Kaikenkarvaisia tuomareita ja muita merkkihenkilöitä

Ei voine jättää luvuista sitä mahdollisuutta, että olisin joskus tullut sanoneeksi entisistä kollegoistani tuomareista jotain poikkipuolista. Tämä katuvainen kristillinen ajatus tuli mieleeni, kun kuuntelin puhetta, jota tuli jonkun kirkkoväärtin suusta. Hän oli kuulemma opetellut almanakan ulkoa tai jotain vastaavaa, ja ilmoitti kantelevansa vähän joka asiasta, koska tiesi kaikkien papinpahalaisia paremmin, mitä autuuden oppiin kuuluu.

En toisin sanoen oikein kestä fundamentalisteja enkä puolen lauseen miehiä. Muudan Jaron Lanier, joka on kunnostautunut tietotekniikan alueella, julkaisi juuri kirjan ”You are not a gadget” ja näyttää hyökkäävän osin aiheellisesti Web 2.0 –tyyppistä asennetta vastaan.

Hän tuntuu olevan tyhmä mies, älykäs tosin. Sen hän on selvästi huomannut oikein, että nykyinen tekniikka houkuttelee esiin kuin siiroja nurin käännetyn kiven alta ihmisiä, jotka ovat lukeneet puoli virkettä joltain keskustelupalstalta ja esiintyvät näin mahtavasti valmistautuneina tämän tai tuon ajatuksen takuumiehinä.

Olen samaa mieltä. Asioista saa selvän vain ottamalla niistä selvän. Itse opiskelin viimeksi lainhuudon hakemista ja viisastuin silmissä. Lähetin nimittäin paperit pojalleni ja kysyin josko hän, filosofian maisterin (kirjallisuus) lisäksi oikeustieteen maisterina (gradu perusoikeuksien ja immateriaalioikeuksien jännitteestä) hakisi sen lainhuudon. Minua kun alkoi pyörryttää siinä vaiheessa, kun tajusin maakaaresta ja sen muutoksista, että nykyisin pitää perintösaantokin huudattaa. Kirjaamismenettelyssä ratkaisijat tukeutuvat verkosta (maanmittauslaitos) löytyvään käsikirjaan, joka ei ole häävi. Että Simo Zittingin (professori, synt. 1915, väitöskirja ”Omistajanvaihdoksesta erityisesti silmälläpitäen lainhuudatuksen oikeusvaikutuksia, 1951) piti nähdä tämäkin päivä.

Lainhuudot liittyvät kiinteästi kiinteistötuomareihin, joiden kanslia oli Helsingissä ennen Mariankadulla. Ja tuo katumisen aiheeni tuomareista puhuttaessa on, että vuosikymmenien aikana olen tavannut tuomarin tehtävissä vain alle kymmenen tai sanottaisiinko alle 15 vaarallista raivohullua, sellaisia jotka olisivat selvästi tarvinneet kunnon köydet ja päättäväisen kuljetuksen kiinteistöön, jonka asuintiloissa ei ole oven sisäpuolella hermostuttavia avaimenreikiä. Se ei ole paljon!

Se on vain maailmaa, että jokaisessa työyhteisössä on omat murheenkryyninsä ja oma dynamiikkansa. Kun minua on itseäni välillä kovisteltu menneestä muistamastani ja mielialoistani, sanon taas kerran, ettei omassa tuomarinurassani ollut kauheasti kehumista. Se oli pikemmin pitkä kuin ansiokas. Mutta sen jälkeen kun väitöskirjaa tehdessäni luin korkeimman oikeuden jäsenten kannanottoja mm. Osvi Lahtisen ja Martti Miettisen puuttuvasta ”sopivaisuudesta” oikeusneuvoksen ylhäiseen tehtävään, en ole jaksanut ihmeemmin innostua henkilöön käyvistä kannanotoista. Molemmat nimitettiin kaikesta huolimatta pian KKO:n jäseniksi, ja toimissaan he käsitykseni mukaan keräsivät kunniaa koko sirkusseurueelle.

Tuomarikunnasta ei juuri löydy fundamentalisteja. Ne jotka eivät todellisuudessa ymmärrä, mitä esittelijä sanoo ja kollegat tarkoittavat, eivät väännä itkua, vaan nyökkäävät tai kirjoittavat konseptiin ”=” ja päivämäärän. Se ei ole vaikeaa. Toinen vaihtoehto on sanoa jotain piristävää tuomareiden palkkauksesta, jolloin ikävä oikeusjuttu unohtuu.

Nämä lain ja oikeuden miehet, joiden syvää varmuutta omasta etevämmyydestä ei heilauttanut edes lakikirjan uusi painos, kuolivat pikku hiljaa sukupuuttoon 50-luvulla, sitkeimmät vähän myöhemmin. Sotasukupolvi eli ”ohiammutut” olivat puolestaan oppineet suuressa isänmaallisessa sodassa, että käskemisen ja määräilyn ohella on otettava huomioon eräs ikävä seikka, nimittäin todellisuus.

Repliikkinä oivallisiin kommentteihin sanon vielä, että mielestäni inkvisitorinen periaate on väistymässä hallintolainkäytöstä. Sen on pakko. Vanha perinne, jonka itsekin hallitsen, on sanoa hallintoalamaiselle, että nyt turpa kiinni ja alat laputtaa ja sano akallesi terveisiä. Niin se ei enää käy.

Kaksiasianosaisasetelma tarkoittaa, että valtion (tai kunnan) riitaa ihmisen tai yhteisön kanssa on ratkaisemassa tuomari. Eikä tuomari ole valtion edustaja. Olen palannut takaisin vanhaan kielikuvaan. Haluan rinnastaa tuomarin ja lääkärin. Molemmat ovat palveluammatteja. Molemmissa tarkoitus on auttaa. Molemmissa joudutaan hämmentäviin tilanteisiin mutta yksi perusajatus on sama: ellei arvaaminen auta, on kaivettava esiin totuus ja toimittava sen mukaisesti. Tämän takia ne ovat hienoja ammatteja, periaatteessa.