31. maaliskuuta 2012

Dosentti


Tohtorin tutkinto ei ole sinänsä hieno eikä professoriksi päätyminen vaadi keskinkertaista suurempaa lahjakkuutta.

Itse annan näille arvoa, samoin kuin tietysti dosentuurille. Väitöskirjan tekeminen osoittaa useimmiten kykyä pitkäjännitteiseen ja tarkkaan työskentelyyn, joka on lisäksi suhteellisen itsenäistä.

Niin, dosentti on siis ihminen, joka on julkaissut väitöskirjan jälkeen toisen mokoman tutkimuksia. Tuotannolle nimetään asiantuntija-arvioijat, ja lisäksi on annettava tiedekunnan nimeämien henkilöiden raadille opetusnäyte.

Joku kommentoija innosti minua kirjoittaman väitöskirjaa Tintistä. En voi, koska olen jo filosofian tohtori ja Helsingissä yleisen oikeustieteen ja Turussa kulttuurihistorian dosentti. Oman alani dosentiksi en viitsinyt hakeutua. Sitä tehdään joskus eläkkeelle siirryttäessä. Sarjakuvasta olen luennoinut  yliopistolla yli 20 vuotta.

Oma väitöskirjani ei ollut kovin hyvä. Ne henkilöt, jotka sanovat minua suurten linjojen mieheksi, mikä on hyvin ikävästi sanottu, eivät ole tutustuneet tuohon väitöskirjaan eivätkä sen kakkososaan, joka sisältää runsaasti tilastoja ja täydellisen matrikkelin korkeimman oikeuden tuomareista.

Tuomioistuintilastoa ei enää tunnettu eikä muistettu ja vielä vähemmän sitä, että autonomian aikana tuo tilasto oli valtavan hyvä – niin hienoa aineistoa sosiologeille ja sosiaalihistorian tutkijoille, että kumma kun eivät ole huomanneet. Sotien välisenä aikana julkaisut muuttuivat pääpiirteisiksi, ja saatiin odottaa kauan ennen kuin luotettavaa tietoa alettiin taas painaa.

Tuossa kirjassa on osio, jotka kukaan ei enää muista, eli hyvin yksityiskohtainen selvitys siitä, mitä korkein oikeus on todella tehnyt 1918-1990. Selvitin arkistosta juttumäärät ja niiden jakautumisen eri vuosina erilaisiin asioihin. Tehtävä oli erittäin työläs. Mukana on myös tuomioistuimen työskentelytapa.

Aika yllättävä oli havainto, että syystä parjattu lakikieli on eri Euroopan maissa ollut yllättävän samanlaista. Se kävi ilmi etenkin 1700-luvun oikeustapauskokoelmista, joita julkaistiin etenkin saksaa puhuvissa maissa. Monet kankeudet johtuivat siitä, että sanonnat oli ensin käännetty latinasta huonosti suuriin nykykieliin ja siitä pieniin kieliin – ”on kasottava” = ”patet” jne.

Kun puhutaan nollatutkimuksista – niistä on puhuttu aina – kannattaa katsoa, kuka marisee. Usein äänessä on henkilö, jolla ei ole käsitystä tutkimustyöstä. Toisaalta esimerkiksi oikeustieteessä luulisin osaavani luetella sata suomalaista tutkimusta, joiden taso on heikko ja jotka olivat alunperinkin tarpeettomia. Kirjoittajat ovat tohtoreita, dosentteja ja professoreita. Osaan luetella sata oikeudellista tutkimusta, jotka ovat merkittävästi helpottaneet toisten työskentelyä ja selvittäneet oleellisia asioita.

Eräs tuttavani kirjoitti 847 sivua toimivallasta yhdistyksissä. Se voi kuulostaa oudolta ellei käsitä, että yhdistyksiä ovat tutkimuksissa selvitetyin tavoin mm. puolueet ja ammattiyhdistykset, joiden käytännöllinen merkitys ei ole vähäinen.

Tätä nykyä tietty filistealaisuus on muotia. Se on ollut sitä parinkymmenen vuoden välein lähes kolme tuhatta vuotta. Kouluissa ja yliopistoissa opetetaan muka turhia asioita ja tehdään tarpeettomia tutkimuksia. Olen jo kauan sitten väsynyt väittämään vastaan.

Tutkimuksista valtaosa menee haaskeille. Osittain siksi tieteen menetelmiä kehitellään jatkuvasti.  Joskus hämärä tiede tuottaa odotamatta tuloksia. Tunnen ihmisiä, jotka eivät käytä matkapuhelinta eivätkä sähköpostia. Yhtään sellaista en ole tavannut, jonka huushollissa ei käytettäisi mikroaaltouunia.

Arvaatte varmaan, miten paljon fysiikan perustutkimusta insinööri Spencer tarvitsi keksintöönsä, jonka toimiva osa on fotonisuihku. Käyttäjän epäluuloa voi hälventää tieto, että suuresta taajuudesta (2450 MHz) huolimatta säteily ei ole ionisoivaa eli sukua radioaktiivisuudelle – elektronit eivät karkaile omia aikojaan. Tyypillistä tieteen ja keksintöjen tekemisen erolle on tarina, jonka mukaan Spencer huomasi aivan muita magnetronilla puuhaillessaan, että suklaapatukka suli taskuun. Ensin tutkitaan hapuillen. Lopuksi kukko munii.

30. maaliskuuta 2012

Tintti II


Mauri Kunnaksen esittämien kaltaiset kirjahankkeet oli perinteisesti hylätty heti mielettöminä. Nyt 1970-luvun lopulla tapahtui toisin, ja Koiramäki syntyi 1980. Mauri oli piirtänyt aikaisemmin selkeästi underground-henkistä Nyrok cityä.

Asetelma tuntui silloin oudolta ja nyt jälkikäteen vielä oudommalta. Suomessakin oli vahvoja vastakulttuurin merkkejä, lähinnä USA:n mallin mukaan. Uusi eroottisuus ja keskiolut muuttivat maata. Hyvin pienissä harrastajapiireissä ihasteltiin amerikkalaisia underground-sarjoja, (joita Pekka Gronow julkaisi suomeksi ja ansaitsee siitäkin ikuisen kunnian). Porvaritätien härnääminen oli sangen suosittua. Jopa yliopistot laskivat suojaustaan. Heikki Kaukoranta teki pro gradun sarjakuvista ja Peter von Bagh elokuvasta. Se oli ennenkuulumatonta.

Myöhemmin kävi ilmi, että ”Sarjakuvat” –kirjamme oli kansainvälisestikin  erikoinen tapaus. Edes Ranskassa ja USA:ssa ei ollut monta vakavasti otettavaa sarjakuvataiteen esittelyä. Sivuutan oman osuuteni – mutta Heikki Kaukorannan urakka oli hurja ja tulokset hienot. Hän kävi läpi käytännössä kaikki suomalaiset sanoma- ja aikakauslehdet. Sarjakuvaa Suomessa koskeva jakso oli jotain aivan uutta ja tutkimuksena hienoa työtä. Heikki oli Yliopiston kirjastossa töissä. Muualla tuo aineiston perkaaminen ei olisi onnistunutkaan.

Asterix on syvästi ranskalainen aiheiltaan, mutta toteutukseltaan kansainvälinen. René Goscinnyä en koskaan tavannut, mutta Lucky Luken piirtäjän (Morris eli Maurice de Bévère) kyllä. Suora vaikutin oli amerikkalaisen Mad-lehden piiri ja sen takaa tunnistaa mm. Will Eisnerin ja lopulta sadan vuoden takaiset mestarit, kuten jugend-taiteilijat Geo McManus (Vihtori ja Klaara) ja Winsor McCay (Pikku Nemo).

Tintti puolestaan oli puhtoisista puhtoisin lasten ja nuorten sankari. Vielä tämän vuoden puolella on pohdittu oikein tuomioistuimissa, onko Tintti rasistinen tai muutoin ihmisoikeuksia loukkaava. Ei ole. Alkuperäiset ennen sotia piirretyt ja myöhemmin korjaillut albumit tietenkin olivat ”rasistisia” samalla tavalla kuin viihde yleensä. Belgiassa kysymys on erikoisen herkkä, koska maalla ja sen kuningasvainajalla on yömusta menneisyys siirtomaavaltioina.

On Tintissä kuitenkin juoppo merimies, tämä Haddock, jota oli 50-luvulla sensuroitu suomennoksissa. Nyt sellainen ei tuntunut tarpeelliselta. Tintti itse on pieni arvoitus. Miten niin tylsä tyyppi voi olla niin sympaattinen? Hänhän toimii ja käyttäytyy kuin nuorisopastori.

Oma arvaukseni on, että Tintti jatkaa 1800-luvun poikakirjojen eetosta. Ei tarvitse olla iso eikä lihaksikas. Vankka itseluottamus, sisukkuus ja neuvokkuus auttavat. Hergé oli nerokas. Tintin piirittäminen hassuilla hahmoilla ja harkitulla määrällä mykkäfarssin meininkiä oli hieno cocktail. Tuhatkauno on hahmoltaan ilmetty Auguste Piccard. Castafioren takana on nähty eri henkilöitä, myös Aino Ackté.

Mahtoiko ensimmäinen suomentaja tietää, että ”tintti” tarkoitti jo ennen sotia ilmavoimien slangissa ilmakuoppaa eli turbulenssia? Hyvä nimi.

Kun Tinttiä lukee nyt – luin ääneen eräälle juniorille – niin tarinankuljetus vaikuttaa uskomattoman hyvältä. Voi olla, että amerikkalaiset eivät osanneet tuota, ainakaan sarjakuvassa. Tintin vaikutus näkyy jopa Indiana Jonesissa; Disneyn Spielberg on myöntänyt esikuvakseen.

Suomessa välitön seuraus Tinteistä oli rikas ja hyvin korkeatasoinen kuvakirjatuotanto, joka jatkuu edelleen. Meillä oli jo lipsahdettu ruotsalaiseen ajatukseen tehdä kuvakirjoja tyyppiä ”Sedän kanssa sosiaalihuollossa”, kun mielikuvitus ja sadunomaisuus tulivat upeasti takaisin.

Siitä alkaen tilanne on ollut hyvä. Kieltämättä tekniikkakin on muuttunut ja kulut laskeneet. Jos joku tuo näytteille oikeasti hyvän kuvakirjan, se myös julkaistaan. Ja kirjojen julkaiseminen lapsille on kaikkein ovelinta kustannustoimintaa. Koko lukijakunta uudistuu kokonaisuudessaan aina muutaman vuoden välein ja vanhat niteet on revitty.

Eilen muuten täytti 45 vuotta eräs henkilö, jolle on luettu Tinttejä käsikirjoituksesta. Eilen tuli myös Spielbergin leffan DVD kauppoihin. Kuvassa ”Moulinsartin” esikuva de Chevernyn linna, jota Hergé pienensi.




29. maaliskuuta 2012

Tintti I


Verkosta ei näytäkään löytyvän selvää tietoa Tintin vaiheista Suomessa.

Puuttuva tieto on, miten näitä albumeja myytiin kirjoina ja miten lehtinä. WSOY:n kovakantiset, professori Aimo Sakarin suomentamat Tintit olivat kirjakauppatavaraa, samalla tavalla kuin esimerkiksi Babar. Menekki ei ollut hyvä. Vuonna 1970 kirjakauppojen määrähintajärjestelmä oli kokonaisuudessaan purettu ja kustantajien omistama Rautakirja oli muuttanut käytäntöjään. Tintti ja Asterix tulivat myyntiin myös lehtinä kioskeissa, ja siitä alkoi menestys.

Toinen suuri muutos oli yhteispainatuksen yleistyminen. Ruotsin Bonnier oli ahkerasti mukana ja Tanskan Carlsen edelläkävijä. Alkuperäiskustantaja, belgialainen Casterman suostui järjestelyyn.

Neliväripainatus oli hyvin kallista. Nyt alettiin tehdä niin, että tuo vaihe tehtiin koko kirjahankkeen ympärille kokoontuneelle kustantajajoukolle halvimmassa maassa, joka oli kauan Japani. Kansalliset kustantajat vastasivat kääntämisestä ja käännöksen tekstaamisesta sekä kannesta ja nimiöistä.

Sarjakuvan latominen puhekuplaan on hankalaa ja aika kallista. Tekstaustaitokin oli jo 1970 käymässä vähiin. Jotkut piirtäjät, kuten ”Mämmilän” Tarmo Koivisto olivat tosi hyviä. Alan mestari oli Raimo Aaltonen, jonka käden jälkeä löytyy sekä Sanomien että Otavan albumeista. Aaltosen tekstauksen tunnistaa hiukan vinosta a-kirjaimen alaviivasta.

Teknisistä syistä sarjakuva-albumien suomentaminen oli aivan erilaista kuin muu kääntäminen. Siihen ajautui ihmisiä, jotka eivät välttämättä olleet aikaisemmin kunnostautuneet näissä tehtävissä, siis esimerkiksi Sanomissa Outi Walli ja Otavassa Heikki ja Soile Kaukoranta, Juhani Härmä ja Timo Reenpää ja minä.

Käännöksillä oli aina kova kiire. Tekstit piti saada tekstaajalle ja joutuun Japaniin, jossa suoritettiin asemointi ja lähetettiin sinikopiot mm. Suomeen. Täällä katsottiin, että oikeat tekstit olivat oikeissa kuplissa, ja sitten painettiin, mielellään miljoona kappaletta kerralla.

Kääntäjien piti taittaa suomentaessaan. Oli arvioitava, paljonko puhekuplaan mahtuu, ja katkoa virkkeet valmiiksi, jotta tekstaajan tehtävä olisi helppo. Tämä tekniikka ja isot ja kiireelliset yhteispainatukset on muuten todellinen syy siihen, että suomensin itse niin paljon kuvakirjoja. Joskus oli yksi ilta aikaa kääntää 48 sivua, ja tuloksen oli oltava kerralla valmis. Vaimon Marja oli Otavassa lasten- ja nuortenkirjaosaston päällikkö ja toi usein kotiin vaikkapa Carl Larsonin maalauksia esittelevän kuvateoksen, jonka teksti oli suomennettava seuraavaan aamuun mennessä. Tintin suomennokset olivat todellista yhteistyötä. Olimme kirjoittaneet Heikki Kaukorannan kanssa kirjan sarjakuvista ja viettäneet satoja tunteja sen ääressä. Tintin nimet, sanonnat, kiroukset ja muut mietimme yhdessä. Kaukorannat suomensivat suunnilleen puolet niteistä, minä toisen puolen.

Otavassa kokeiltiin muutamia aikuisten sarjakuvia (Crepax,Pichard). Ne eivät menestyneet. Yhtyneet Kuvalehdet julkaisi Soile Kaukorinnan toimittamana belgialaisia ja ranskalaisia sarjakuvia lehtenä. Kävi ilmi, että kaikki oli kiinni hyvän kirjapainon löytämisestä. Lehden menekki oli tyydyttävä, hiukan alle 20 000 kappaletta. Lehtiyhtiön mielenkiinto lopahti –ehkä turhan varhain. Mutta kyllä sarjakuvan lupaavalta tuntunut uusi aalto laimeni muutenkin 1970-luvun loppua kohti. Kävin Otavan töissä ollessani usein Belgiassa ja Ranskassa tapaamassa sarjakuvien kustantajia, joista suurisuuntaisin oli Ranskan Dargaud perinteisen Dupuis’n ohella. Sarjakuvalehti puolestaan oli syntynyt Belgiassa etenkin katolisen kirkon nuorisotyön yhteydessä 1920-luvulla, ja Tintin rinnalla oli monia muita erittäin suosittuja hahmoja – jotka eivät ottaneet tulta muualla (Piko ja Fantasio jne.)

Sitä vastoin tapahtui jotain muuta. Suomalainen kuvakirja syntyi, ja nyt puhe on lastenkirjoista. Rudolf Koivulla ei ollut tunnettuja oikeudenomistajia, mutta suuri osa hänen alkuperäiskuvistaan oli Otavassa. Varsin näyttävä ja kallis satukirja ilmestyi 1976 ja menestyi erittäin hyvin. Kyllä hänet tunnettiin ja muistettiin, muttei sadunkuvittajia kuitenkaan otettu aivan vakavasti.

Ja sitten tuli Mauri Kunnas. […]

28. maaliskuuta 2012

Helppo kysymys


Mutta vastaaminen on vaikeaa. Virkamiehille karenssi?

Termiä on käytetty eniten työttömyyskorvausten yhteydessä. Nyt on noussut esiin kysymys, saako virkamies siirtyä tuosta vain elinkeinoelämään. Kysymys on suunnilleen sama kuin saako entinen pääministeri ja puhemies ryhtyä konsultoimaan kansainvälistä yritystä.

Vaikuttaa siltä, että keskustelu on aiheellinen. Saako tuomari ryhtyä asianajajaksi? Entä vanhuuseläkkeelle jäätyään?

Muutamia hätiköityjä vastauksia on jo nähty. Elinkeinoelämässä johtajat ja asiantuntijat ovat laillistettuja porttoja, jotka kaupittelevat itseään eniten tarjoavalle. Menettelyä ei pidetä sopimattomana. Haitalliset vaikutukset voi estää käytännössä kahden vuoden ajan kilpailukieltosopimuksella eli työsopimuksen kilpailunrajoitusehdolla. Myös yleinen laki sanoo asiasta jotain, vaikka työntekijä on vapaa lojaliteettivelvollisuudestaan työsuhteen päätyttyä.

On väitetty, että virkamiesten (käytän termiä edelleen, vaikka laki on muuttunut perinpohjaisesti) velvollisuudet olisivat selvät lain nojalla ja ettei laissa siis olisi aukkoa.

Mielestäni tuo on aika yltiöpäinen väite. Ellei virkamiestä sido laissa tai asetuksessa määrätty vaitiolovelvollisuus, nykyinen laki on mielestäni epämääräinen. Jos joku soittaa minulle ja kysyy, onko oppilaanani ollut N.N. fiksu vai ei, tunnen olevani vapaa vastaamaan. (Vastaisin etten pidä vastaamista asianani, mutta se on henkilökohtainen asenteeni; jos joku on ollut mielestäni poikkeuksellisen hyvä, sen sanon mielelläni.)

Nykyistä enemmän huomiota olisi kiinnitettävä vaitiolovelvollisuuden eli salassapitovelvollisuuden täsmentämiseen.

Tuomaria sitoo neuvottelusalaisuus. Tuomari ei saa ilmaista, mitä oikeudessa on keskusteltu suljettujen ovien takana. Tuo salaisuus on ikuinen. Sen takana ovat myös esittelijöiden ja tuomareiden muistiinpanot. Olen ennenkin kertonut, että tutkijoiden kaipaama oikea tieto saattaa löytyä juuri niistä, koska takavuosina tuomioistuimen perustelut olivat yleensä surkeita. Kymmenen – kaksikymmentä vuotta sitten juuri kukaan tuomari ei olisi kirjoittanut päätöksen perusteluihin, että todistaja X:n kertomus on epäuskottava. Nykyisin näin tehdään ja arvio pyritään perustelemaan.

Lääkärin vaitiolovelvollisuus säilyy, vaikka hän olisi lopettanut toimintansa ja sulkenut vastaanottonsa. Olen nähnyt jopa korkean syyttäjäviranomaisen pohdinnan, mitä terveydentilaa koskevia tietoja muuan oli saanut ystävänä ja mitä lääkärinä. Erottelu on virheellinen. Lääkäri on vaitiolovelvollinen myös terveystiedoista, jotka hän on kuullut kahvilassa.

Tulkinnoissa on otettava huomioon, ketä salassapidolla halutaan suojata. Terveydenhuollon henkilökuntaa ajatellen vastaus on hyvin selvä: potilasta. Tieto esimerkiksi mielenterveyden ongelmista voi olla potilaalle haitallinen myös sen jälkeen, kun hän on parantunut. Siksi suojan toteutumisen kannalta on välttämätöntä, että suoja koskee kaikkia lääkäreiden ja muun terveydenhuollon henkilökunnan puheita ja kirjoituksia.

Joku hakee työpaikkaa, ja hänestä tiedetään, että taustassa on tuollaista. On kuultu lääkärin maininneen asiasta. Tästä näkökulmasta on samantekevää, onko lääkäri hoitanut tuota potilasta itse vai onko hän kuullut asiasta lääkäripuolisoltaan.

Tämän ongelman ympärillä ilmeni selvää rakoilua Dragsvik-kiistan aikana. Sotilas on kuitenkin myös eläkkeelle siirryttyään velvollinen vaikenemaan maan puolustamiselle edelleen merkityksellisistä tiedoistaan. Miten Helsingin energiahuolto on varmistettu? Moni tietää, mutta tieto on salainen, ja mielestäni sen on syytä olla salainen. Vaikkei meillä ehkä ole vakoilevaa vihollista, terroristit saattavat olla valppaina.

Hyvä esimerkki kahteen suuntaan taas kerran: Ruotsi vakoili Neuvostoliiton sotilaallista lennätin- ja radioliikennettä Naton ja USA:n hyväksi ainakin vuodesta 1949. Tieto ja tiedot ovat nyt Ruotsissa julkisia. Rytin päiväkirjoja suojaa, mielenkiintoista kyllä, tekijänoikeus (70 vuotta kuolinvuodesta – laki muuttui 1995, joten täpäräksi meni; ennen suoja-aika oli 50 vuotta).

27. maaliskuuta 2012

Kuvanluku, äänenluku


Ajanviete oli niin kauan halveksittua, koska mielipidejohtajat vaistosivat mitä sen alla oli, herravihaa. Timo Soini on ollut aina olemassa.  En kirjoittanut tuota monikkoon. Anti-mielipidejohtajia on aina ollut.

Havainto ei ole ilmeinen, koska ”huono” mielensisältö on osattu häivyttää historiasta. Se on pyyhitty kaikkien muistista.

Tarvittaisiin kvantitatiivista tutkimusta.

Rillumarei-kulttuuri on selvästi peräisin asemasodan ajalta eli vuosilta 1942-1943. Valistusupseerit velttoilivat ja sallivat kaikenkarvaisten rintamaradioiden rehottaa. Niissä melusivat Tapio Rautavaara, Olavi Virta, Pekka Tiilikainen ja todella suuri määrä myöhemmän viihdemusiikin suuria nimiä (Toivo Kärki jne.).

Vakiintunut kristillis-kokoomukselainen mielipidevaikuttajien joukko ei yhdistänyt voimiaan muutoin epäilyttävän kirjallisen eliitin kanssa kanssa ”Tuntematonta sotilasta” joulukuussa 1954 väittämistään syistä eli esimerkiksi epäisänmaallisuuden ja upseerien tai lottien halventamisen takia eikä kirjallinen eliitti leimannut tuota teosta poikien seikkailukirjaksi vahingossa. Linnan kirja oli rillumarei-kulttuuria eli alhaista, kansanomaista, ruokotonta, näennisen ihanteetonta ja herravihan läpitunkemaa. Niin, ja niskojaan nakkelevaan kirjalliseen eliittiin kuului myös äärivasemmisto, joka väitti olevansa kansan asialla.

Kalle Päätaloa kieltäydytään edelleen tunnustamasta, koska hän osoitti suomalaisen luokkakierron jakomielisyyden. Toisaalta rohkaistiin ja käskettiin lukemaan läksyjä, toisaalta kauhisteltiin, että kun nyt tuollaisetkin luulevat jotain olevansa.

Kuvat – eilen sivuamamme elokuvat ja sarjakuvat – arvioitiin järkiään roskaksi. Aku Ankasta varoiteltiin vielä 1950-luvun lopussa. Elokuvassa taiteellisia arvoja näkeviä pidettiin omituisina ihmisinä.

Renkutusten suosion jatkuva laajeneminen oli hyvin yllättävää, koska Yleisradio karttoi niitä kammoksuen, ja levyt olivat kalliita. Ehkä ratkaiseva tekninen väline oli levyautomaatti, sellainen mekaaninen, jollainen jökötti joka pilsneripaikassa pajatson vieressä. Sitten kaikki muuttui, kun bensa-asemilla alettiin myydä äänitettyjä c-kasetteja ja sekä niiden että soittimien hinta laski. Pian niitä oli autoissakin, ja nyt tangokulttuuriksi ja humpaksi muuntunut musiikki säilytti asemansa.

Elokuva ja sarjakuva ruttautuivat television ja yhteisöllisyyden erillisyydeksi muuttumisen voittaessa. Uudet suomalaiset sarjakuvat, kuten eilisissä kommenteissa mainittu joka suhteessa fantastisen hieno Tarmo Koiviston ”Mämmilä” –sarja oli korkeakulttuuria jo syntyessään.

Kuvan ja äänen lukutaito muuttuivat. Haluaisin sanoa että ne heikkenivät kautta linjan. Puhutaan amerikkalaisuuden voitosta. Mielestäni amerikkalaisuus omaksuttiin vain soveltuvin osin.

Kummallisella tavalla on unohdettu näissä asioissa, korkean ja matalan kulttuurin välien selvittelyssä, että meillä oli kansallinen suurmies, joka loi uransa piirtämällä, Kari Suomalainen.

Piirtäjänä ja pilapiirtäjänä hän oli oikeastaan vertaansa vailla. Mutta jos vaivautuu selaamaan huolellisesti hänen albumejaan, jotka seisovat nyt kirjastoissa käyttämätöminä, on syytä varautua ällistymään. Jos Karista sivuuttaa Kekkosen ja siis päivänpolitiikan, jäljelle jää hurja kirkuminen korkeakulttuurin puolesta ja patavanhoilliset kulttuuriset asenteet. Ja suvaitsevaisuutta ja humanismia ajatellen nykyiset vihapuhujat ovat aika kesyä väkeä Kariin verrattuna. Tämä helsinkiläinen herraspoika oli totisesti mies, jolle mikään vieras ei ollut inhimillistä.

Temppu oli taitava. Kari Suomalainen, joka oli nuoruudessaan piirtänyt myös sarjakuvia ja tehnyt sen erinomaisen hyvin, nappasi pilapiirroksella helpon ja kansaan menevän ilmaisutavan ja opetti vaurastuvalle keskiluokalle, että poliitikot ovat huijareita, kommunistit hampuuseja, nuorison muoti ja musiikki naurettavaa ja että ryssä on ryssä ja Kekkonen on hänen profeettansa. Tyhmästä kansasta hyväksyttiin vain hauskat ukot ja akat, ja maa oli muka vielä 1990-luvulla Runebergin, Mannerheimin ja Sibeliuksen toiviotanner.