24. elokuuta 2010

Sipilä ja Takamäki II


Sipilän kirjat ovat totisia ja käsittelevät ikäviä asioita. Kehaisisin mielellän kirjoittajaa siitä, että hän ei lankea lainkaan eksistentiaalisiin pohdintoihin. Ehkä hänellä ei ole sellaisiin taipumuksia tai kykyjä; tällainen on kuitenkin lukijalle huojentavaa. Hän on tehnyt alan kokeiluja mm. mielikuvitushenkilö Joutsamon ajatuksia kuvaillessaan, mutta heittänyt sikseen.

Ammattimiehen tunnistaa rajoituksistaan. Sipilän tunnistaa siitä, ettei hän kuvittele hetkeäkään olevansa mikään Simenon. Hän ei luo tarttuvia tunnelmia, mielentiloja, maisemia, aikakausia, olemisen tapoja, unohtumattomia henkilöhahmoja. Sipilän tyylilaji on kuivakiskoisuus, kun taas Simenonin Maigret-romaaneissa rikos ja sen selvittäminen tahtovat välillä unohtua, ja lukijakin lumoutuu taidosta, jonka estetiikan teoria kohotti aikoinaan korkealle: löytää arkisesta ja tutusta epätavallista ja ihmeellistä.

Tarkoitan siis sitä ilmiötä, jonka vuoksi esimerkiksi Chaplin on suuri taiteilija – hänen sankarinsa kamppailee juuri samojen joutavanpäiväisyyksien kanssa kuin me kaikki muutkin, mutta tekee sen unohtumattomasti. Kun Chaplin ”Diktaattorissa” siirtyi osittain asiaan, hän menetti heti lumonsa, eikä tavoittanut sitä enää myöhemmissä elokuvissaan.

Laurel ja Hardy ylsivät parhaissa filmeissään (Musicbox, Helpmate, Big Business) niin suurenmoiseen yleisinhimillisyyteen, ettei sille voi muuta kuin nauraa, vaikka olisi Canteerburyn arkkipiispa. En muista sellaista elokuva, mutta nimeksi sopisi esimerkiksi ”Taistelu silityslautaa vastaan”; siinä miehet ovat kuin mestauslavalla. Pää putoaa, tai hattu.

Kukaties lukijaa häiritsee, että Sipilä on ottanut niin korostetusti välimatkaa pohjoismaisten dekkareiden ja amerikkalaisten sarjojen kliseisiin. Tavallaan hän tulee lähestyneeksi brittien tapoja. Päähenkilö ei näet ole lainkaan mielenkiintoinen. Rikoskomisario Takamäki on perusjätkä Leppävaarasta. Häntä ei vaivaa tarve vitsailla, juopotella, vokotella naisia. Hänellä ei ole mitään merkittävää lomakkeen kohtaan ”Muuta”.

Tietenkin hän vihaa poliisijohtoa, mutta kuka ei vihaisi? Luonnollisesti hänen voimilleen käyvät sisäministeriön pukumiehet, jotka tehtailevat käytännössä toteuttamiskelvottomia määräyksiä, mutta tämähän on pelkkää biologiaa. Valtionsyyttäjät ja valtakunnansyyttäjä toimivat vaikeuttaakseen rehellisen poliisin työtä. Kuka ei tätä tietäisi? Tuomioistuimiin komisario ja hänen kirjoittajansa suhtautuvat oudon kunnioittavasti, vaikka jonain päivänä Sipilä vielä kirjoittaa, että hovioikeus on verrattavissa lähinnä siihen muoviseen rumpuun, jolla lottonumerot arvotaan. Itse asiassa hyvin painavaa tuomareiden kritiikkiä on ”Kylmä jälki”, vaikka siinä kuvattu korkeimman oikeuden presidentti mielipiteineen on vaikeasti uskottava.

Sipilä tulee kertoneeksi kokeneena oikeustoimittajana lukijalle senkin, miten ihminen voi päätyä niin epätoivoiseen ja inhottavaan ammattiin kuin väkivaltarikosten tutkijaksi. Ainoa oikea vastaus on tietenkin: sattumalta. Tosin eräänalinen lajinvalinta karsii ne henkilöt, jotka eivät pysty syömään hampurilaista tutkiessaan värivalokuvia hiiltyneistä tai vedessä turvonneista ruumiista. Useimmat oppivat.

Väkivaltapuolen tutkijat ovat hyvin harvoin herttaisia ihmisiä. Enimmäkseen he ovat vielä eläkeläisinä lievästi katkeroituneita, asiallisesti käyttäytyviä ihmisiä, jotka ovat onnellisimmillaan, jos saavat katsoa jääkiekkoa televisiosta tai ratkoa ristisanatehtäviä parvekkeella.

Kun juttu menee oikeuteen, poliisi on kadonnut kuvasta. Ehkä joku joutuu todistamaan, mutta se menee melkein aina rutiinilla. Asianajaja sitä vastoin joutuu myymään itseään tuomioistuimelle ja päämiehelleen ja lisäksi osoittamaan, että syyttäjä on höhlä. Systemaattisesti ammatti on lähelle seksipalvelujen tarjontaa. Myydään kalliilla mielikuvia, jotka ovat oikeastaan ostajan omia.

Kommenttina viime päviein ”hyvä, Suomi” –keskusteluun – Jarkko Sipilän kirjat osoittavat, miten tämä paskamainen maa on niin hyvä paikka asua, ja miksi meiltä tulee kovasti vähän aidosti kiinnostavia ihmisiä tai todella toimivia tuotteita.

Vertauskohtana mieleen tuleva ruotsalainen Leif G.W. Persson, joka kriminlogina ja tutkijana vihaa aidosti poliiseja ja juristeja, tulee samalla kuvanneeksi ruotsalaisen lipevyyden ja epäluotettavuuden, joka on tehnyt heistä jo yli sadan vuoden ajan maanmainioita kauppamiehiä ja erilaisten innovaatioiden toteuttajia dynamiitista ja automaattimajakoista nettipalveluihin, prinsessoihin ja piraattipuolueisiin.

16 kommenttia:

  1. Blogin valokuvasta, Simenonista ja Ohukaisesta ja Paksukaisesta tuli mieleeni ajatustapa lukea.
    Lukiessani Simenonin kirjoja ja jopa Tolstoita, kirjan tapahtumat kulkevat mustavalkoisina mielessäni. Toisin kuin Sipilää lukiessani.
    Televisiolla ja vanhoilla valokuvilla on tähän tietenkin osuutensa.

    Joskus virittäydyn lukemiseen värivalokuvia katsomalla muinaisilta ajoilta.
    Nyt on menossa Tolstoin Ylösnousemus, jonka mieltämistä yli sadan vuoden aikaiset venäläiset värivalokuvat muuntavat lukukokemuksen aivan toisiin sfääreihin.

    Värivalokuvat

    Yllä linkki viimeisen Tsaarin hovikuvaaja Sergei Prokudin-Gorskyn ottamiin värivalokuviin yli sata vuotta sitten.
    Kuvat otettu puna-vihreä-sininen suodinten läpi ja tallennettu lasilevylle. Aivan uskomaton muutos luettuun. Jossain kuvissa vilahti Lappeenrantakin 105 vuotta sitten...

    VastaaPoista
  2. Ei niissä kalmo-kuvissa ole mitään hätkähdyttävää edes väreissä. Eikä kappaleiksi menneissä ruumiissakaan. Eikä hukkuneissa. Ainoa mikä erottaa miehet marjanpoimijoista on a) pikkuveijjarien ahkera työ b) ruumiin mädäntyessä syntyvä haju. Noista jos selviää, niin ura on oikein valittu. Monet eivät selviä ja niille on paikka liikkuvassa poliisissa sakkoja keräämässä.

    Haju on sellainen asia että se jää muistiin ja silloin tapahtuma palaa mieleen. Se on ikävää.

    VastaaPoista
  3. Minulla näkyy Hbl:n torni eikä mitkään ukkelit. Onko siis mahdollista tuottaa blogisivuja, joissa kuvakin on joillekin sitä ja toisille tätä ihan kuten Hbl joka tuottaa erilaisia etusivuja riippuen siitä, kuka aikoo lukea. On siis ns. asiakashakuista vai?

    Tööt - tuut på svenska: pitääkö minun kaikki sanoa vai pitääkö meidän opettaa myös EU:ta siitä, miten maailma todella toimii ennenkuin tajuavat, että ovat itse siinä osana sekä targettina että toisille kepposia tekevänä.
    Tyhmää, lyhytkantoista ja ei-kristillistä arvopohjaa. Tanskalaisten tapa katsoa maailmaa voisi siirtyä vaikkapa Kyprokselle tai jonnekin saareen, joka on etelämpänä: heidän tuuli on ollut liian kylmä ja samalla juustot Ranskasta ovat haisseet liikaa, olut on tullut Saksasta valmiiksi laimennettuna ja naiset Hollannista veti heidät nenästä. Tämä sulatusuuni nimeltään Pohjoinen valtio on hankala siltä osin, että ovat esittämisen mestareita ja siksi ajattelun harjoittelijoita. Näkeävät tyylieroja ja siitä keskustelevat, nauravat juuri sillä oikealla cockteil-party naurulla jne mutta siihen se jää.

    Ei riitä EU:lle eikä Pohjoismaille. Suomi ja Ruotsi johtoon ja ne Islannista, jotka eivät saaneet klommoja kun kalapyydystys siirtyi karamelli- ja formula-autojen skabaan, vaan voivat käyttää sitä fornnordiska-ajattelua mitä minäkin käytän. Uskoisin.

    VastaaPoista
  4. Sipilä on kuivakiskoinen, keskinkertainen kirjoittaja. Henkilöhahmot ovat puisevia. Poliisityötä kuvatessaan Sipilä on parhaimmillaan. Hänhän on tunnetusti poliisi pr-mies selittäen journalistinakin virkavallan töppäykset parhain päin. Ei kai tässä voi muuta kuin odottaa uutta Harjunpäätä.

    VastaaPoista
  5. Päivän tekstissä on kaksi erityisen mieleenpainuvaa juttua, ehkä ne ovat vanhojakin kompia, minulle uusia: lomakkeiden "Muuta"-kohta ja oivallus mielikuvista seksityössä.

    Kuten kommentoija toteaa, hajuaivot ovat muistille kuin painopiste, niihin kajoamalla järkähtää. Siksi ajatus elokuvateatterin hakuefekteistä on etova. 3D:stä pääsee irti sulkemalla silmät, haistettu haju on pysyvämpi elämys. Matti Yrjänä Joensuulla kommentissa mainittu ruumisasia taisi olla esillä jo ensimmäisessä Harjunpää-kirjassa, toistuu sitten muutamissa muissakin hänen kirjoissaan. (Useimmin toistuva piirre Joensuulla taitaa olla hälyytysajon tunnelma, se kertautuu lähes kuin Dostojevskilla matka teloitettavaksi).

    Kasvoin kaupungissa, jossa istui sekä raastuvan- että kihlakunnaoikeus. En silloin liikkunut juridiikan ympyröissä, maallikot pitivät niitä nollina. Isommista rikosjutuista silti kuuli. Merkkittävät eli kalliit asianajajat (heitä ei juuri kutsuttu huippu- tai tähtijuristeiksi, riitti että oli Helssingistä, maulla valitut ja kannetut vaatteetkin auttoivat erottumaan) dominoivat puheita erikoisilla sanonnoilla. Lautamiehet muistivat eräästäkin laukaustenvaihdoksi yltyneestä heimotappelusta parhaiten puolustuksen muotoilun: "Syyttäjän teonkuvaus muistuttaa enemmän jalkaväen ohjesääntöä kuin todellista elämää..." Mikä oli lopulta ilmeisesti totta, useammassa mielessä.

    Laajan aineiston ja mutkikkaiden päätelmien pukeminen sanoiksi lienee hyvin vaativa tehtävä. Ainakin ylioikeuksissa isommat murhajutut tai(si/ta)vat rooteloitua aika harvoille esittelijöille. Mitähän tekee luonteelle jatkuvasti perehtyä mitä pahaa ihmiset tekevät toisilleen, asianajajat faktoille ja alemmat oikeudet suomen kielelle?

    En tiedä miksi, mutta kylmän toteavana (sinänsä onnistuneena) sanavalintana on mieleeni syöpynyt kuvaus törkeästä väkivallasta vauvalle - äidin miesystävä oli toistuvasti heitellyt pienokaista ilmaan "laiminlyöden hänen kiinniottamisensa."

    VastaaPoista
  6. Ad Rienzi: - tämä samainen Sipilä sanoo jossain, että työ murharyhmässä syö puolet ihmisestä. Luulen että tämä on totta.

    Erinomainen esitstelijä Aira J. oli (tai joutui) muihin tehtäviin. Minulla on vieläkin periaatteessa tallella kaikki KKO:n ajan esittelylistani ja suuri määrä promoja eli muistioita.

    Niistä käy ilmi, että kun IPR:ää ja tietynlaista liikejuridiikkaa oli vähän, esittelin kahden vuoden kuluessa yli 100 henkirikosjuttua. Niistä jäi mieleen aivan liian paljon. Tuona aikana keskustelua herätti vain Lylyksen juttu, jonka lopputulos oli mielestäni katastrofaalinen - äänestys, muistaakseni 3 - 2, jossa enemmistö katsoi näytetyksi ja tuomitsi elinkautisen ja vähemmistö olisi hylännyt syytteet näytön puuttuessa. (Tuota juttua en itse esitellyt, mutta jollain verukkeella luin asiakirjat ja ei-julkiset.)

    Mielentilan tutkimukset hämmensivät. Niin suuri osa niistä oli allekirjoittajan omaksuvan, usein hiukan kummallisen teorian esittelyä ja niin vähän tutkimuksen kohteesta, ihmisestä.

    VastaaPoista
  7. Ad JarMom: - tuo värien kuvitteleminen on mielenkiintoista ja luullakseni tavallista. I maailmansodasta kertovat harvat näytelmäelokuvat tuntuvat hyvin kummalliselta, kun ne ovat värillisiä. Kaikkihian tietävät, että I ms. taisteltiin mustavalkoisena.

    Ehkä on tyypillistä, ettei ainakaan minun silmiini ole sattunut filmikuvilla varustettua "Kolmea muskettisoturia". Jos on kuvitettu laitos, niin tietysti viivapiirros Porthoksen miekanhakkiluksesta!

    Gustave Doré lienee vaikuttanut eurooppalaisten uskonnolisiin tunteisiin enemmän kuin Luther tai kukaan paavi...

    VastaaPoista
  8. Kemppinenkin sieltä Gutenbergista latailee, vai kuinka? Koskenniemeä? Lieneekö isäntämme piraatti? Pahinta lajia?

    http://blog.piraattipuolue.fi/2010/08/jos-lataat-koskenniemen-runoja-olet-piraatti/

    VastaaPoista
  9. Lienee Gustave Doré, tai ei vainaskaan, mutta kuka, kuka lieneekään, päättänyt nykyaikaisten patsaiden olevan yksivärisiä. Miksi niistä ei voisi löytyä antiikin patsaiden veroista värimaailmaa?
    Kyseinen herra loi itselleni lapsosena julman ja kiivaan Herra-kuvan, selaillessani tuimaa Raamattua.

    Tosin I maailmansodan oikeaan ilmapiiriin pääsee kiinni värillisenä sivustolta:

    I maailmasota väreinä

    Nämäkään kuvat eivät ole jälkeen päin väritettyjä.

    VastaaPoista
  10. Ad Euse: - ei ole tullut Koskenniemi ladatuksi, kun en kuulu hänen ihailijoihinsa. Sen sijaan Leinon koko tuotanto on koneella - Kotus-sivustolta. Olen jotenkin närkästynyt siitä, ettei Joel Lehtosta ole sen enempää eikä Kilpeä juuri muuta kuin Gulliver - molemmat ovat tekijänoikeudesta vapaita.

    Koskenniemeä parempi esimerkki Sinulle olisi Sillanpää, jonka pari varhaista teosta löytyy Gutenbergistä.

    Muille lukijoille: tuo väite piratismista, kun puhe on USA:n vanhan tekijänoikeuslain mukaan vapaista teoksista osoittaa esittäjältään sangen kehnoa asiantuntemusta.

    VastaaPoista
  11. Minäkään en leinolaisena ole koskaan kuulunut Koskenniemen ihailijoihin - minusta hänen runoilunsa oli jäykkää tekotaiteellista pönötystä.

    Mutta nyt kun luen hänen elämäkertaansa, ihan hämmästelen sitä kuinka hän tavoitti aikalaisensa, ja ennen kaikkea kuinka ammattitaitoinen hän oli. Sen huomaa tilausrunoista, jotka ovat minusta suorastaan hyviä.

    Hämmästyttävän moni Koskenniemen runoista on jäänyt elämäänkin, sävellettynä ainakin.

    Sain siinä lukiessa sellaisenkin oivalluksen, että olikohan Haavikko meidän aikamme Koskenniemi... Onkohan tämä pyhäinhäväistys?

    VastaaPoista
  12. Monte Christon kreivin luin isovanhempien mökillä mustavalkoisin filmikuvin elävöitettynä laitoksena; mustavalkoisuus ei haitannut, vaan se pikemminkin korosti tarinan etäisyyttä. Mitään käsitystä kustantajasta tai kuvitukse lähteenä olevasta filmistä/näyttelijöistä ei ole; Mercedes oli kaunis kuin Lumikki, muistan.

    Luulen lukeneeni alkuperäisen Kolme muskettisoturia (jatko-osat sitten erikseen myöhemmin) samana kesänä samalla mökillä samanlaisista kansista, mutta filmikuvituksesta en ole varma. LUULEN muistavani kardinaalin pujoparran (kuin kreivillä Suomenlinnan tämänkesäisestä Cyraosta), mutta Miladya en muista; ehkä näyttelijätär oli vaalea, niistä en niin pidä lukua.

    VastaaPoista
  13. Ad JarMom:

    Suurin syyllinen taitaa olla Johann Joachim Winckelmann (1717-1768).

    VastaaPoista
  14. Ad Tapsa: - olet varmasti oikeassa. Joku on oikeasti "aikansa tulkki", ja sitä Koskenniemi oli.

    Olen yrittämällä yrittänyt löytää Finlandian sanoituksesta typeryyksiä, mutta ei niitä löydy. Etenkin ottaen huomioon isänmaallisten tekstien tavallisen piilosadismin tuo runo on hyvä.

    VastaaPoista
  15. Ad Omnia: - selvennän - taidehstorioitsija Winckelmann kirjoitti haltioituneesti antiikin jalosta ja puhtaasta valkoisuudesta. Vasta myöhemmin saatiin tietää ja todettiin, että sekä veistokset että temppelit olivat olleet värillisiä.

    Olen joskus miettinyt, millaisia tageja pyramidien kylkeen oli kirjoitettu - pehmeä ja kiiltävä päällys on kulunut kaikista pois.

    Vaikea uskoa, ettei hniissä olisi ollut jonkinlaisia valomainoksia.

    VastaaPoista
  16. Vielä Finlandiasta: Täysverinen runebergiaani Teivas Oksala sanoi eräässä haastattelussa (joka sivusi keskustelua, pitäisikö Maamme-laulu vaihtaa Finlandiaan), että vaikka sävellyksenä Maamme ei ole Finlandian veroinen, tekstinä taas Finlandia ei pysty sen kanssa kilpailemaan. Oksala viittasi Finlandian tekstiin sanoilla "tyhjää retoriikkaa".

    VastaaPoista