Huiputtajat

Itsekään en kuulunut huiputtajiin. Tosin luulen, että tuo ominaisuus kertoisi ihmisestä paljon. Ainakin tunturisuden arvon saavuttaminen vaati kumminkin ennen, että oli kavunnut riittävän monen tunturin huipulle. Määrä ja korkeus oli ilmoitettu.

Alpinistit kuuluvat biologisesti eri lajiin kuin eräretkeilijät, lapinkävijät mukaan luettuna. Mielestäni nämä kahdeksan kilometrin huiput ovat sellaisia, että niiden valloittaminen on kunnioitettava saavutus. Tosin olen kuullut, että monet helpottavat kulkuaan palkkaamalla riittävästi kantajia, ja toiset säästävät vaivojaan turvautumalla nousun jossain vaiheessa helikopteriin.

Sukulaispiiristäni (oikeastaan kysymyksessä ei ole sukulaisuus vaan lankous) olen kuullut, että Kilimandzaron huipulle pääsee ilman erikoisvarusteita eli siis kiipeämällä, mutta kiipeäminen jää monelta kesken, koska vuori on hyvin korkea ja ilma ohutta. Muuan professorinrouva kuulemme kuitenkin käveli sinne iloisesti vihellellen, kun jyskyt velimiehet vinkuivat ja notkuivat. Kai se liittyy hapenottokykyyn, jossa puolestaan on kai perinnöllisyydelläkin vaikutusta.

Isälläni oli erinomainen hapenottokyky ja oli tavallaan surullista, että hänellä petti loppuvaiheessa juuri punasolujen tuotanto. Hän kertoi samaa, mitä olen kuullut sotiemme hävittäjälentäjiltä. Hapenpuute iskee varkain ja voi ilmetä iloisena mielialana. Seuraava muisto – jos sellaista enää tulee – voi olla syöksyvän lentokoneen oikaiseminen hengen hädässä. Noihin aikoihin happilaitteita ei pidetty alemmissa ilmakerroksissa kasvoilla, koska ne olivat tiellä.

Suomessa tuo huiputtaminen eli siis huipulle nouseminen on hiukan kyseenalainen saavutus, koska niin paljon riippuu säästä ja reitistä.

Jos joku haluaa nousta Urtasvankkaa jyrkimmästä kohdasta  tai Kovdosgaissille koillisesta, tehköön minun puolestani hyvin. Jos he kotiin palattuaan haluavat nukkua syysyössä huonon huovan alla peltikatolle, pidän valintaa edelleen yksityisenä, joskin mielenkiintoisena.

No. Asiaan on monta näkökulmaa. Ellei hae (pane kavereita hakemaan) itselleen kunniamerkkiä, voi jäädä ilman kunniamerkkiä.

Muutoin tämä huiputushenki näyttää olevan yhteiskunnassamme suuressakin suosiossa. Olemme eri vaiheissa keskustelleet liiketaloustieteen perusteista, eikä siinä ole ilmennyt erimielisyyttä, etteikö voiton maksimointi olisi elinkeinojen peruste. Elämänohjeeksi tuo lause on kuitenkin vähän lyhyt. Olisi hyvä sanoa, missä ajassa ja millaisin sivuvaikutuksin.

Tieteelliset iltapäivälehdet vihjailevat, että muuankin kaivos pantiin Kainuussa tuottamaan rahaa, vaikka tarkoitus oli tuottaa nikkeliä.

Pankkiirilla ja pankkirosvolla on juuri tämä ero. Toisen toiminta on lainmukaista ja siksi – melkein määritelmän johdosta – pitkäjänteistä. Jälkimmäinen saattoi ennen aikaan päästä käsiksi isompiin rahoihin, mutta riemu niistä saattoi osoittautua lyhytaikaiseksi.

Kuuluisien miesten ja naisten viimeisistä sanoista on kirjakin. Olen joskus lukenut sen. Kaikki tuntevat Kenraali Custerin version – älkää ampuko ennen kuin näette niiden silmänvalkuaiset. Lukijat tietävät kenraalin nimestä, kenen silmänvalkuaiset siinä hyytyivät, Custerin ja hänen sotilaittensa vai intiaanien.

Viimeisistä ajatuksista ei ole kokeiltu kirjaa. Jos joutuisin sepittämään jotain sellaista, ottaisin mukaan ajatuksen:” Nyt tai ei koskaan.”

Ajatuksen käyttöala on kuitenkin paljon laajempi. Se saattaa olla suhteellisen yleinen myös jättiläismäisiä erehdyksiä tehtäessä.

Maltillinenkin tunturiretkeily opettaa varmalla tavalla eli kantapään kautta soveliaan elämänohjeen. Tie tunturin huipulle on aina paljon pidempi kuin luulit. Ilmiö on topografinen. Tunturi pettää. Luulemasi harjanne ei olekaan vielä huippu, vaan nousu jatkuu edelleen. Sama tapahtuu sen seitsemän kertaa. Samalla periaatteella toimii elämä. Etenkin huiputtajien. Kauan eläköön etäisten laaksojen miehet (ja naiset)!