25. lokakuuta 2012

Suomalainen uurna





Keatsin oodi kreikkalaiselle uurnalle on tunnetuimpia englanninkielisiä runoja. Muunnan hiukan sen antiikin ihailua. Myös suomalaiseen uurnaan sopii ”vaikeneva hiljaisuuden morsian, äänettömyyden, hitaan ajan lapsi”.

”Kuultua suloisempi on kuulumaton laulu.”

Olarin kirkko on kaunis rakennus ja sopivasti piilossa autoliikkeen takana. Uurnalehto on vielä kauniimpi.

Kuvan sotaveteraanien muistomerkki on kerrassaan hieno. Kivien sisään ja kehä. Kokonaisuus tuo ensin mieleen panssariesteen ja sitten Stonehengen tai oikeastaan Carnacin megaliitit.

Sovittiin, että hautakiveen pultataan Sokostilta tuotu kivi, joka on omituinen. Se on aika iso ja paksuudeltaan säännöllinen liuska ja kirjavana jäkälää, vihreää ja harmaata. Se on säilynyt vaivattomasti hengissä takkahuoneessa 30 vuotta ja pääsee nyt takaisin ulos. Minulla on käsitys, että jäkälä voi elää tuhat vuotta (lähde: Seppo Vuokko, Suomen luonto). Se on hyvä, että tuo kivi on tuotu pois Sokostilta. Siellä näyttää olevan huipulla tukiasema, oikein ruma. Kuuluvuuskartan mukaan Feissaria voi päivittää vaivatta sekä Anterilta että Vuomapäältä. Jopa Karapuljussa kuuluvuus hipoo erinomaista, vaikkei nousekaan tien varren 4 G –luokkaan.

Kun asun lännen suunnalla ja ajelen asioille ja töihin Otaniemen seudulle, tästä tuli uusi poikkeamispaikka. Ei tarvitse väistellä humalaisia, ja mitä tuttua joukkoa on, kuten nimistä päätellen vaikutti olevan, he ovat hiljaista väkeä.

Minä vähän ihmettelin tuntemuksiani ennen kuin ymmärsin, että vainajalla oli eläessään juuri tuo piirre. ”Asento” eli esimerkiksi yöpymispaikka tehtiin aina heti. Vettä purosta, tulet tai keitin päälle, louevaate pystyyn. Turha istahdella ja puuskuttaa ennen kuin on sen aika.

Jotkut heräävät hitaasti ja eräät hyvinkin vaivalloisesti. Tämä oli niitä miehiä, että kun hän avasi esimerkiksi autiomajalla toisen silmänsä, hän oli puolivälissä lattiaa menossa tekemään tulia ennen kuin toinenkin silmä oli kunnolla auki.

Eli hautausmaa, uurnalehto, näyttäytyykin tässä pysyväisenä leirinä, jossa sanaton tunne saa pysyvän sijan.

Tuhkan hajottaminen tai sirottelu sisältää silmissäni taikauskoisen elementin. Onhan se yhdentekevää, minne hiukkaset päätyvät, koska kokonaisuus palautuu järjestelmään, joka on jännittävästi biosysteemiäkin laajempi – onhan siinä hiilen seassa kalkkia, vähäisiä määriä metallia, muuta hyödyllistä.

Ja sitten löytyi aikaansaamattoman miehen tunturimaisema, jota on aihetta kehaista. Haukilahden vesitornissa toimii taas ravintola, nimellä Haikaranpesä. Näköala on sanalla sanoen huima ja suurkaupunkimme pienuus ja metsäisyys näkyy taas kerran. Mutta onpa merta!

Vaikutti siltä – ja tästä olivat kaikki lähisukulaiset samaa mieltä – että ravintola oli joutunut turvautumaan epätavalliseen kilpailukeinoon valmistamalla arkipäivän noutopöytään aivan epätavallisen hyvät, raikkaat ja herkulliset ruuat.

Ehkä nyt pääruokana tarjotussa poronkäristyksessä oli samaa vikaa kuin karjalanpaistissa tätä nykyä usein – sitä ei saisi tehdä ruhon parhaista paloista, vaan vähän huonommista ja riittävän rasvaisista. Tai sitten on syytä huolehtia vaikkapa pekonin lisäämisestä.

Se on vanha lappilainen tapa. Jos raidosta vaikka joku uupuu avantoon ja hukkuu, muulla seurueella on vakiintunut, viisas ja luonnon ehdot huomioon ottava käytäntö.

He rupeavat syömään.


4 kommenttia:

  1. Monenlaisia portteja ja näkymiä menneeseen olet nyt avannut. Omaleimaisuuden vaikutusta ja voimaa olen miettinyt, myös voimaantumisen ilmiöitä.

    Mummoni lauloi aikanaan meille kalevalaisella poljennolla kehtolaulua Nuku nuku nurmilintu,/ väsy, väsy västäräkki./ Teepä pellolle pesäsi,/ aitoviereen asentosi.
    Olen seuraaville laulaessani "korjannut" asuntosi. Nytpä ilahtuen korjaan. (Anteeksi, Mummu!)

    VastaaPoista
  2. "Ei muuta kunniaa kuin
    kuulla kummultansa
    sun kuusiesi kuiskinaa,
    kun sä kätkenyt olet hänet viime lepohon."

    VastaaPoista
  3. Kokonaisuus palautuu järjestelmään.

    En osaa tätä edes sanoa.

    Se on se ihme.

    Eikä tarvitse pelätä.

    VastaaPoista
  4. Sokostin ja Saariselän kallioperän ikä on noin kaksi miljardia vuotta; ne ovat vanhimmat Suomen tuntureista.
    Näistä ja muista suomalaisista kivistä tehtyjen hautamuistomerkkien kappaleet säilynevät tulevalla maapallolla jonkin kumpareen kupeessa, joen mutkassa tai järven pohjassa vielä toiset kaksi miljardia vuotta, toisin kuin kalkkikivestä tehdyt eteläisten maitten muistomerkit.

    VastaaPoista