8. joulukuuta 2010

Pimeä musiikki




Kun äiti oli kuorossa tai ties missä, juuri tähän aikaan vuodesta kuuntelimme pimeää musiikkia.  Lapsi oli varmaan kolmen, ehkä neljän ikäinen. Haimme molemmille taskulamput ja kiersimme sammuttamassa kaikki valot, toisen toisensa jälkeen.

Sanoin möreällä äänellä:” Kaameaa…”

Kainalosta kuului pienellä äänellä: ”Kaameaa!”

Sääli ettei silloin tainnut olla käytettävissä Rostropovichin levyä, vaan ehkä Casals ja H. Schiff ja Fournier. Preludi c-molli-sellosarjasta oli hyvä aloitus. Samasta sarjasta soitettiin sitten myöhemmin eräissä hautajaisissa ”Sarabande”, mutta se on niin vaikea, että parempi jättää soittamatta, ellei järjesty hyvää sellistiä. Ensti Pohjola sanoi ennen esitystä, että hänestä Wispelwey oli ymmärtänyt sen juuri oikein. Ei olisi uskonut Mainardin oppilaalta. Ja miten hän sen soitti!

Tuossa vaiheessa mielessäni ei ollut, että Ingmar Bergman käyttää juuri tuota samaa kappaletta mustana musiikkina ”Kuiskauksissa ja huudoissa”.  Lapselle kyllä selitin silloin kauan sitten, että Bergman, Bresson ja Bunuel (”Viridiana”) osaavat tehdä elokuvaa jousille, koska he hallitsevat kenraalibasson. Kyllä lapsi sen ymmärsi.

Toinen pimeä musiikkimme oli Bachin Toccata, adagio ja fuuga. Pidän vieläkin Jean Gilloun ja Lionel Roggin kovakouraisista esityksistä ja tietysti vanhasta Walchasta. Sen keskiosaa kuunnellessa ei tarvitse uskoa mihinkään Jumalaan, mutta fuugan kulkiessa epäily hiipii mieleen.

Valaisimme taskulampuilla kaikkia kodin paikkoja, jotka näyttivät aivan muuttuneilta näin kummallisessa valossa. Ulkoa ei kuulunut mitään. Sisällä, siis talon sisällä ja meidän, kuului tämä soitto.

BWV 577 oli merkki valojen sytyttelystä. Tuo G-duuri-fuuga on aivan pienenpienenpieni, ja jos sen olisi huomannut useampi, se olisi samalla tavalla kaikkien suosikki kuin jokin huilusonaatin Sicilienne (BWV 1031).

Musiikki ja valaistus kuuluvat yhteen. Kesällä kuunnellaan Mahleria ja Bruckneria ja Mozartia voi kuunnella aina. Jos olisin psykoterapeutti määräisin joillekin potilaille Mozartin Divertimentoja kahdesti päivässä, täyteen vatsaan.

Kuultuani televisiosta, mitä Saraste sanoi viulukilpailuista, aloin järjestelmällisesti etsiä levyjä. Hän sanoi suorastaan, että Oleg Kagan oli ollut ehkä kaikkien aikojen hienoin viulisti. Tuollaista ei usein kuule. Saraste on itsekin viulisti.

Olen Kaganin Bach on nyt kuunneltu. Saraste on – tietysti – oikeassa. Oleg Kagan –vainaja, 43-vuotiaana syöpään kuullut ensimmäisten Sibelius-kilpailujen voittaja, on täynnä sitä pyhyyttä, mitä kilpailuissa ei kuulla eikä konserteissakaan usein.

Viimeksi joku kirjoitti kommenttina, että Bachin sooloviulusonaatit ja partitat ovat jotain erikoismusiikkia. Kommentoija ei ehkä ottanut huomioon, että ne kirjoittaessaan Bach oli hovikapellimestari ja kirjoitti poikansa kummille Telemannille huomattavan innokkaasti läpimurrostaan, miten kirjoittaa harmonista ja polyfonista satsia samanaikaisesti.

Pyhyyteen kuuluu käsitteenä intohimo, joka on sama sana kuin kärsimys, passio. Ja tätä tietä osaan nyt viimein sanoa, mitä Jasha Heifetzilta puuttui, vaikka hän oli muuten melkein täydellinen.

Aion siirtyä nyt neuvostoliittolaiseen koulukuntaan. Jos hahmotamme pianistien mukaan, orkesterit kun noudattavat samaa jakoa, on Chopinin koulukunta, joka elää Ranskassa, Englannissa ja osissa Yhdysvaltoja. On Lisztin – Leschetizkyn koulukunta, jota on Saksa ja Itävalta ja joka säteilee Italiaan. On Anton Rubinsteinin koulukunta eli juutalaisuus yhdistettynä  venäläisyyteen.
Sitä en tiedä, onko Neuvostoliitossa keksitty urkuja. Tsasounaan ne eivät ainakaan sopisi.

13 kommenttia:

  1. En itse ole koskaan ollut erityisen otettu Heifezin esityksistä ja hieman ihmetellyt saamaansa suitsutusta. Nyt teit humion, josta suhtautumiseni ilmeisesti johtuu; esityksestä puttuu pyhyys.
    Sinänsä täysin hullua koko musiikki ylipäätään, siis jotain ihmis- ja erilaisten vempaimien ääniä jollain järjestelmillä. Mutta kuinka tärkeää monissa eri muodoissaan. Mitenkähän nämä humanististen tieteiden vihaajat yms asiaa kommentoisivat? Enqvist tietysti antaisi "hienon" populistisen patenttivastauksen; sehän on vain alkeishiukkasten välistä vuorovaikutusta jne... Mutta sitäkään se ei ole.

    VastaaPoista
  2. Oleg Kagan, Pavel Vernikov, Vladimir Mendelssohn, Natalia Gutman ja Seppo Kimanen soittivat F. Schubertin Jousikvinteton C-duuri 25.7.1986 klo 21.30 Kuhmon kirkossa. Täysi kirkko ihmisiä kuunteli esitystä henkeään pidättäen. Edes yskijät eivät olleet äänessä osien välillä. Kaganin soitto hitaassa osassa oli (banaalisti sanottuna) taivaallista. Tunnelmaa ei voi sanoilla kuvailla.

    Tämän jälkeen tuon kappaleen hyvätkin esitykset ovat tuntuneet latteilta. Samaan tunnelmaan on ollut mahdotonta päästä.

    Oleg Kagan oli muuten Kuhmon kamarimusiikkijuhlien jokakesäinen vieras jo vuodesta 1982 kuolemaansa saakka. Hän kuoli saman päivänä 15.7.1990, jolloin tuon kesän juhlat alkoivat. Monet ihmiset järkyttyivät, kun tieto hänen kuolemastaan levisi.

    Muistan, että Borodin-kvartetti esitti Oleg Kaganin muistokonsertissa Sostakovitsin viimeisimmän jousikvarteton (nro 15) kynttilöiden valossa. Kvartetossa on kuusi hidasta osaa (Adagio), jotka soitetaan yhteen menoon.

    VastaaPoista
  3. K: oliko Neuvostoliitossa keksitty urkuja. Tsasounaan ne eivät ainakaan sopisi.


    Mistäpä sitä kaikkea tietäisi, vars. josei ole koskaan käynyt.

    VastaaPoista
  4. Googlettamalla "oliko Neuvostoliitossa keksitty urkuja":

    "Saivartelun hyödyttömyyden huomaa muuten heti silloin, kun äkkiseltään ilman teoreettista koulutusta yrittää luokitella Theremin nimistä soitinta. On omalaatuinen, sähköurkuinen ääni, mutta missäs koskettimet?

    Thereminin kehitti vuonna 1919 herra nimeltään Leon Theremin ja hänelle pisteet myös omalaatuisen nimen kehittämisestä. Thereminin sointi saattaa muuten kuulostaa etäisesti tutulta, sillä sitä on käytetty tehosteena elokuvissa, näiden ollessa tietenkin aiheeltaan toismaailmallisia kauhu tai sci-fi -elokuvia."

    VastaaPoista
  5. The organ in Russia dates from the eleventh century ... The British Institute of Organ studies
    July 2003, Vol.XXVI, No.3

    Mieleeni jäi joku NL:n progeajan bändejä, sellaisia, joissa urun soivat esillä ajan tavan mukaan.

    Vieläkin esimerkiksi Santtu Karhu & Tavisovat, jonka kanssa myös Tapani Rinne on soittanut.
    Santtu tässä kerran mainitsi, että nyt Suomen keikkailu on vähän vaikeaa, kun tulleissa molemmin puolin rajaa kaikki kamat puretaan.

    Ei niin että'kö se olisi ihan perusteetontakaan.

    VastaaPoista
  6. Huomauttaisin, ettei viulistia voi arvostella levyltä. Ei tallenna tuo media kaikkea, en tiedä miksi, yläsävelet ja resonanssi muutenkin vissiin. Piano on paljon äänitysystävällisempi.

    Esimerkkinä Nikita Boriso-Glebsky. Hänen esityksensä ei kuulosta nauhoitteena läheskään niin hyvältä kuin livenä. Livenä Sibben konsertto Nikitan käsissä ao. viulukilpailussa oli aivan järisyttävää.

    VastaaPoista
  7. Kemppinen kirjoitti: "[Saraste] sanoi suorastaan, että Oleg Kagan oli ollut ehkä kaikkien aikojen hienoin viulisti. Tuollaista ei usein kuule. Saraste on itsekin viulisti."

    The Gramophonessa oli sarja "Experts' Expert", jossa tunnetuilta muusikoilta kysyttiin heidän oman instrumenttinsa suurimpia nimiä.
    Tässä linkki viulisteja käsitelleeseen artikkeliin

    (Tulikohan oikein? Tässä tekstinä: http://www.gramophone.net/Issue/Page/November 2004/46/849288/)

    VastaaPoista
  8. Kuinka viehättävä kuvaus musiikin kuuntelusta lapsen kanssa! "Pimeä musiikki" jäi varmasti syvälle mieleen.

    Olen hakenut ja kuunnellut tämän päiväisen tekstin musiikkeja Spotifyn kautta.

    Helmut Walcha toi monet muistot. Mahtoiko olla ensimmäinen opiskelusyksyni 1963, kun jouluksi ostin kotiväelle urkulevyn. Tuli sitä itsekin paljon kuuneltua, kun kodin levyvalikoima ei ollut kovin monipuolinen. Isä oli hankkinut levyjä Valittujen Palojen tai jonkin muun "levykerhon" kautta. Klassisen musiikin levyt avasivat oven sinfonioidenkin maailmaan.

    Toccata, Adagio ja Fuuga on Walchan soittamana yhä tuttuakin tutumpi, jopa niin että muiden soittama tuntuu vaikealta kuunnella.

    Lapsena ja nuorena koettu jää omaisuudeksi.TP.

    VastaaPoista
  9. "Neuvostoliittolainen koulukunta"- kyllä.

    Tässä yhteydessä ajattelen mieluusti ja lämmöllä David Oistrahin pianistista vastinparia Svjatoslav Richteriä , joka soitti jumalaisesti melkein mitä tahansa.
    Oman todistuksensa mukaan ei "täydellisesti ymmärtänyt" Mozartia.
    Schubertia sitten senkin edestä.
    Kansallisuudeltaan saksalainen , mutta haitanneeko tuo mittään...
    Rostropovich kuulunee porukoihin myös.

    VastaaPoista
  10. Ad Anonyymi - "Neuvostoliittolainen koulukunta" - kuuntelin juuri tänään Richterin ja Oleg Kaganin Mozartin sonaatteja...

    Richterin Das Wohltemperierte Klavier on suosikkini.

    VastaaPoista
  11. AD Antti Kortelainen: - olen samaa mieltä. Olin viikon sekaisin, kun sain selvän, mitä on Lied. Hynninen lauloi Dichterlieben kotonaan. Heti käsitti, ettei ollut ennen käsittänyt mitään.

    Mainitsemaasi viuluun lisäisin sellon, joka soolosoittimena on korvissani jotain aivan muuta kuin levyllä.

    VastaaPoista
  12. Minullekin toi Walcha muistoja mieleen. Esimerkkejä löytyi Youtubestakin mukavasti, eikä Toccata ja fuuga ollut ollenkaan niin pönäkkä kuin mitä varhaisnuoruudesta (jolloin sitä kovasti ihaili) muistellen pelkäsi. Hopeakantisen DGG:n levyn vaikutuksen alaisena isäni maalasi monta taulua.

    Jotenkin herääminen tämmöisiin liittyi myös "Länsimainen perintömme" tv-sarjaan joka myös tuli noina vuosina

    AW

    VastaaPoista