Isä kuoli

Isäni Kullervo Kemppinen kuoli sunnuntaina 16.9.2012 korkeassa iässä, omiensa keskellä, vapaassa maassa, elämästä kyllikseen saaneena.

Hän oli täyttänyt 91 vuotta, ja kuolinsyy oli oikeastaan vanhuus. Lähestymislento ja finaali olivat rauhalliset.

Vainajan ylistelyn aika on toiste, samoin muistelun. Mutta tässä tapauksessa tiedän sanoa totena, että nuo arvot, kuten läheisyys, vapaus, tyytymys, oikeus, eivät merkinneet hänelle aivan samaa kuin ehkä joillekin toisille. Ne eivät olleet saavutuksia, pokaaleja jollaisen voi panna kaapin päälle ihailtavaksi.

Ne olivat asioita, joita oli jatkuvasti yritettävä, joiden vuoksi oli koottava voimiaan, vaikka ne ovat kuin taivaanranta – tai taivaan ranta – eli näennäisesti lähempänä tai edempänä, mutta aina tavoittamattomissa.

Tämän todistaa hänen työhistoriansa ja kertomus hänen tekemisistään. Hän oli asianajaja. Siinä ammatissa oppii viimeistään 50 vuodessa pienten parannusten tarpeellisuuden ja pienten häviöiden siedettävyyden. Hän osallistui aivan poikkeuksellisen paljon järjestötoimintaan ja muuhun vapaaehtoistyöhön, ihan partiosta musiikkiin ja melkein kaikkea siitä väliltä, aikoinaan politiikkaakin. Noissa asioissa hänellä oli sama tapa kuin tunturissa, heittää rinkka pykälään ja sanoa, että eikö lähdetä, etteivät lihat jäähdy. Hän oli hyvä luopumaan.

Jopa sotaväki ja sota, kuusi vuotta asepuvussa, oli hänelle kuin toimeksianto tai tehtävä, ja kun hän huomasi kummakseen jääneensä henkiin jopa Lapin sodasta, hän mietti ilmiön tarkoitusta, ja alkoi vimmatusti opiskella lukioluokkia eikä hirveästi huilannut ennen kuin oli lakimiehenä leivässä kiinni.

Lapin hän löysi pommituslennoilla syksyllä -44, ja sinne sitten veti veri. Hän uskoi Jumalaan, mutta ei hakenut Häntä kirkoista eikä edes kirjoista, vaan ehkä Haltian harteilta tai jostain Sokostin takaa. Siellä ne huimat temppelit ovat edellee.

Muistolauseen hän valitsi itse, Vänrikki Stoolin ”Pilven veikosta”:

»Murheell' ei saa muistoasi viettää,

ei kuin sen, mi mentyään jää unhoon…»

= = = = = =

Viimeiset tehtävät hoidamme lähisuvun piirissä. Jos joku haluaa lähettää vaikkapa kortin tai kirjeen, osoite löytyy yksinkertaisesti, nyt vielä Kemppinen Kullervo ja Laila, Westend (Espoo). Toivomme ettei kukaan yrittäisi sisään asti. Äiti aikoo täyttää vielä 90, ensi vuoden alussa.

Tämän blogin lukija suhtautunee erilaisiin epäsäännöllisyyksiin ymmärtävästi. Joku saattaa yhdistellä mielessään myös menneitä asioita aivan oikein; Isä joutui Kaunialaan kolme vuotta sitten ja äiti jäi yksin. Kovan menijän lannisti 1998 tapaturma, retkahdusvamma ja sen aiheuttama neliraajahalvaus. Hän ponnisti itsensä vielä siitäkin liikkuvaksi ja kulki kokouksissakin, kunnes hiipivä hermovamma vei mieheltä toisen jalan.

Ai niin. Ne jotka näkivät vain sujuvan ja tarvittaessa nopeakielisen miehen, eivät ehkä tienneet, että hänellä oli kaksi kummaa piirrettä. Hän ei koskaan valittanut – ei nytkään, ei silloinkaan kun se jalka oli todella paha ja meni kuolioon – ja hänen oli hyvin vaikea puhua toisista ihmisistä pahaa. Ellei ollut hyvää sanottavaa, hän ei sanonut mitään.

Tämä pieni viesti bittien avaruuteen osoittaa, että mielestäni hänestä oli ja on paljon hyvää sanottavaa, kuten esimerkiksi:” Kiitos.”