8. toukokuuta 2011

Putkinotko




”Putkinotkossa” kukaan ei kuole. Mummo on tosin vanha. Myös Muttinen tekee tilejä selviksi elämän kanssa, mutta hän ei ole vielä viittäkymmentä. Käkriäisen kymenpäinen lapsikatras on siitä epäuskottava, että kuolleista lapsista ei ole mitään mainintaa. Kun kirjan tapahtuma-aika on 1910-luku, sellainen olisi ollut aivan tavatonta. Romaania lukiessa on oltava tarkkana nähdäkseen, mitä ei näe.

”Putkinotko” on Volter Kilven ”Alastalon salissa” –romaanin ohella 1900-lukumme huippuja. Linna ja Waltari julkaisivat hienonhienoja romaaneja, mutta eri sarjassa tai mielestäni eri lajissa. Kilpi ja Lehtonen menivät modernismin tietä. Linna ja Waltari kulkivat pikareskin eli loputtoman ja seitinkevyen kertomuksen reittejä.

Kinnunen on tuonut Lehtosen ymmärtämiseen elementit ja äänet. Lehtosen värien ja väritysten kuvauksiin jo aikalaiset kiinnittivät huomiota. Ymmärtäähän sen; värivalokuvat olivat harvinaisia ja värien vaihtuminen luonnossa vain  maalareiden tavoitettavissa.

Kinnusen tuli, vesi, ilma ja maa eivät tuo uutta tulkintaan. Käkriäisen jauhot ja hänen akkansa Rosinan apteekkilääkkeet ovat tärkeämpiä. Molempiin liittyy raha eli yhteiskunta. Jauhosäkki painaa kuin synti—se on tarkoitettu synnin työhön eli viinankeittoon ja rahan hankkimiseen. Synnin palkka on kuolema. ”Putkinotkossa” kukaan ei kuole, vaikka useat henkilöt julmistelevat tappavansa tuon tai tämän eläimen tai ihmisen tai vetävänsä puukolla ”porvalin” mahan auki. Romaani miltei loppuu Ananiaksen merkilliseen laukaukseen. Muttinen tuntee, että hänen henkeään on uhattu.

Lehtonen on joutunut päivän-romaaniin pakosta. Näin suurella joukolla hän ei kykenisi pitämään eksistentiaalisia peikkoja poissa, jos kuvauksen kohde laajenisi.

Vuorokauden-romaani oli hurja keksintö – Joycen ”Odysseus” ilmestyi vasta 1922. Myöhemmin monet ovat käyttäneet samaa ideaa Virginia Woolfista (”Mrs. Dalloway”) Bellowiin ja Solzenitshyniin. Lehtosta ei ole tiettävästi rinnastettu romaanitaiteen uudistajiin, etenkään Joyceen ja Proustiin tai Musiliin. Ehkä siihen olisi silti aihetta.

Avain ei ole tajunnanvirta, joka on kuitenkin vain kerrontatekniikka. Vuorokauden ottaminen erittäin laajan romaanin kehykseksi problematisoi ajan, sekä kertomuksen sisäisen että ulkoisen ajan. Lehtonen kohottaa ajan koordinaatista kuvauksen kohteeksi ja on siten samassa asemassa muiden modernistien ja johtavien fyysikkojen kanssa.

Lehtonen tuntuu etsineen ”kadonnutta aikaa”  ja löytäneen sen. Kirjan ilmestyessä aikajänne vaikutti lyhyeltä. Siinä välissä oli kuitenkin maailmansota ja kansalaissota. ”Putkinotkon” niukat viitteet sijoittavat tapahtumat Pekka Tarkan mukaan maailmansotaa edeltäneiden Balkanin selkkausten aikaan. Aarne Kinnunen kiinnittää huomiota lähinnä Tarkan ”virheisiin”, kun kirjan tekstin perusteella ei ole selvää, onko meneillään heinäkuun vai elokuun päivä. Hän huomauttaa myös linnuista – linnut laulavat romaanissa kovasti, vaikka se ei ole tottakaan heinä-elokuuta ajatellen.

Kinnunen on sivuuttanut Putkinotkon lammella haikeasti huutavan ”suokurpan”, josta Lehtonen tekee ison numeron. Tuo nimi tarkoitti seudulla isokuovia. Sekin on muuttanut Savonlinnan seudulta jo elokuulle tultaessa.

Juuri romaanin loppupuolelle, suokurpan kohdille, ovat luonteenomaisia ajoitusvirheet. Teoksessa on niitä paljon. Vähän väliä Lehtonen viittaa kelloihin – Juutaksella on kelloja, jotka ovat rikki; tuvassa on kello, joka ei käy. Jopi näkee kaupungissa kauhistuttavan suuren kellon, jota hän ei tunne.

Lehtonen vierailee syvällä Juutaksen, Rosinan, mummon, Ananiaksen, Jopin, Hurja-koiran ja Muttisen mielessä. Muut Käkriäisen lapset ja Kypenäiset eli Mauno, Pertta ja Pertan Sanelma jäävät ulkoa kuvatuiksi, samoin kuin Könölin, hänen emäntäpiikansa ja tyttärensä. Ero on silmiinpistävä.

Modernismiin viittaisi värin ja muodon käsittely. Aikalaiskritiikki (Tarkiainen, Koskenniemi. Tallgren, Hollo) rinnasti Lehtosen impressionismiin – pointillismiin. Se on yllättävää, koska värikäsitys oli ekspressionistinen, sellainen jonka Munch oli jo toteuttanut ja Sallinen oli toteuttava. Mutta hänen muotokäsityksensä on kollaasia toteuttava. Se on melkein uskomatonta, koska Braque ja Picasso olivat jäsentäneet kubismin 1909-1913.

Lehtonen on hyvin voinut nähdä tätä uutta taidetta tai sen esikuvia, etenkin Cézannea Ranskan matkoillaan. Tässä on elämäkerran kirjoittajalle työtä.

Joka tapauksessa kuvien päällekkäisyys ja niiden hiominen särmikkäiksi on hahmon näyttämistä samanaikaisesti edestä, takaa ja sivulta. Kollaasin kovuutta lisäävät tyylillisesti hiukan oudot kertojan kysymykset ja huudahtelut – ”Mutta missä on Juutas?”

”Putkinotko” on käänteinen kehitysromaani. Se kertoo hävinneiden tarinan. Henkilöt eivät vain häviä niin kuin kilpailu tai sota hävitään, vaan he katoavat. Käkriäisiä ja Muttisia ei ole enää olemassa. Könölinejä sitä vastoin valitettavasti on, puhumattakaan Mauno Kypenäisistä.

Käkriäinen on mielen maailmassa elävä ihminen. Aarne Kinnunen puhuu lähellä myyttiä olemisesta ja tarkoittaa varmaan samaa asiaa. Mieli merkitsee enemmän kuin maailma. Rosina elää tunteen – vihan – maailmassa niin villisti ja vahvasti, että mikään tapahtuma tai teko ei saisi häntä tempautumaan oman mielensä otteesta.

Romaanin häviäjät ovat henkilöitä, jotka kukin valmistavat itselleen tuhon, Juutas todellisuuden kieltämisellä, Rosina todellisuuden kieltämisellä ja Muttinen todellisuuden kieltämisellä, vaikka hän käsittää oman hupsuutensa.

Kirjoittaja kieltää todellisuuden – ajan, vuodenajan. ”Virheet” ovat tahallisia.

Kinnunen ja Tarkka eivät näy huomaavan Lehtosen kirjallista esikuvaa, vaikka siitäkin on tekstissä vihje – Rosinan nimi. Esikuva on Don Quijote, jonka ratsu oli Rosinante. Muttinen ja Käkriäinen, herra ja moukka kuvitellussa maailmassa, jossa eläimet uhkaavat ottaa vallan ja jättiläiset heiluvat tuulimyllyinä.
 = = =
[Tämä on uudelleen kirjoitettu blogiteksti monen vuoden takaa 3 miljoonan ylityksen johdosta]

12 kommenttia:

  1. Kuka Lehtonen, kuka Kinnunen?

    VastaaPoista
  2. Hakkarainen (Teuvo H, siis) lienee nykyajan käkriäisiä, sillä hänkin kieltää "todellisuuden."

    VastaaPoista
  3. mä panen ääneni kirjalle "kerran kesällä".

    VastaaPoista
  4. Tuo mielen maailmassa eläminen on jännä juttu ja saattaisi tästä asiayhteydestään irrotettuna tarkoittaa syrjäytymistäkin. Mutta toisaalta syrjäytyneet eivät katoa eli häviä mihinkään, vaikka ovat jonkun kilpailun, kukin omansa, ehkä hävinneetkin.
    Oma lukunsa ovat eduskuntaan hävinneet. Heillä todellisuudesta irtautuminen näyttää alkavan, ainakin, ministeripestin puolivälissä.
    Hammurabbi Soinilla todellisuudesta vieraantuminen näyttäisi eilisten TV-uutisten kuvien perusteella kuitenkin alkaneen jo nyt.
    (Blogivaeltaja)

    VastaaPoista
  5. Hyvät ihmiset kuunnelkaa tämä.:) Tekee hyvää suomalaisille.
    http://www.youtube.com/watch?v=XXw5fMIYGqg&feature=share

    VastaaPoista
  6. Ad Anonyymi: - nateeksi huomaamattomuteni, Kyösti Lehtonen (paini) ja Kimmo Kinnunen (keihäs).

    VastaaPoista
  7. Andrei Belyin St Peterburg ilmestyi 1912. Siinä kaikki tapahtuu vuorokauden kuluessa ja juttu etenee ajatuksen virtana. Belyi on siis paljon Joycea, Lehtosta ja Kilpeä edellä. Mutta Algot Tietäväinen (Algot Unhola eli Maiju Lassila) taitaa olla ensimmäinen julkaistuaan Ilmari Rantamala -nimellä teoksen Harhama jo 1909.

    VastaaPoista
  8. Ateneumissa oli 1910-luvulla ensimmäinen ranskalaisen nykytaiteen näyttely, joten Lehtonen on voinut nähdä teoksia myös Helsingissä. Ainakin L. Onerva kirjoitti arvostelun tästä näyttelystä, mutta pikakuuklaus ei tuottanut tarkempaa viitettä.

    VastaaPoista
  9. Mainio "Kerran kesällä" kertoo muuten Jyväskylästä ja sen asukkaista, vaikka Pekka Tarkka muuta väittääkin. Jyväskylän historiasta kiinnostuneiden kannattaa lukaista kirja.

    "Sotakamreeri"

    VastaaPoista
  10. Ad Aonyymi: - kyllähän "Kerran kesällä" esittelee eeminarilaisia Blomstedtista ("Bongman") alkaen. Sattumalta luin Jyväskylän historian (Tommila I-III) viime kesänä. Arvelisin että Lehtonen on tietoisesti hiukan sekoittanut paikkoja.

    Lehtosesta puhuttaesa "kuolleet omenapuut" on aina painittava-

    VastaaPoista
  11. Kiitoksia valaisevasta pohdinnasta! Putkinotko oli niitä kirjoja joita piti lukea "pakosta" äidinkielessä, ja niinpä siitä jäi harvinaisen vähän mieleen. Tuntuupa kovasti siltä että näihin maisemiin olisi syytä palata.

    VastaaPoista
  12. Onneksi olkoon, ehkä tämä oli sen väärti, taitaa olla itsellänikin se Putkinotko, etten olisi vain jostakin peevelin kirjoituskilpailusta aikoinani saanut ja puoliksi huitaisten luettu, mutta nythän tässä tuli aika hyvä läpileikkaus:) Yksi pakkopulla oli myös tämä Pekkasen Lapsuuteni ja tietenkin ne muut tuiki tavalliset.

    VastaaPoista