19. maaliskuuta 2012

Venäläiset II


Mainitsemani neljä, Pushkin, Dostojevski, Tolstoi, Solzhenitsyn, kirjoittivat pelkästään venäläisyydestä. Luokkaa 1b edustavat Gogol ja Tshehov (vain tavallisia neroja) olivat samaa mieltä.

Etenkin Suomessa mutta oikeastaan kaikkialla Venäjän ulkopuolella pahiten pimennossa on Pushkin. Hänestä kuuluu tietää, että hän lienee kirjoittanut joitakin haaveellisia runoja, joilla ei ole enää merkitystä, ja kuoli nuorena kaksintaistelussa. Siitähän sai.

Pushkin hallitsi kaikki kirjallisuuden lajit. Hänen teksteistään kuuluisimpia ovat ehkä Boris Godunov, Eugen Onegin ja Patarouva, mutta hänen runonsa ovat verrattomia ja romaaninsa (esimerkiksi Kapteenin tytär) mainioita.

Levätessään hän kirjoitti esimerkiksi näytelmän ”Mozart ja Salieri” (1830), josta Peter Schaffer teki suorasanaisen näytelmän, josta Milos Forman teki elokuvan ”Amadeus”.

Vladimir Nabokov on Pushkinia käännettyään todistellut ja osoittanut lukuisin esimerkein, ettei Pushkinia voi kääntää. Yksi syy on sama kuin Aleksis Kiven kääntämisessä – kirjailija keksi ja toteutti samanaikaisesti kirjallisuuden kielen ja kertomisen keinot.

Tulos on sitten se, että jokseenkin kaikki hiukankin koulua käyneet venäläiset osaavat ulkoa hiukan Pushkinia. Kaiken muun kumman lisäksi hänen kielensä näet on Nabokovin ja monien muiden todistuksen mukaan yksinkertaista, selkeää ja kenen tahansa käsitettävää, mutta sanastoltaan hyvin runsasta ja monimuotoista. Hän yhdisti kadulla puhuttua kieltä ja korkeaa tyyliä. Tässä on jotain samaa kuin Väinö Linnassa, joka osasi puhutella kansaa sen omalla kielellä, puheenparrella joka osui ja upotti.

Pushkinin asema on niin hurja, että hänen kuolemansa 100-vuotispäivänä 1937 jopa Stalin keskeytti viikoksi suuret puhdistuksensa ja yhtyi hymistelijöiden kuoroon – vaikka Pushkin oli ihmisen vapauden laulaja. Väitetään, että toisinajattelijat sekoittavat kukkansa samoinajattelijoiden seppeleisiin juuri Pushkinin patsaalla Moskovassa tänäkin päivänä.


Vihavaisen kirja on yllätyksiä täynnä, myös Suomen historiaa käsitellessään.

Venäjän opetteleminen on ollut hyvin vastenmielistä jo kauan ennen ryssävihan syntymistä. Jo 1800-luvun alussa kieltä opiskelevia pilkattiin ja epäiltiin kiipijöiksi, kukaties upseereita lukuun ottamatta. Toisaalta upseerithan ne todellisia kiipijöitä olivat, pahimpana muuan Mannerheim.

Vihavainen kertoo täällä 1840-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä professorina toimineen Jakov Grotin turhautumisesta. Grot oli aito ja lämmin Suomen ystävä, joka mm. kuljeskeli Lönnrotin kanssa ympäri Karjalaa ja pyrki kaikin puolin edistämään keisarikunnan ja suuriruhtinaanmaan yhteistoimintaa. Tuohon aikaan sortotoimia ei ollut vielä keksittykään, vaan suomalaiset elivät todella kuin herran kukkarossa ja venäläiset kantoivat tänne rahaa kopalla ja kontilla.

Mutta suomalaiset pitivät maanpetturina jokaista, joka osasi sanoa ”vot”. Sitten he aloittivat kieliriidan ruotsin ja suomen kesken, ja riita jatkuu edelleen. Viisas Grot oli tietysti sitä mieltä, että suomalaisten olisi kannattanut riidellä venäjän kielestä ja heittää vähäpätöinen germaaninen murre eli siis ruotsi kerralla mielestään.

Vihavainen viittaa Klingeen, jonka mukaan samainen Grot oli se henkilö, joka hankki Vänrikki Stoolin tarinoille julkaisuluvan Pietarista 1848. Saavutus tuntuu edelleen käsittämättömältä. Täällä hilluttiin venäläisten kurittamisesta, ja venäläiset taputtivat kohteliaasti ja lukivat Runebergia venäjäksi käännettynä.

Vihavainen ei mainitse, että suomalaiset olivat jo tuohon aikaan rähmällään olon mestareita. Runeberg kirjoitti ja Pacius sävelsi kansallislaulun nimellä ”Maamme” venäläisen tilauksen mukaan: mahdollisimman kaukana ”Marseljeesista”, mahdoton marssia ja liian vaikea yhteislauluna. Runeberg kirjoitti kyllä myös raivohullun versionsa Marseljeesista nimellä ”Porilaisten marssi”, ja nyt Niinistö kahlaa yhtä tyynenä kuin Halonen vainolaisen – siis venäläisen – hurmehessa, koska viel’ on Suomi voimissaan.

Tämä kirjoitus ei ole arvostelu; sellaisen laatimiseen minulla ei olisi tässä tapauksessa edellytyksiä. Jatkan omalla tavallani eräitä Vihavaisen ajatuksia, koska ne ovat hengentärkeitä.

Aika hyvin perustein voi väittää, että Suomi onnistui käyttämään kahteen kertaan, nimittäin tsaarin aikana ja 1950-luvulta oikeastaan loppuun asti, Neuvostoliittoa alusmaanaan, vähän kuin Hollanti osia Afrikkaa ja Aasian saaria. Tärkeitä raaka-aineita ja erikoisuuksia ostettiin maan kehittyvän teollisuuden sekundatuotteilla. Joskus ehkä pakkasi menemään priiman puolelle. Nyt on kuulutettu, että sama pitäisi tehdä kolmannen kerran.

Kukapa tietää. Venäjän historia ja kirjallisuus on täynnä tuota poshlostia, parannuksia jotka tehdään viimeistään huomenna. Lupaukset olisi täytettävä, ostokset olisi maksettava. Dostojevskin suuruus näkyy myös hänen teemoissaan. Hän oli itse sairaalloinen uhkapeluri. Joskus tuntuu kuin hän olisi julkaissut sekä Stalinin että Putinin elämäkerrat, 1800-luvulla. Viittaan siis uhkapeliin. Jos Venäjän erikoislaatu olisi puristettava muutamaan sanaan, niin ehkä se olisi halu edetä unissakävijän varmuudella kohti peruuttamattomia onnettomuuksia.

Putin ilmoitti 27.1., että on laadittava luettelo 100 merkittävimmästä kirjasta, ja jokaisen venäläisen on luettava ne ja laadittava kotiaine lukemastaan. Hänellähän on tapana siteerata puheissaan etenkin Pushkinia. Ja kirjallisuus oli arvossaan Venäjällä. Suuret kirjailijat tarjosivat sen moraalisen arovallan, jota hallitsijoilla ei ollut; juuri siksi Lenin ja Stalin ottivat pellekseen Maksim Gorkin, joka oli aluksi aivan hyvä kirjailija.

Runoilija Osip Mandelstam sanoi vaimolleen: Venäjällä arvostetaan kirjallisuutta. Yhden runon takia tappavatkin. Kaksi vuotta myöhemmin hän joutui Gulagiin, jossa hänet tapettiin.

Nyky-Venäjällä on hienoja kirjailijoita, mutta ei ketään suurten veroista. Suuret kirjailijat antavat lukijoille – kansalle – ainekset omakuvaan eli itsensä ja erikoislaatunsa ymmärtämiseen. Meillä tuon ovat tehneet Topelius (Maamme-kirja), Aleksis Kivi ja Väinö Linna. Runebergin valtavan merkityksen voi suoraan lukea Yrjö Jylhän ”Kiirastulesta”, joka loi koodin eli sekä totuuden että kaunistellun kuvan talvisodasta. Kirjassahan on ainakin kaksi maailman huipputason sotarunoa (kuolemarunoa).

Helposti luullaan, että Dostojevski oli kellariloukossa raapusteleva olevien olojen arvostelija. Näin ei ollut. Kun hän piti puheen Pushkinin patsaan paljstamistilaisuudessa 1880, tuhannet kuulijat arvioivat tilaisuuden elämänsä kohokohdaksi. Turgenjevin puhetta ei viitsinyt kuunnella kukaan. Dostojevski jylisi Venäjän suuruudesta ja vaati kuulijoitaan tulemaan todellisiksi venäläisiksi.

Tänään Pushkinin patsas katsoo kaivaten aukion toisella puolella olevaa maailman suurinta McDonald’sia (700 paikkaa, 30 000 asiakasta päivässä).

Ehkä tässä on Venäjä pähkinänkuoressa, ei lännessä toisteltu arvoitukseen kääritty salaisuus, vaan aidosti mahdoton ilmiö, henkeä ja naudanlihaa, rakkautta ja rikoksia, sorroksi nimitettyä vapautta ja vapaudeksi sanottua sortoa, hyvää naapuruuspolitiikkaa tykeillä ja kuularuiskuilla, korkeaa matematiikkaa ja laittomuuden ihailua (matematiikka on jyrkästi omalakinen ja lainalainen alue), poshlost eli itseensä tyytyväinen hengettömyys ja Gergiev johtamassa Kirovin teatterissa – epäeuklidinen maailma.

Tolstoi vastusti raivokkaasti edistystä ja kulttuuria. Ensin mainitussa hän onnistui. Edistys oli hänelle etenkin länsimaissa kiiteltyä muutosta. Kulttuurin vastustaminen taisi epäonnistua ainakin taidetta ja tiedettä ajatellen.

Tolstoi ja Dostojevski kehittivät kirjallisuuden, joka on ajatuksenakin mahdoton. Kirja lukee lukijaansa. Jopa lukija, joka on esimerkiksi suomalainen, käsittää nopeasti, että avoin kirja lukee häntä kuin avointa kirjaa tunkeutumalla hänen tunteisiinsa ja ajatuksiinsa, osoittamalla hänen omien kokemustensa ja havaintojensa aidon merkityksen ja suuren painon.

Tässä on yhteys. Tuo havainnolliseksi tekemisen kyky on samaa kantaa kuin Venäjän (hyvin suureksi osaksi Venäjän juutalaisten) murskaava ylivoima esittävässä taiteessa eli musiikissa ja teatterissa. Se ei osoita minkäänlaisia laantumisen merkkejä.

38 kommenttia:

  1. "Kirja lukee lukijaansa."
    Se oli komeasti sanottu ja pitää takuulla paikkansa ainakin Dostojevskia luettaessa.
    JK:n kirjoitus herättää jälleen ajatuksia suuntaan&toiseen.

    VastaaPoista
  2. Mitä yhteistä on Harry Bogomoloffilla, perussuomalaisilla ja venäläisillä ?
    -He kiertävät modernin taiteen kaukaa ohi.

    TV-uutisissa kerrottiin että modernin taiteen näyttely Moskovassa kumisee tyhjyyttään, ei kiinnosta venäläisiä.

    Kysymys kuuluu: Onko kulttuurikansaa/kulttuurinystävä jos ei hyväksy 50-100v nuorempaa vaan "elää vanhassa" lukien vain 50-luvun Aku Ankkoja, Raamattua ja Kalevalaa ?

    MrrKAT

    VastaaPoista
  3. Entä jos -historian tutkimuksen innoittamana tulee joskus miettineeksi, millaista olisi jos Venäjä olisi kehittynyt samaan tahtiin "vapaan lännen" kanssa ollen nykyisin Euroopan Ameriikkaa. Entäpä jos Kolumbus olisi löytänyt Venäjän.
    (Blogivaeltaja)

    VastaaPoista
  4. Olen Arktisessa puskurikapasiteetissa (http://anttiliikkanen.blogs.fi: "Insane") eilen käsitellyt 1994 julkaistua tutkimusta ihmiskunnan neroista miehistä (World Famous Men). Arvovaltaisessa tiedelehdessä (British Journal of Psychiatry) todennetaan, että Kemppisen neroina mainitsemista henkilöistä merkittävä osa on "insane".
    Mielenkiintoista kyllä, astetta lievemmin häiriintyneitä ovat olleet Sibelius ja Stalin.
    Ja täysin vailla häiriötä (kirjailijoista) on yksi: Maupassant.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä nyt Maupassantille kuppa vähän heitti kapulaa rattaisiin, mutta muuten häiriötön mies varmaan...

      Poista
  5. Hyvä kirjoitus ja laaja essee venäläisestä kirjallisuudesta. Kirjoittajan näkemys perivenäläisestä sielusta, joka tulee erityisesti Dostojevskin ja Puskinin julkaisuissa esille on humaani, jos oikein ymmärrän.

    Puskinissa oli kai tippa afrikkalaista verta, kuten joissakin elämäkerroissa esitetään. Se estänyt häntä tulemasta venäläisyyden parhaaksi tulkiksi ja venäläisten rakastamaksi kirjailijaksi.

    Vaskiratsastaja- runo, jota Solomon Volkov käyttää Pietari- kirjansa (suom. Seppo Heikinheimo) punaisena lankana on Puskinin mestariteos suomalaiselle suolle rakennetun kaupungin perustajasta ja ennen kaikkea kaupungin muodostumisesta kulttuurin kehdoksi ja tyyssijaksi.

    Lukijalla haasteellisessa teoksessa käydään monikerroksisesti läpi koko St. Petersbugin kulttuurin kirjo nimineen: "Puskin, Gogol, Dostojevski, Stravinsky, Sostakovits, Prokofjev, Ahmatova, Blok, Mandelstam, Nabokov, Brodsky, Nijinsky, Chagall - Pietarin historia on täynnä maailmankuuluja nimiä. Taiteen mestarien ja kulttuuripersoonien kautta herää eloon kirjallisuuden, musiikin, teatterin ja kuvataiteiden Pietari, jonka paikka on maailman suurten taidekeskusten Wienin, Pariisin, Lontoon, Berliinin ja New Yorkin rinnalla".

    Teosta voi suositella asiasta kiinnostuneille tosi harrastajille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pietari perustettu suomalaiselle suolle.

      Hmm, pitäisikö sitä itärajaa hieman tarkistaa Putinin kanssa? Siis vähän enemmän sinne päin eikä vain Viipurin tuolle puolen.

      Poista
  6. Ad Omnia: - yhdyn Volkovin kirjan suositukseen, mutta ehdottaisin Putinin taoin, että se pitäisi tenttiä rajalla ennen kuin pääsee yli. Se on kirja muillekin kuin kiinnostuneilla (siitä huolimatta että sekä Volkov että Heikinheimo-vainaja edellyttävät hiukan epäluuloista kriittisyyttä).

    Kaupungin merkityksen ymmärtää siitäkin, että tuskin millään muulla suurkaupungilla on henkilökohtaisia vihollisia. Vastustaako joku Pariisia tai Los Angelesia? Ei - moni ei pidä niistä, mikä on eri asia. Pietaria on vastustettu raivokkaasti 1800-luvun alusta asti (tai ennen) sekä Pietarissa että Venäjällä laajemmin. Koulukunnan perustaja oli Gogol.

    VastaaPoista
  7. Jos Venäjä olisi Pietari, sitä olisi helpompi ymmärtää. Jos Venäjä olisi edes Moskova, sitä olisi mahdollista ymmärtää. Jos Venäjä olisi Siperia, sen voisi vielä käsittää. Mutta Venäjä on kaikkea näitä ja paljon enemmän ja vähemmän.

    VastaaPoista
  8. "Kirja lukee lukijaansa".Hienosti ilmaistu, sen nuo suuret venäläiset,Tolstoi ja Dostojevski ovat luoneet, Tshehov ei niinkään.Suomalaisista sen mielestäni on osannut parhaiten Päätalo ja Linna.Nyt toista kertaa iijokea kahlatessani Kalle lukee minua taas kuin avointa kirjaa.

    VastaaPoista
  9. Puskinin Vaskiratsastajan alkua:

    Sua lemmin, luomus Pietarin,
    näköäs uljaan ankaraa!
    Vuo Nevan majesteettisin,
    graniitti sitä reunustaa,
    ja takorautakaiteitten
    kuviot, öiden valkeitten
    kuulaus, valo hämyinen…

    Ruskealan marmorista tehdyllä upeasti muotoillulla rantatyrskyä kuvaavalla jalustalla seisova Pietari Suuri- ratsastajapatsas on todellista taidetta verrattuna äskettäin valmistuneeseen Aleksanteri Suurta kuvaavaan Hollywood- tyyppiseen teokseen Makedonian Skopjessa.

    Omakohtaisesti muistelen kuinka neljätoistavuotiaana Leningradin luokkaretkeläisenä ihmettelin ihmisten ystävällisyyttä ratsastajapatsaan ja kulttuurin loiston ja arjen ankeuden keskellä yli puoli vuosisataa sitten.

    VastaaPoista
  10. Tuo Jakov Groot oli mielenkiintoinen henkilö. Hänen edisti suomalaisen kultturin tuntemusta ulkomailla. Esimerkiksi hän toimi isäntänä ranskalaisen kirjailijan, tutkimusmatkailijan ja kaikki osaavaan Xavier Marmierin matkan aikana 1842.

    Tuolloin hän tutustutti vieraansa myös suomalaiseen kansakirjallisuuteen joka oli syntymässä Esimerkiksi Kustaa Paturin samana vuonna ilmestynyt runokokoelma keräsi kehuja vieraan heti matkansa jälkeen kirjoittamassa kirjassa, ja joka yksi sen runoista ”Kirwiselle” käännettiin ranskaksi.

    Paljon sai mies aikaa, ei vaan venäjän opettajana vaan suomalaisen elämänmuodon esittelijänä.

    VastaaPoista
  11. Kuulaan rehellisen näkökulman venäläisyyteen naapurin silmin tarjoaa Toomas Hendrik Ilves kirjassaan "Omalla äänellä".
    Haluan suositella teosta kaikille lukutaitoisille ministereille. Siitä käy selville, mistä kansansa palvelijaksi ryhtyneen ihmisen tulisi olla selvillä. Tiedon määrä on henkeäsalpaava, eettinen pohja luja.

    Tasa-arvoisesti liputtaa Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  12. JK mainitsee Venäjällä olevan hienoja nykykrjailijoita ketään nimeämättä. Hienoudesta tiedä, mutta aika hyvä on mielestäni Viktor Jerofejev. VJ on nomenklatuura-perheen lapsi, isänsä oli merkittävissä viroissa jo Stalinin aikoina ja II maailmansodan jälkeen N-liiton Unesco-lähettiläs Pariisissa. Jossakin kirjassaan ("Hyvä Stalin" ?) VJ kertoo, vanhemmiltaan kuulemansa perusteella, miten Kremlissä riemuittiin Molotov-Ribbentrop-sopimuksesta niittinä, jolla Iso-Britannia ja Ranska sidottiin N-liiton liittolaisiksi Adolf H:n Lebensraum-pyrkimysten sotilaalliseen vastustamiseen. Sopimuksen etupiiri-järjestelyt, joissa Suomikin joutui "vaihdon välineeksi", olivat N-liiton kannalta tähän verrattuna vain ylimääräistä "sitouttamisbonusta".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan, sitouttamisbonus, se on osuvasti ja oikein sanottu! Siinä Suomen asema ja merkitys "sotaan syyllisenä" selviää kirkkaasti.

      Poista
  13. "Nyt on kuulutettu, että sama pitäisi tehdä kolmannen kerran."

    Nyt myydään maita ja mantuja. Neljättä kertaa ei pääse tulemaan.

    VastaaPoista
  14. Viedäänkö Kemppinen porukassa silmät sidottuna Pietariin, vaikka Stockmannin kahvilaan, ja kysytään missä kaupungissa olet?

    Mahtaisi olla shokki.

    VastaaPoista
  15. Olen pikkuisen katkera venäläisille, että he eivät keksineet hampurilaista, vaikka se oli heidän kompetenssissaan. Jos olisivat keksineet, Suomessa näitä jauhelihapihvejä eivät söisi kuin eläkeläiskommunistit.

    VastaaPoista
  16. Kielitaito on ainakin minulle avannut huikeita mahdollisuuksia ja elämyksiä elämässäni.
    Nyttemmin surettaa, ettei aikoinaan ollut mahdollisuutta opetella venäjäntaitoja. Ehkä olisin tuolloin halunnut tutustua tarkemmin ryssävihani perusteisiin.
    Hurriviha minulla on ollut aina pakkoruotsin takia. Viha vain lisääntyy ajatellessani menetettyjä mahdollisuuksia mitä muuta olisin pystynyt ruotsinkielen sijasta oppimaan.
    Alkukielellä lukeminen laajentaa sydämensivistystä. Ruotsinkielen kuuleminen ja lukeminen aiheuttaa stopin aortalleni.

    Kuvitelkaapa nyt tuhansia nuoria, jotka menettävät mahdollisuuden syventävään venäjänkielenopiskeluun pakkoruotsin takia. Puhutaan kymmenistätuhansista menetetyistä työpaikoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. Äh, kattia kanssa. Ei hurriviha mistään "pakkoruotsista" kumpua. Hurriviha on törkyfennoilla synnynnäinen ominaisuus. Eikä hurrivihaaja koskaan opi mitään sivistyskieliä, ei vaikka hän saisi syntyä kielilaboratoriossa.
      Hurriviha ja pakkosuomen infantiili suosiminen johtaa siihen että Pohjois-Suomi on täynnä työttömiä yksikielisiä fennoja, jotka eivät uskalla lähteä töihin Norrbottenin kaivoksiin tai Norjan öljyteollisuuteen. "Kun ei oo tullut opetelthuu nuita kieliä ..."

      Poista
  17. En osaa venäjää likikään tarpeeksi arvioidakseni Pushkinia, mutta minulle on syntynyt käsitys, että moni venäläinen kokee hänen runoissaan samaa kuin minä (ja ymmärtääkseni moni muu) Eino Leinossa: parhaimmillaan muoto ja sisältö ovat yhtä niin kiinteästi ja pakottomasti, että runo saa lukijan sielun toistamaan runon yläsävelsarjoja myöten. Tällaista kirjallista hifi-kokemusta ei varmaan voi saada kuin äidinkielellään. Kivi on hienoa ja luovaa, mutta katselen tekstiä kuin tarjottimen reunan yli, kirja on sylissä muttei rintaa vasten.

    Luulin, ettei Mariinskia kutsu enää sen väliaikaisella (n 70 v) Kirov-nimellä kuin amerikkalaiset levy-yhtiöt, joiden kapitalistinen, kuluttajaa usein perustellusti aliarvioiva viestintälogiikka ei edes yritä opettaa uutta, vaan käyttää mieluummin kerran opittua kommunistijohtajan kuin alkuperäisempää keisarinnan mukaista nimeä (ihan alunperin Большой).

    VastaaPoista
  18. Pushkinin äidinpuoleinen isoisoisä oli afrikkalainen Ibrahim Gannibal eli Hannibal, minkä tämä afrikkalainen nuorukainen otti sukunimekseen opiskellessaan Pariisissa sotatiedettä. Ibrahim oli annettu lapsena lahjaksi Pietari Suurelle, josta tuli hänen kumminsa ja kasvatti-isänsä. Ibrahimin jälkeläisiä on Pushkinin nuorimman tyttären avioliiton kautta Englannin ylimmässä aatelistossa, kuningashuoneen jäsenten lähisukulaisina. Lehtien haastatteluissa nämä herttuattaret muistavat mainita molemmat esi-isänsä, sekä venäläisen että afrikkalaisen. Tämä pitää yllä englanninkielisen maailman mielenkiintoa Pushkiniin.

    http://www.pbs.org/wgbh/pages/frontline/shows/secret/famous/pushkingenealogy.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Etiopiasta tarkemmin, hieman Venäjääkin vanhemmasta keisarikunnasta.

      Poista
  19. Heippa Jukka. Joku oli kiinnostunut NL:n/Venäjän matkoistasi. Liekö niitä? olisiko tarpeenkaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä tietenkään ole matkat tarpeen! Riittää kunhan vain lueskelee yli 100 vuotta vanhaa venäläistä kirjallisuutta! Kyllä sen perusteella Venäjän asiat hallitsee ja venäläiset tuntee!

      Poista
  20. "Ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi" - ja kirjailijoilla kuorruttaisi!

    VastaaPoista
  21. 'Kirja lukee lukijaansa'. Kyse lienee lukijan voimakkaasta samaistumisesta kirjan yleensä päähenkilöön. Sarjakuvissa samaistumista helpottaa hahmojen etäännyttäminen esim. eläimeksi. Ilkeä tapa kirjailijalla on ensin houkutella voimakkaasti samaistumaan ja sitten vähitellen vedättää lukijaa kun hahmo osoittautuukin lopulta psykopaatiksi.

    VastaaPoista
  22. Ad Omnia: - tuo Anonyymi pointti samaistumisesta päähenkilöön on sinänsä oikea, mutta ei toimi useinkaan korkeakirjallisuudessa. Dostojevskilla on isommissa romaaneissaan noin 50 päähenkilöä ja Tolstoilla Sodassa ja rauhassa varmaan 100.

    Romaanissa on usein "päähenkilönä" ensemble eli joukko, ja yksi tapahtumien taso on tuon joukon keskinäisten tuntemusten jatkuva muuttuminen. Parhaimmillaan kirjailija kuvaamalla kymmentä ihmistä tuntuu kuvaavan miljoonaa.

    VastaaPoista
  23. Halloo, Kemppinen! Kauhavan lentosotakoulu uhataan lakkauttaa, mutta sinä, entinen kauhavalainen ja pohojalaanen, askartelet plokissasi vain vanhojen venäläisten romaanien kimpusa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se ihan syvalta, etta lentosotakoulua pidetaan erillaan jossain Kauhavalla. Sotilasjohdon oivallus, etta jos jossain on oltava voimaa, niin ennen muuta ilmassa. Kylla lentosotakoulu kuuluu sinne, mista voimaa tarvittaessa voitaisiin nayttaa ja siis uhkaa yllapitaa. -- Lentosotakoulu ollut jo aivan liian pitkaan erillaan Kauhavalla, oi oi!

      Ei isanmaan suurta ja tarkeaa asiaa saa uhrata pohjanmaalaisuuden
      alttarille-- hei haloo kuuluuko?

      Poista
    2. Sen verran isanmaallinen...

      Sen verran isanmaallinen pitaa olla, etta arvostaa mahdollisimman
      iskukykyista ilma-asetta, joka edellyyttaa kaikkien voimien jonkinasteista keskittamista. Jos viela tahan on kansan vahva puolustustahto ja maakuntajoukot, niin a wot! Pirun pohjalaiset, kun eivat ymmarra isompia kuvioita, vaan palauttelevat maakuntajoukkojen varusteitakin, kun ovat niin vittuuntuneita. -- Tosi lapsellista ja epaisanmaallista!! Oi voi!!

      Poista
    3. Kyllähän se kannattaa ilmavoimat keskittää samaan paikkaan, että ne on sitten helppo tarvittaessa tuhota kerralla.

      Poista
    4. Jos anonyymin Mar20, 2012 12:05 PM
      arvelu pitais paikkansa, ja lekojen suojaus olis nain heikkoa, niin
      eipa asiaa kaiketi yhtaan parantaisi se, etta Kauhavalla olis
      jotain opetuskoneita. Mutta sen tama Kauhava hoitaisi,
      etta toimintatilanteessa olis pois pelista opettelevaiset
      ja varsin kokeneet kouluttajat.

      Poista
  24. "Runeberg kirjoitti ja Pacius sävelsi kansallislaulun nimellä ”Maamme”" - Paciuksen sävelmäähän me laulamme ja kuuntelemme Maamme-laulussa. Mutta kannattaa tutustua myös J.L.Runebergin sävellykseen tästä omasta runostaan. Mikseihän tuota sävelmää otettu Maamme-lauluksi? Runebergin sävelin Maamme-laulu soi paljon kepeämmin. raikkaammin ja valoisammin kuin Paciuksen versiona. Kuunnella tätä Runebergin sävellystä voi esim. hieman yllättävällä levyllä: M.A. Numminen, Koomikon kahdet kasvot (JHN 3030). Tuolla levyllä Runebergin raikasta Maamme-laulua esittävät Damkören Lyranin ja Akademiska Sångföreningin laulajat. Levytys on vuodelta 1980.

    Lukija Laihialta

    VastaaPoista
  25. Ad Anonyymi Pohjalainen - enkä minä jo ottanut Wallinia nenästä kiinni?

    VastaaPoista
  26. Ad Anonyymi - Maamme - laulusta. Tunnen Runebergin sävellyksen. Se oli jossai nniistä isoista säestyskirjoista. Sopiva ja täysin mahdollinen kappale. Ehkä hiukan harva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikeammin muistettava sävel. Saattaa myös vaatia parempaa laulutaitoa. Nykyinen on näiltä osin sentään helpompi.

      Poista