talon tytärtä.

    VastaaPoista
  11. Pitaisi kai mainita Suomen Latu ja Matkailuliitto, jotka jarjestivat
    vaellus- ja paivaretkimahdollisuuksia suurille joukoille.

    Kainuu jaa kaikilta etelasuomalaisilta huomiotta (en tarkoita Rukaa tms).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tlootta. Olinkin juuri yhteydessä Tunturiladun ihmisten kanssa. Hycvän tuntuista porukkaa.

      Poista