4. huhtikuuta 2012

Tintti-elokuva


Tintti-elouvasta on syytä olla kiitollinen, vaikka se ei ole erikoisen onnistunut. Katsoja tulee tarkoittamaankin tietoiseksi kuvan ja elokuvan erosta, joka on valtava.

Miksi tauluja pidetään seinällä ja miksi niiden ripustaminen on niin vaikeaa? Taulu on periaatteessa aina samalla paikalla naulassaan. Se on aina silmissä. Lisäksi valon vaihtuminen muuttaa värejä.

Elokuva ja kirjallisuus ovat lineaarisia; runo on rajatapaus. Kummassakin pysäyttämine on vaivatonta mutta haku taaksepäin on käytännössä vaivalloista. Tapoja on monia, mutta romaanin koristaminen kynämerkinnöin on hiukan outoa. Runokokoelmaan kuuluu piirtää himmeitä merkkejä. Runon tai säkeen haluaa löytää monta kertaa, koska jokainen kerta on entistä parempi.

Musiikki ei ole lineaarista eikä sarjakuvan tavoin dynaamista niin että edellinen fraasi vain loisi jännitteen suhteessa seuraavaan. Sävellys, sekä laulelman että Brucknerin sinfonia, on holistinen. Kuulija tuntee tai aavistaa kokonaisuuden ja joutuu sen sisään. Sävellyksestä nauttiminen edellyttää sekä muistia (jo kuultu) että toivoa (kohta kuultava).

Katsokaahan kuvan sivua Tintistä (Kultasaksinen rapu). Miksi tämä sivu on niin paljon parempi ja tehokkaampi kuin sama kohtaus Spielbergin elokuvassa? Elokuva on kiitetystä tekniikastaan huolimatta rytmitön kuvavirta jotenkin ahtaassa ja väritykseltään rumassa ympäristössä. Jos sen jättää katsomatta, ei menetä mitään. Sarjakuva on osittain puskahuumoria, mutta tekniikaltaan hämmästyttävän selkeä ja puhdas.

Elokuvassa ”montaashi” on sekatermi. Jotkut tarkoittavat sillä neuvostoliittolaista perinnettä. Kahden peräkkäisen jakson väliin syntyy merkitys. Sotilaat marssivat portaita. Nainen avaa suunsa, silmälasit rikki. Useimmiten se on yksinkertainen tekninen termi. Jos ihminen tulee kuvaan vasemmalta ja poistuu oikealle, seuraava kuva kertoo hänen jatkavan matkaansa, jos hän kävelee edelleen oikealle. Jos hän tulee kuvaan oikealta, hän palaa.

Tintin kaltaisessa sarjakuvassa ei ole varsinaisesti jaksoja. Kuvaruudut liittyvät toisiinsa. Mestariteoksissa, kuten Tinteissä ja Barksin Aku Ankoissa, jokaisessa ruudussa on jokin erillinen tapaus tai asia, joskus kaksi tai jopa kolme. Teoksen sujuvuus näkyy kuvien liittymisessä toisiinsa. Usein ihailtujen zoomausten ja panerointien sijasta jatkuvuus osoittaa mestarin. ”Polttoväliä” ja ”valotusta” osaa muutella kuka tahansa.

Willlie Garvin lyö roikaletta. Hän tarttuu Modesty Blaisen käteen. Ovelle ilmestyy ylivoimainen konepistoolimies. Kuinka monta kuvaa? Hyvällä piirtäjällä vain kaksi, sillä ohjailemalla katsetta piirtäjä luo kolmannen näennäisen ruudun. Tietysti kerronnan hidastaminen ja nopeuttaminen ovat keskeisiä keinoja.

Sarjakuvan rinnakkaistaide on mainos. Hyvä mainos on aina samalla paikalla. Jos se on huono, se täytyy etsiä katseella. Jos se on hyvä, se imee katseen puoleensa.

Sarjakuvan ja mainoksen yhteinen esi-isä on kirkkotaide, perimmältään pyhät piirrokset, kuten alkuhärän hyökkäys Lascaux’n luolan seinässä. Se on vaikeapääsyisessä paikassa, koska se on rajapinta tämänpuoleisesta tuonpuoleiseen. Kuvan kautta pääsee kiven läpi.

Fresko ei liiku mihinkään. Lasimaalaus on paikallaan, kunnes särkyy. Ikoni on peränurkassa. Alttaritaulu on papin selän takana.

Sarjakuva, mainos ja pyhä taide ovat kaikki kontemplaation kohteita. ”Kontemplaatio” tarkoittaa pitkää, ajatuksiin vajottavaa katsomista tai kuuntelemista. Se voi johtaa ”meditaatioon” eli ajattelua syvempään ajatteluun. Meditaatio voi johtaa mystiseen kokemukseen. Silloin aistien rajat hämärtyvät.

Mystiikassa ei ole mitään mystistä. Kaikilla on niitä kokemuksia. Jotkut suhtautuvat niihin arkisesti, jotkut eivät. Näin:” Koko pitkän päivän oli ilta.
Satoi lunta ja tarkoitti sataakin. Mustarastas istui kuusen kämmenellä.

19 kommenttia:

  1. Kyllä blogistin nyt kuitenkin pitää tehdä se Tintti-väitöskirja!

    VastaaPoista
  2. The Guardianin Tom McCarthy sanoi viime lokakuisessa arvostelussaan, että tämä on kuin Nietzschestä tehtäisiin elokuva, jossa tämä tulee uskoon, tai Gandhista elokuva, jossa tämä turvautuu konetuliaseeseen. Tässä voi olla mukana liioittelua, mutta nuo olivat niin hyviä rinnastuksia, että ei ole ne luettuani enää tehnyt mieli Tinttiä käydä katsomassa.

    VastaaPoista
  3. Olemme nyt kuvallisen ja äänellisen representaation heikoilla kevätjäillä. Ilmaisut ”lineaarisuus” ja ”holistisuus” pätevät yhtä hyvin kehnoon ihmisssuhde-elokuvaan ( katsoja ”tuntee tai aavistaa kokonaisuuden” eli suomeksi: arvaa koko elokuvan juonen jo alusta, ”lineaarisuus”) tai ovat toisenlaiseen elokuvaan pätemättäkin (Buñuelin ”Andalusialainen koira”, katsoja ei arvaa mitään, ”holistisuus”), ja eisensteiniläinen montaasiajattelu (elokuva) sitten taas pakenee barksilaista sommittelua, oli se sitten kuinka sofistikoitua tahansa (sarjakuva).

    Mainonnan rooli on näillä alueilla sama kuin täin tai lapamadon toimintakokonaisuus toisaalla, siis olla ”eliö, joka elää toisen eliön, isäntäeliön, kudoksissa (sisäloiset), iholla, turkissa tai läheisyydessä (ulkoloiset) aiheuttaen isäntäeläimelle vahinkoa.” (Wikipedia).

    ”Fresko ei liiku mihinkään. Lasimaalaus on paikallaan, kunnes särkyy.” Nämä väitelauseet ovat eittämättä tosia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ota freskosi ja käy!
      Meo Prencipe on antanut halukkaille opetusta "Fresco Strappo"-tekniikasta, joka mahdollistaa kuvan muutoksen tauluksi. Hänen näyttelyjään on ollut ainakin Helsingissä ja Riihimäessä.

      Terveisin Kunnaksen Ilkka

      Poista
  4. Kristillisessä rukouksessa ajatellaan tavallaan niin päin, että meditaatio voi johtaa kontemplaatioon. Kontemplaatio käsitetään siinä tilaksi, jossa ei enää itse varsinaisesti ajatella, vaan jossa Jumala puhuu rukoilijalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun ihminen puhuu Jumalalle, hän rukoilee. Kun Jumala puhuu ihmiselle, =psykoosi?

      Poista
    2. ...segregaattista roskaa?

      Poista
  5. Tintti-filmissä oli parasta se, että se tehtiin, siitä olen yhtä mieltä.

    Olen samaa mieltä, että sarjakuva toimii paremmin.

    Tintti 3D-filmin ongelma oli myös sen tiettyjen kohtausten samankaltaisuus Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta filmin kanssa, esim. moottoripyörä takaa-ajo.

    Minusta juuri Yksisarvisen salaisuus ja Rakham punaisen aarre ovat parhaita Tintti-seikkailualbumeja. Niissä varsinkin Tuhatkaunon sukellusvene, saaren tutkiminen ja papukaijat, apinat ja kuvapatsaat, rommi sekä sukellus ja Dupondtien hölmöily ilman pumppaamisessa on hauskaa (minua ei oikein aina nämä poliisit huvita), nämä loistivat poissaolollaan. Minusta Castafioren ymppääminen tarinaan ei ollut hyväksi, mutta Sakarinin muuttaminen Rakham punaisen jälkeläiseksi oli juonta parantava.

    Olen kirjoittanut ensi-ilta viikon jälkeen näin:

    http://deekoo-javiel.blogspot.com/2011/11/tintin-seikkailut-yksisarvisen.html

    VastaaPoista
  6. Viitaten ensimmäiseen kommenttiin, toivon että blogisti kuitenkin käyttäisi aikaansa ennemmin näihin kansanomaisiin kuvauksiin, kuin tieteelliseen argumentointiin.
    Omatekoista runouttakin olisi metkaa lukea...

    VastaaPoista
  7. Osallistuin illalla taidenäyttelyn avajaisiin. Näyttelyssä on esillä taideteoksia sekä kuvat niistä tiloista (ateljeet), joissa teokset on tehty.

    Valokuvaaja (Tiainen) esitteli näyttelyn ja tokaisi lopuksi: "Valokuva ei ehkä ole taidetta, mutta kuvan esittämissä tiloissa tehdään tämän näyttelyn osalta esillä olevaa taidetta".

    Mielestäni hän oli varsin kapea katsannaltaan, mutta arvostan hänen käsitystään.
    Taiteilijat ja työt ovat Suomen parhaasta päästä.
    Tervetuloa tutustumaan: "Korundi, Rovaniemi"
    Minua kutsutaan läheisten piirissä nimellä Tintti.
    Elokuva ja sarjikset ovat sielussani tasapainossa. Molempi parempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nythän meillä on täällä jo kaksi tinttiä, Liikas-Tintti ja Kemppis-Tintti...ja sitten valokuvaaja Tiainen...

      Poista
  8. Aika ja jatkuvuus. Ei ollut helppo oppia ymmärtämään, miten erilaisissa taiteissa leikkaukset menneeseen ja tulevaan kytkeytyivät varsinaiseen kerrontaan. Aluksi ne vain häiritsivät juonen etenenemistä. Kun HPYn paikallispuhelu maksoi neljä markkaa kerta, asiaa on mahdollista setviä linjoilla tuntikausia. Samalla syntyi jakoa taide-elokuvien ja seikkailufilmien kannattajien välille, Dostojevskin ja Carter Brownin lukijoiden välille.

    Nyt jako näyttää merkityksettömältä tai jopa harhaanjohtavalta. Leikkauksista on tullut osa arkipäivän puhepartta ja kuvanlukutaitoa. Valtavin ja taloudellisesti merkittävin ulottuvuus on brandien maailma. Sen hallinta edellyttäisi po. taitojen analyyttistä osaamista. Juuri nyt hyökkää Haddock ja vene kaatuu!

    Kemppinen on järjestänyt suurenmoiset vintinpöllytyksen teemaviikot. Aihe on haikealla tavalla rakas. Keräilen vintin hyllyillä sikinsokin lojuvia sarjakuvalehtien kasoja. Melkein keräilymielellä hankitut barksit, tintit, asterixit ja mämmilät löytyvät puutteellisina sarjoina ja, mikä surkeinta, vaillinaisin sivuin.

    Jotain on kuitenkin tallella. Ohitin varmaan vuosia sarjakuvan, jonka päältä ja alta tongin ikuiseen nälkään jokseenkin laihaa ravintoa. Sitten se aukesi ihan ilman katsomista, ja tilasin typerää lehteä niin kauan kun sarjaa riitti. Siinä oli kaikkien leikkausten mestari.

    Varjelluin ja vähiten muita kiinnostava kokoelma, Wattersonin tuotanto on sijoitettu pienempien tavoittamattomiin ylimmälle hyllylle. Sieltä se siirtyy yöpöydälle vähintään kerran vuodessa. Naurattaa jo etukäteen.

    VastaaPoista
  9. Joku anonyymi käskee blogi-isäntäämme tekemään väikkärin Tintistä. Minä semmoista tiedoksi, että ent. Aviisin päätoimittaja ja esimieheni Jouko Raivio teki juuri väikkärin Jerry Cottonista.

    Tiedän että väitöstilaisuudessa on ollut paljon ihmisiä. Siis siellä Tampereella. Tuttuja enemmän kuin ensimmäisen vuosikurssin sosiaalipsykologian luentokurssin osallistujia Uolevi Arosalon ympärillä yliopiston alakuppilassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä Cotton-tohtorista onkin jo ollut täällä hieman puhetta. Siitä juuri idea Tintti-tohtorista!

      Poista
  10. "Sarjakuva, mainos ja pyhä taide ovat kaikki kontemplaation kohteita."

    Onko tässä selitys, miksi elokuva ei tunnu onnistuneelta, elokuvaa kun voi tuskin ajatella kontemplaaion kohteena.

    Ylipäänsä hyvistä kirjoista tulee harvoin hyviä elokuvia. Vai onko tuossa sittenkin kyse mielikuvasta: kirjan luettuamme meillä on mielikuva siitä. Kun katsomme kirjasta tehdyn elokuvan, se ei vastaakkaan sisäistä mielikuvaamme eikä sen vuoksi tunnu "oikealta".

    Yleensä onnistunut kirjan filmatisointi edellyttää ohjaalta rohkeutta poiketa kirjasta, tehdä itsenäinen taiteellinen ratkaisunsa. Tässä suhteessa surettaa, että Tarkowski ei koskaan päässyt tekemään Bulgakovia.

    VastaaPoista
  11. kyllä elokuva ja sarjakuva ovat sukua toisilleen, mutta juuri siitä syystä niitä ei ole syytä sekoittaa. Lajirutsaus on ikävää. Ehkä osaksi tästä syystä useimmat sarjakuvista tehdyt elokuvat eivät ole onnistuneet.

    VastaaPoista
  12. Lainasin juuri Joe Sacco´n Gaza -albumin; yleensä ostan sarjakuvahyllyyni albumit, mut tulipa nyt kerran lainattuakin.

    Suosittelen tätä kustantamoa: http://www.epix.se/

    Kauan eläköön sarjakuva -taide!

    VastaaPoista
  13. Ihan pieni täsmennys, keittiössä paneroidaan, elokuvassa panoroidaan.

    VastaaPoista