5. syyskuuta 2012

Pokasaha soi



Panen sen tutkimuksen syyksi. Kun aloimme opettaa ’kulttuurihistoriaa’ Turussa useita vuosikymmeniä sitten, ryhdyimme repimään samalla otsikkoa. Meille ’kulttuuri’ ei saanut merkitä vain tieteitä, taiteita ja uskontoa. Vähä vähältä päästiin pidemmälle arjen ja tavallisten asioiden tutkimuksessa.

Vasta nyt sain riittävän varmuuden sahasta. Olen hyvin kauan selittänyt luennoillani, että Suomen kaikki kasket kaadettiin kirveellä ja että kirves oli jokseenkin ainoa työkalu 1880-luvulle asti myös metsää myyntiin kaadettaessa.

Pakkasen – Leikolan ”Metsää, puuta ja kovaa työtä. Suomen metsien käytön historiaa I (2010) sisältää nyt viimein selvät lähdeteokset. Ne ovat tässä tapauksessa painettuja ohjekirjasia, myyntiesitteitä, lehtikirjoituksia ja muutamia muistelmia.

Kalle Päätalo oli oikeassa ja ansakitsisi nykyistäkin suuremman maineen ja kunnian. Tiedättekö – lähes puoli miljoonaa suomalaista miestä oli metsätöissä talvella 1945. Melkein sama määrä oli remmissä myös seuraavina talvina. Laskekaa te, kuinka monen nyt elävän suomalaisen taustalla on kirves ja saha. Sanoisin että jos otetaan huomioon kaksi edellistä sukupolvea, puolen.

Eikä työtä metsissä ole tutkittu ennen tätä sen vertaa, että olisi yksinkertaista löytää vastaukset työn raskauteen oleellisesti vaikuttaneisiin kysymyksiin, milloin yhden miehen saha (pokasaha) tuli todella kirveen rinnalle; milloin moottorisaha tuli; milloin moottorisaha lähti. Ja siinä sivussa on mietittävä suomenhevosta. Niitä oli 1945 metsätöissä ainakin puoli miljoonaa.

Näillä kysymyksillä on viitattu hienon kolmiosaisen kirjasarjan kahteen puutteeseen. Siellä mietitään, miksi justeeri eli kahden miehen saha yleistyi niin hitaasti kaatotyössä ja jäi kaiken kaikkiaan vähälle. Vastaus taitaa olla liian yksinkertainen. Hankintakauppojen tapaan miehille maksettiin per kaadettu runko – jopa järeyttä huomioon ottamatta – tai per palsta, jossa runkojen lukumäärä oli tietenkin tärkeä peruste. Kaksi miestä sai saman palkan kuin yksi mies. Justeerilla ei saanut nurin kuin karkeasti ottaen ehkä puolitoista kertaa sen minkä pokahasalla. Ja ennen sotia ahkerakin kaatomies sai todella ponnistaa, että varsinkaan suuryhtiöiden työmailta olisi jäänyt rahaa kotiin tuotavaksi. Välttämättä ei jäänyt.

Toinen rajaus on sota. Pohdin millaista ja millaisessa kunnossa välineistöä pioneerit käyttävät sodissa ja etenkin sitä, millä vehkeillä tehtiin ne miljoonat halkomotit, joita sekä rintamalla olevien että siviilien, osittain jopa naisten ja lasten, oli kirjaimellisesti pakko tehdä muutama kunkin.

Pakollinen rakentaminen eli korsut, parakit ja jatkosodan alusta alkaen rintamamiestalot mullistivat puun käsittelyn. Puun tarve oli valtava. Joka ainoa veturikin kulki haloilla. Joissakin paikoin, esimerkiksi Sallassa ja Kiestingissä, tehtiin kapulatietä kuorma-auton kestäväksi latomalla ja sitomalla puunrunkoja poikittain vetelien soiden yli kymmenien kilometrin matka.

Kun Työtehoseura alkoi vihdoin 50-luvulle tultaessa selvitellä asioita, todettiin että huonosti viilatulla sahalla ja kirveskalsolla työn tulos jäi riskeimmältäkin tekijältä kolmannekseen siitä, mitä ensiluokkaisen ottaviksi käsitellyillä.

Pokasaha oli korkean teknologian tuote. Terän valmistus oli ruotsalaisen Sandvikenin erikoisaluetta hyvin kauan. Lopulta kauppoihin tuli myös kotimaassa valmistettua tavaraa. Ruotsissa sahan metallikaari oli jo ennen sotia tavallinen, Suomessa ei. Vaikka sahaa puuosineen katsellaan ehkä hiukan huvittuneesti, itse väline oli suurenmoinen, etenkin kiristysmekanismi, narua ja palikka. Alkujaan mies valmisti tarvittaessa itse itselleen sahan. Ilman höyläpenkkiä se ei ollut mikään aivan joka miehen tehtävä. Ei kaikilta luontunut kirvesvarsikaan, eikä varttaminen.

Kirvesajalla puhuttiin naureskellen puunkiertäjistä. Heikompi kaatomies joutui kahlaamaan lumessa puun puolelta toiselle. Taitavat löivät vasemmalta ja oikealta yhtä purevasti ja yhtäläistä lastua.

Mielenkiintoinen ajatus sekin, että ”suomalainen osaa jättää lyhyen kannon” toisin kuin saksalaiset ja venäläiset. Taustalla on tässäkin metsäyhtiöt ja hinnoittelu. Kirvesajalla kantoa jäi hyvinkin jalka, aikaisemmin helposti kaksi. Pokasahan käyttäjältä edellytettiin erityistä nöyryyttä puun juurelle kumartuessa.


25 kommenttia:

  1. Pokasahalla sahattiin propsia ja pikkutukkia.
    Justeerilla järeää tukkia. Metallikaarisaha ei koskaan päässyt savotoille asti, koska sitä ei saanut kireäksi kuten portaaattomasti kiristettävä pokasaha.
    60-luvun alussa tehtiin 2 metrin propsia kaikesta pokasahalla kaadettavasta puusta ja kuorittiin puolipuhtaaksi kesällä metsässä ja ajettiiin talvella hevosella autotien varteen.Tämä vanhojen pienviljelijöiden savotta hiipui 60-luvun lopulla ja koneet korvasivat maaseudun pienviljelijät. Omasta mielestä (13-v) kovinta hommaa oli kuorinta petkeleellä.

    VastaaPoista
  2. Viisisataa tuhatta miestä töissä jollakin alalla,Suomessa. Se on luku, jota nykyihminen ei voi ymmärtää. Pokasahan kuva on ihan tuttu. Sellainen se oli. Mitä seuraa siitä, että ehkä noin viisisataa miestä tekee saman työn, koneiden avulla, kuin ne 500 tuhatta miestä. Pysähdytäänpäs ajattelemaan hetkeksi vaikka Kalle Päätälon isää. Seuraavaksi voimme ajatella jotakin avaruusluotainta, joka on matkannut joka päivä matkan joka on satoja kierroksia maapallon ympäri ja nyt 40 vuoden kuluttua alkaa olla aurinkokuntamme ulko-ovella.

    VastaaPoista
  3. "Puun tarve oli valtava."

    Puhumattakaan kaikkien talojen ja asuntojen lämmittämisestä; vielä 70-luvulla asuin Tampereella vuokratalossa, jossa oli puulämmitys.
    Ja kuinka kauan esim. teollisuus käytti puuta polttoaineenaan?

    Vaarini ja enoni oli timpureita ja höyläpenkki kuului heidän kotivarusteisiinsa. Sahoja viilattiin teräviks myös siinä keittiön hetekalla istuen; sitä pysty katteleen silmää räpäyttämättä niin kauan kun se prosessi kesti.
    Kirveet ja puukot tahkottiin teräviks ja samalla sakset ja veitsetkin.

    Kyllä maailma on muuttunu..., nyt sitä kattelee metrinsyvyisiä, koneen tekemiä ojia ja sitä kuin pommi olis pudonnu keskelle metsää -hävitystä. Suuria avohakkuita ei enää saa tehdä, mutta pieniä kylläkin ja ne on karmeen näkösiä ja koko alue on hävitetty eläimineen kaikkineen. Tilalle istutetaan vaan nopeakasvusia kuusia jos niitäkään.
    Naapurini hevosineen (ruotsalaiset kylmäveriset) kun tekee metsätöitä, voi hänen karsimisensa jälkeen mennä poimimaan marjoja ja sieniä, mitä ei voi tehä tämän hävityskoneen jäljiltä.

    Onko enää ees metsiä jäljellä Suomessa (Ruotsissa)? Nehän on kaikki nopeastikasvavia kuusia täynnä eli siis talousmetsää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ystävä hei, taisit unohtaa koivun. Sitä on paljon ja se vasta kasvaa nopeasti!

      Poista
  4. Lyhyt tosiaan on sukupolvien ketju pokasahan varresta nykyiseen iPadin hiplaukseen . Molemmat puuhat täyttävät tekijänsä tajunnan ilmeisen tehokkaasti - sijaa muulle ei liiemmälti jää.

    Toisessa tekijä on osa tuotantoa ja toisessa osa tuotetta. Molemmissa kapitalistin palveluksessa.

    VastaaPoista
  5. Neuvostojen aikana Saarenmaalle rakennettiin rautatie. Se ei oikein johtanut mihinkään, kun tarkempia ohjeita ei kuulemma ollut, käsky vain sen tekemisestä, kertoivat.

    Talvella tuli kalmukkiporukka - kuten paikallinen vanha mies 1990-luvun alkupuolella kertoi - kaatamaan puut. Pitkään kantoon jättivät paksun hangen vuoksi. Keväällä sitten paikalliset pienivät kantoja polttopuiksi.

    Aikanaan rata purettiin tarpeettomana. Kävi ilmi, että ylhäältä tullut käsky oli tarkoittanut toista samoilla kirjaimilla alkavaa saarta Japanin lähellä.

    VastaaPoista
  6. Mielenkiintoista olisi nähdä myös sellainen kansantieteellinen arvio, jossa pohdittaisiin, kuinka paljon Suomen kansakoululaitos vaikutti metsätyön onnistumiseen levittämällä teknologioita.

    Kansakoulunopettajaseminaareissa nimittäin opetettiin todella korkeatasoista kansanomaista käsityötaitoa. Seminaarien miesoppilaat olivat valmiiksi jo tavanomaisen harjaantuneita maatalousyhteiskunnan kansanmiehiä, mutta viiden vuoden seminaarikurssilla heille koulutettiin älytön määrä erilaisia kehittyneempiä käsityötaitoja.

    Kansakoulun käsityöopetus oli opettajien korkean koulutustason vuoksi todennäköisesti korkeammalla tasolla kuin useimmissa kodeissa. Tyypillinen ensimmäinen puutyö oli kirveenvarsi ja parhaat opettajat teettivät jopa työrekiä yläluokkalaisilla. Savotoitten kannalta tämä merkitsi, että eteläsuomalaisilla lentojätkillä oli paremmat eväät työhön kuin he olisivat saaneet vain kodinperintönä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän asian satun tietämään lähinnä siksi, että poikani on kertonut. Hän on töissä miesseminaarissa. Häneltä olen kuullut myös surullisen rappiovaiheen. Mutta ainakin entiset seminaarin opettajat lienevät olleen erittäin kovan luokan ammmattilaisia ja halukkaita opettamaan ja yllyttämään taipumuksia ilmaisseita oppilaita.

      Vielä Kauhavan keskuskansakoulussa 1953 minuun tekivät valtavan vaikutuksen torneiksi kootut höyläpenkki- ja työkaluvalikoimat. Opettaja pani parastaan ja myös ne, joita nyt sanottaisiin ongelmanuoriksi, olivat nopeita innostumaan.

      Kun sukupiirissä on parikin naisihmistä, jotka ovat opettaneet elämänsä naisten käsitöitä (vanha termi), lisäisi tähän tarpeelliseen kommenttiisi myös tuon puolen.

      Tätä nykyä on todettu kokeellisesti, että käden työt ovat erittäin tarpeellisia hengen ja ruumiin terveydelle - mutta eipä niitä töitä juuri ole.

      Kuitenkin olen tietävinäni, että kansan- ja työväenopistojen puutyökurssit myydään tunnissa loppuun, ja yllättävä määrä osallistujista on nykyisin naisia.

      Poista
    2. "...joita nyt sanottaisiin ongelmanuoriksi"

      Ei ole ole ongelmanuoria, on vain käytännöllisesti tai toiminnallisesti suuntautuneita nuoria, joita nykyinen IPpod ja toimistotöihin suuntautunut aikamme ei tarvitse, mutta annas olojen muuttua... (Mad Max).

      Moni moottoripöyräjengiläinenkin olisi ollut varhaiskeskiajalla arvostettu sankari tai hirdimies.

      Poista
    3. "Tätä nykyä on todettu kokeellisesti, että käden työt ovat erittäin tarpeellisia hengen ja ruumiin terveydelle - mutta eipä niitä töitä juuri ole."

      Kyllä mulla riittää töitä tekstiilialan ammattilainen kun olen; monet eivät osaa edes suoraa tikkiä ommella koneella saatikka että omistas oman ompelukoneen. Puhumattakaan kangaspuista ja kutomisesta..., ja neulomisesta. Immeiset ei osaa ees nappia puseroon ommella saatikka paikata reiän sukassaan.
      Käden taidot sain jo kotoa ja sit myöhemmin koulussa opin lisää. Åitini puoleinen koko suku oli jos jonkinlaisen käsityöammatin omaavia ihmisiä. Sitä ennenvanhaan piti osata ja taitaa vielä tulla ajat, et pitäs kaikkien nykyihmisten osata.

      Mulla pokasahakin suhisee ja kirves heiluu ja marjat sekä sienet pomin ruuaksi.

      Poista
  7. Eikö tänään olekin suomenhevosen päivä? Olen 63-vuotias kaupunkilaispoika, mutta olen sahannut 1950-luvun lopulla pokasahalla halkoja polttopuiksi ja sitten halkaissut ne kirveellä. Tämän vuoksi kuva pokasahasta liikutti minua.

    Suomenhevosen ja pokasahan rooli hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa on kai mittaamatta.

    VastaaPoista
  8. Pitkästä aikaa oikein miehekäs kirjoitus! Kiitos!

    VastaaPoista
  9. ”suomalainen osaa jättää lyhyen kannon”

    Vaikuttiko tähän suomalainen "high tech" eli kirveenvarsi? Muistan lukeneeni, että keskiseuroopassa varsi olisi suora ja pyöreä, joka kuulemma vaikutti tehoon suuresti.

    Voisiko JK siis päästää meidät piinasta (lukemasta ym. teosta) ja kertoa milloin siis 1880-1939 välillä pokasaha tuli käyttöön. Muistelen Päätalolla olleen sellainen jo nuoruudessaan (1920-30-luku).

    VastaaPoista
  10. Suosittelen Punkaharjulla olevaa Metsämuseo ja -tietokeskus Lustoa (www.lusto.fi). Siellä on aineistoa ja tietoa mm. kaikesta päivän postauksessa ja tähänastisissa kommenteissa käsitellystä.

    VastaaPoista
  11. 30-40-luvun metsuri taisi olla faaraoiden ajan pyramidirakentajaan verrattava palkkaorja. V. Holthoerin tai Z. Hassawin mukaanhan hei eivät olleet nimenomaisia orjia, työmaalle piti kuitenkin lähteä kun vouti tuli ovelle. Palkka maksettiin ohrajuomana ja leipänä.

    Vähän out of topic. Aikoinaan polusteekin koulussa vakuuteltiin, että suomalainen hirsirakentaminen on maailman parasta. Kun sitten meni Itävaltaan tai Sveitsiin, huomasi, että sellaiset salvokset, jotka Suomessa oli tehty kirvestyönä, oli Alpeilla tehty puusepän työnä. Japanissa on tuhat vuotta vanhoja terveitä puupagodeja. Suomalainen harmaalato on kuitenkin mittasuhteiltaan kreikkalaisen temppelin reinkarnaatio.

    Kyllä me 60-luvun Lahden Lyseon kaupunkilaiset lennokkipojatkin puun käsittely opeteltiin. Talvella liimattiin araldiitilla purjelentokoneen siipikaaret valikoidusta mäntyrimasta ja lentokonevanerista. Sitten päästiin kurssille Vesivehmaalle. Seuraavana talvena sitä konetta sitten korjattiin. Seppo Honkanen

    VastaaPoista
  12. Sin ne jäivät kaik' Kannakselle, kaik messät ja sahat, niinku pokasaha, selkäsaha, kaarisaha ja justeeri, esmerkiks...nii ja karjakeittiö pöyälle iha uus rautasahakii...

    VastaaPoista
  13. Pokasahan voi kätevästi purkaa osiksi ja kuljettaa työmaalle selkärepussa. Olen katsellut, miten tukkijätkä sitaisi terän vyötäisilleen ennen nousemistaan sekajunan kyytiin.
    Ensimmäisen moottorisahan näin mossipoikana hämäläismetsässä 62 vuotta sitten. Se oli kanadalainen hirmu, jota pitelemään tarvittiin kaksi miestä mutta kyllä tukkeja siunaantui.

    Metsän poika Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  14. " Puun tarve oli valtava. Joka ainoa veturikin kulki haloilla. Joissakin paikoin, esimerkiksi Sallassa ja Kiestingissä, tehtiin kapulatietä kuorma-auton kestäväksi latomalla ja sitomalla puunrunkoja poikittain vetelien soiden yli kymmenien kilometrin matka"

    Konstin tuntee myös veli venäläinen: tässä menneenä kesänä mopomatkalla Arkangelin oblastissa Veliky Ustugin tienoilla ihmettelin, minne tukkirekat vievät pintalautoja; tietoni ja kartan mukaan mitään yksittäistaloa suurempaa asutusta tai muuta ei ollut useaan sataan kilometriin eikä sellutehdasta etenkään eikä sinne kuorimattomia pintoja oteta.

    -Olivat metsäautoteiden rakennusmateriaalia. Kun levittää puolen metrin kerroksen (poikittain, tietty) niin jo tulee metsästä isompikin lasti, ihan kumipyörillä ja samaan syssyyn sahalle saakka. Pehmeää on taiga.

    VastaaPoista
  15. Rienzi vei sanat suustani. Olin juuri ilmineeraamassa, että Luston Metsämuseo on yksi parhaiten pidettyjä salaisuuksia Suomessa. Hieno paikka.
    Jotensakin hämmästyttävältä kuulostaa, että pokasahaa pidetään ihmelaitteena. Kai se on koulutuskysymys, kansakoulun käyneille tuttu peli.

    Mutta lapion vartta olen ihmetellyt. Miksi ulkomailla ei käytetä meikäläistä kahvallista mallia? Pysyy kädessä paremmin ja aikanaan TVH:n kilometritehtaillakin kahvalliseen oli varmasti paljon mukavampaa nojailla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voipa olla tuo viimeinen syynä, ainakin Italiassa. Vaikka nukkuu ne seisaaltaan ilman lapiotakin.

      Poista
  16. Reino Keron kirja "Neuvosto-Karjalaa rakentamassa. Suomalaiset tekniikan tuojina" (1983?) osoittaa, ettäpokasaha oli ylivartainen vehje. Sama koski myös suomalaista kirvestä venäläiseen lyhytvaritseen verrattuna. Hyvä kirja!

    VastaaPoista
  17. Niin

    Kuvasta ei selviä, enkä muista miten tuo narun alla oleva poikkipuu pysyi paikoillaan ettei luiskahtanut jostain kolhusta sivusuunnassa, oliko siinä loveukset?

    VastaaPoista
  18. 1922 syntynyt isävainaa oli henkisen työn tekijä (jos nyt journalismi on henkistä työtä), mutta pokasahan hän väsäsi 50-luvun lopulla. Ei ole jälkeläisistä samaan.

    Vieläkin (vähässä) käytössä oleva kirves varsineen ei ole hänen työtään; hän osti sen 60-luvulla yhdellä markalla nimismieheltä, joka oli takavarikoinut sen pontikkatehtaalta. Isä oli lehtimiehenä mukana ratsiassa. Tehdas muuten sijaitsi tismalleen kolmen kunnan rajalla, mikä aiheutti toimivaltaongelmia viranomaisessa. Mutta kirves on hyvä.

    VastaaPoista
  19. Olin raaka työmies, vaikkakin kaupunkilaisoppikoululainen ja paljon nuorempi valjeni sisukas apupoikani. Saimme isäni työn takia hoitaa halkojen heitot kaupungin useihin kiinteistöihin, joita kaikkia hoidettiin puulämmityksellä. KLuorma-auto kippasi 10-20:n kuution halkokuorman lastin mahdollisimman lähelle pannuhuoneeseen johtavan lukun lähelle. Sinne niitä sitten viskottiin, lähimmät nätisti suoraan alas, välillä lisätilaa raivaten, sitten sisällä pinoten ja taas takaisin ylös kauempaa sisälle viskoen. Parikemmentä mottia iltapuhteeksi alkoi tuntua hiukkasen raskaalta ja palkkio turhan pieneltä. Mutta homma oli hoidettava, vaikka kädet alkoivat olla makaroonia. Sitkeyttä niihin kertyi ja hivenen taskurahaa, jota ei limpsaan raaskinut tuhlata.

    iisi

    VastaaPoista
  20. Ei niitä pokasahasavotoita nykyisin enää nähdä.
    Mutta, lauluja menneiltä savotta ajoita voi kuunnella "Metsämiehen Savotat" levyltä.
    Kurkistakaapa kotisivuiltani:
    http://www.kotimusic.fi
    Siellä sitä vanhaa metsäkulttuuria on luettavaksi.

    metsämies

    VastaaPoista