Juutalainen ei opi soittamaan viulua

Gustav Mahlerin musiikkia alettiin tosissaan esittää Suomessa 1960-luvun puolivälissä. Sitä ennen hänet tiedettiin mutta häntä ei tunnettu.

Yhteensattumien johdosta päädyin Yliopiston juhlasaliin kuulemaan, miten tavattoman nuori Jorma Panula johti Mahleria. Lapseni ovat valittaneet joutuneensa kasvamaan Mahlerin varjossa. Kotiväen käyttönimi ”möykkämusiikki” tarkoitti Mahleria, joskus myös Shostakovitshia ja Bruckneria.

Olin huvitettu asiasta, kun ystäväni kertoi SYK:n untuvikkojen musiikkimausta 60-luvun lopulla. Muuan Esa-Pekka Salonen oli kiikuttanut kavereiden kuunneltavaksi levyn ”Lieder eines fahrenden Gesellen”, solistina sellainen Dietrich Fischer-Dieskau.

Sama Salonen pani teokseen Das Lied von der Ehre niin pajon energiaa, että puoli Los Angelesia vapasi. Istuimme vapaalipuilla ensi parvella. Suomalaisia vähän suosittiin.

Pelkään nyt löytäneeni selityksen konserttiohjelmiston kummallisuuteen. Johtvan ruotsinmaalaisen päivälehden johtava arvostelija pohti artikkeleissaan 1930-lulvun lopulla, oppiiko juutalainen soittamaan viulua. Paikkakunnalla eli siis Tukholmassa olivat vierailleet mm. J. Heifetz ja Y. Menuhin, ja arvostelija esitti yhteenvedon. Ei opi. Juutalainen oppii rodulleen tyypillisiä pintapuolisia temppuja käyttääkseen niitä mielistelyyn ja rahan kiskomiseen konserttiyleisöltä.

Minä opin Suomessa noin vuonna 1965, että Heifetzin Sibeliuksen viulukonsertto on lähinnä naurettava esitys. Juutalainen selvästi luulee, että tämä musiikki on Paganinia, ja sen aito syvyys ja jylhyys on jäänyt käsittämättä.

Ruotsalainen auktoriteetti kirjoitti germaaninen syvyys ja jylhyys.

Mahlerin elämäntarina on kiinnostava. Saatuaan muusikkojenkin ylistämänä kapellimestarina lopulta potkut Wienistä juutalaisuutensa takia hän siirtyi New Yorkiin Metropolitaniin, ja salit täyttyivät. Solisteissakaan ei ollut vikaa. Tenorina loisti Enrico Caruso…

Vaimon, Alma Mahlerin muistelmateos miesvainajastaan on läpikotaisin valheellinen, syystä. Kun Alma seurusteli jokseenkin julkisesti arkkitehti Walter Gropiuksen kanssa, Mahler otti asian raskaasti ja istui Sigmund Freudin potilaana. Alma avioituikin Mahlerin kuoltua Gropiuksen ja aikanaan myös Kokoschkan kanssa.

Jos lukijoissa on jokin vaikutuksille altis sielu, kuunteluvihjeenä Mahlerin 1. Sinfonia. Se on sävyisää musiikkia, ja vihlaisevan traaginen ja kaunis. Vanha (1957) Sir Georg Soltin johtama levytys on edelleen paras.

Viime vuosina konserttimusiikissa on ollut aihetta kysellä, miksi niin valtava osa maailman huipuista on juutalaisia. Mielipidesuuntaus on siis hiukan muuttunut tuon ruotsalaisen kriitikon ajoista, mutta hän on kuollut. Itse en liene yksin käsitykseni – sekä Sibeliuksen että Bachin tulkitsijana suurin suosikkini on Oleg Moissejewitsch Kagan, joka voitettuaan Sibelius-kilpailun kuoli surullisen nuorena 1990. Omissa kirjoissani kova kakkonen on juutalainen David Oistrah, unohtamatta Isaac Sterniä, jonka etnisyyden jätän arvattavaksi.

Tämä oivallus veti vakavaksi. Mahler oli kuten tunnettua juutalainen. Musiikkimaailmamme oli aika ”germaanista”.

Poikkean tässä sotakirjoittelustani, koska uusi musiikkitalo teki vahvan vaikutuksen. Ei sitä tiedä, vaikka tulisi käytyä toistekin. Kuuluvuuden ero aikaisempaan on niin suuri, että tutut teokset muuttuvat toisiksi. Kuuntelin kuoroa (KY:n kuoro – uskomattoman hyvä), joka esitti myös pari läpikotaisin tuntemaani teosta. Madetoja ei ollut juutalainen, mutta kyllä hän oli hyvä!

Bonus ja mainos: henkilökohtaisen talouteni tuho levyliike Fuga on nyt Musiikkitalossa.