7. huhtikuuta 2010

Pelzfuss



Kun löysin hukkaamani niteen, jonka joku oli piilottanut kirjakauppaan, luin kirjan loppuun, neljännen tai kuudennen kerran.

Joku uskollisista uskollisin saattaa muistaakin, että nimesin Mikael Hakimin Waltarin parhaaksi teokseksi aikoinani (25.11.2007) tässä blogissa tekstissä, jonka kirjoitin saatuani vihiä, että taustalla oli oikea henkilö, uskonnollinen luopio Carvajali. Edes Ritva Haavikko ei tiedä tätä – hän on julkaissut laajoihin haastatteluihin perustuvia kirjoja Waltarista ja nyt viimeksi artikkelikokoelman Mika Waltari, valloittaja (2009).

Olen opettanut teitä väärin, lapset. Olen usein väittänyt, että meiltä puuttuu sekä elokuvasta että kirjallisuudesta veijariromaanin eli pikareskin perinne, muutamaa poikkeusta lukuun otamatta (Pentti Haanpää).

”Mikael Karvajalka” on pikareskin perikuva. Se toistaa tai oikeastaan enteilee sarjakuvan ja elokuvan toiminnallisia kaavoja ja on viattomalle lukijalle ehkä suositeltavampi kuin ”Sinuhe”, ”Johannes Angelos” ja ”Turms kuolematon”, jotka ovat kaikki sitä kirjallisesti paljon etevämpiä.

Kyllähän myös ”Sinuhe” on pikareski, mutta siinä on ainakin kuusi eri romaantyyppiä päällekkäin. Vahvimman vaikutuksen tekee Camus-tyyppinen kerros ihmisen osasta, valinnan mahdottomuudesta, aidon uskonnollisen etsinnän tuloksesta, joka on ”kyllä ja ei”. On mahdotonta että. On mahdotonta että ei.

”Sinuhe” ei saanut ilmestyessään valtionpalkintoa. Maila Talvio oli luvannut koko omaisuutensa, jotta tuon siveettömän teoksen ilmestyminen estettäisiin. V.A. Koskenniemi moitti sitä irstaudesta ja kommunisti Raul Palmgren leimasi sen taantumukselliseksi oikeistoviihteeksi.

Huvittavaa kyllä, vielä arvostetut professorit Irma Rantavaara ja Annamari Sarajas olivat 1970-luvulla samaa mieltä. Ainakaan asiallisen tutkijan ei pidä tahria mainettaan ajanvietekirjallisuuden selvittelemiseen.

Lukeva yleisö oli eri mieltä. Kirjaa myytiin tuoreeltaan 100 000 kappaletta ja on nyt myyty 350 000. Äitini kertoi ihmetelleensä ryntäystä hoitamaansa Kauhavan kirjakauppaan, kunnes kuuli, että papisto oli varoittanut rippikoululaisia tästä syntisestä kirjasta.

”Karvajalka” on siis viihteellisin näistä historiallisista romaaneista, ja siinä tuntuu myös tietty väsähtäneisyys. Ennen kaikkea siitä näkyvät esikuvat, luonnollisesti Cervantes ja Rabelais, mutta ennen kaikkea Seikkailukas Simplicissimus, jonka olemassaolo tehdään täten arvoisille lukijoille tiettäväksi.

Koska tuo teos on kirjoitettu herra Grimmelshausenin toimesta 1600-luvun lopulla, se on tietenkin rönsyilevä ja loppumaton tarina 30-vuotisesta sodasta, jonka kuluessa muun muassa suomalaiset panssariratsastajat paistoivat sikoja ja heidän talonpoikian vartaalla suuresti päähänpistostaan huvittuneina. Luultavasti vain kroaatit olivat eläimellisyydessä suomalaisten veroisia. Tarvittiin tosi runoilija – Topelius – luomaan hakkapeliitoille myönteistä mainetta.

Tulen raportoimaan asianmukaisesti tästäkin asiasta, mutta Peter H. Wilsonin uusi ”Europe’s Tragedy. A History of the Thirty Years War” (2009) on laaja (tuhat normaalia isompaa sivua) ja minua syvästi kuohuttava, koska kirjoittaja tulee kuvanneeksi esimodernin tuomioistuinlaitoksen syntymisen keisarin ja Saksan herrojen ristiriidoista. Kaikkien Euroopan tuomioistuinten todellinen esi-isä oli keisarillinen Reichskammergericht, jonka aseman vakiinnutti ironisesti itse elämämme vuosisadan maailmansodat julmuudessa ja laajuudessa kukaties ylittänyt ”ensimmäinen maailmansota” 1618-1648.

Mutta Mikael Karvajalka sai kokemusta korkeasta politiikasta seuratessaan Kristian Tyrannin toimeenpanemaa Tukholman verilöylyä, ja vaelteli ympäri Eurooppaa Lutherin ja talonpoikaissotien aikana ja päätyi Rooman ryöstöön 1527 – (Waltari mainitaan Wikipedian artikkelissa ”Sack of Rome”).

Pikareskin sankarilla on aina kaveri, jota sankari pitää itseään tyhmempänä, mutta joka itse asiassa on sekä fiksumpi että ennen kaikkea vahvempi – Antti Tykinvalaja, hänkin Turun seudulta. Lisäksi asiaan kuuluu ankara juopottelu, muttama hyvä ja useita paholaismaisia naisia, sekä loputon kulkue paavin hiippaa, kuninkaan kruunua tai muuten vain kultabrokadia kantavia tolvanoita.

20 kommenttia:

  1. Kemppistä viihdyttävät kirjat, joiden keskeinen lukemista edelleen ylläpitävä jännite perustuu siihen, pääseekö päähenkilö pukille vai ei?
    Olen huomannut.
    Eikös Päätalo pelaa samalla jännällä?

    VastaaPoista
  2. Unio Mystican innoittamana luin viime kesänä uudestaan Karvajalan ja Hakim olisi vuorossa ensi suvena. Luin ne alunperin ahmimisiässä, paljolti erään mökin vinttikamarilla. Oli yllättävää huomata mitkä kohdat muisti oikein, mitkä vähäiset asiat olivat muodostuneet muistojen vintillä isoksi. Eniten ihmettelen ettei epiteetti "hyvän" yliannostus ollut jäänyt lainkaan mieleen (kirja siis on täynnä tällaista, keksitty esimerkki, kun kirjaa ei nyt käsillä: Hyvän Turun kaupungin hyvät porvarit, oikeutettu vihanne on saava hyvän kostonsa hyvän herra Kustaan hyviltä miehiltä).

    Toki kirjat muodostavat yhden sikermän, mutta - jollei muisti tässäkin petä - Karvajalka on paljon hajanaisempi. Yhteydet postuumisti julkaistuun Nuoreen Johannekseen ovat monet.

    VastaaPoista
  3. Ad anonyymi : Elämä pelaa.

    VastaaPoista
  4. Voi tuota eka kommentin kaimaressukkaa. Sillä täytyy olla hirveän tylsä elämä kun se on ehtinyt kehitellä noin mykistävän huomion.

    VastaaPoista
  5. Waltaria ei jaksa, kun kirjasta toiseen esiin tupsahtaa se yliluonnollisen kavala ja petollinen naishahmo. Mitä ihmettä sille on oikein nuorena tehty?

    VastaaPoista
  6. Pornaisten Laukkoskella (Lökström) oli viime vuosisadalla Sorsan Ainon kauppa. Mahtoiko olla Waltarin kantapuoti hänen asuessaan maalla?

    Ounastelee Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  7. Elämää suuremmat ja nyt käynnissä olevat .kiekon playoff-pelit sivuavat yllättäen myös Waltaria. Jypin maalivahti kun on nimeltään Sinuhe, jyväskyläläinen; ei kun Sinuhe Wallinheimo.

    Minunkin mielestäni Sinuhe on hieno romaani, mutta en kuitenkaan antanut pojalleni nimeä Senmutin ja Kipan perinteitä noudattaen.

    Kuinkahan monta Sinuhea Suomesta löytyy?

    Toisaalta meiltä löytyy myös Minea-golfari, joten puntit taitavat olla siten tasan.

    Kemppisen Carvajal- ja Haakim-ylistystä en kyllä allekirjottaisi. Jotenkin pidän Karvajalkaa Sinuhen harmaampana ja väsyneenä kopiona. Tietenkin Karvajalassa on hienoja ja koskettavia kohtia; Barbara ja Rovio jättävät vahvat muistijäljet sekä otsaan että rintaan.

    Haakimissa kerronta rönsyilee liikaa ja lauseiden pituus karkaa käsistä; sanoja on liian sakeasti ja laveasti.

    waltari taisi suunnitella Hakimin lähettämistä Intiaan (??), mutta homma tyssäsi ja Mikan mielenkiinto siirtyi muihin asioihin.

    VastaaPoista
  8. Voi että. Toivottavasti en epähuomiossa lähettänyt jonakin muuna kuin anonyymina sitä aamullista ressuttelukommenttiani. Jos lähetin niin ole Kemppinen hyvä ja tuhoa se.

    VastaaPoista
  9. Ad Rienzi et alii: - attribuuteissa on sama logiikka kuin puhutteluilla ja niillä on tietty historiallinen oikeutus (tyyppiä: 'harjoitettuani luvallisia opintoja Pariisin hyvässä kaupungissa sen korkeassa yliopistossa').

    Siis sama "hyvä" kuin aloituksessa "hyvät kuulijat".

    VastaaPoista
  10. Ad Catulux: - väkivaltaisesti paremmuusjärjestykseen pannen Turms, Angelos, Sinuhe. Ne ovat perimmäisiä kysymyksiä, kuten aikaa ja ikuisuutta, syyllisyyttä ja kärsimystä pohtivia kirjoja, joissa myös aineisto ja sen hallinta on mykistävä.

    Kuten yritin sanoa, etenkin Karvajalka tukeutuu paljon helpompaan lähdeaineistoon ja on pikareski eli "action"-tarina ja sellaisena ihailtava.

    Waltarin hankket eivät ehkä tyssänneet muihin ideoihin vaan ylenpalttiseen ruumiilliseen ja henkiseen uupumisiin. Ei tuollaisia kirjoja tehdä rangaistuksetta.

    VastaaPoista
  11. Ad Ilkka Kunnas:
    Laukkoskella (Löfkoski) on ollut kolme kauppaa ihan vierekkäin, mainitsemasi Ainolan lisäksi oli Penttilä sekä Toimela (osuuskauppa). Pitäisi varmaan katsoa Vieras mies tuli taloon-elokuva tarkalla silmällä.

    VastaaPoista
  12. Ad Catulux:
    Sinuhe -nimisiä näyttäisi väestötietojärjestelmästä löytyvän 24 kpl. Luvussa on mukana myös kuolleiden henkilöiden nimet.

    VastaaPoista
  13. Olen ikuisesti kiitollinen Haanpäälle, sillä hän palautti minut aikoinani maan pinnalle: luin 20-kesäisenä hänen esikoisnovellajaan ja kun tajusin, että hän oli ne kirjoittaessaan nuorempi kuin minä silloin, heitin hyvästit taiteelliskirjallisille haaveilleni.

    Päättelin aivan oikein, että noin saatanan hyvin en opi kirjoittamaan koskaan.

    Waltarin kanssa vähän myöhemmin kävi samalla tavalla. Pienoistarinoita lukiessani hämmästelin miten laadukkaan hyvä kirjoittaja hän oli.

    Niinpä hankin oikean ammatin.

    VastaaPoista
  14. Kuinkakohan montaa sataa kertaa sitä Sinuhen viimeistä kappaletta on luettu, uskottu, muokattu porukalla. Jopa ulkomuistista. Kumman moni ystävä sen ulkoa osaa. Syy? Liian koskettava vai itsekohtainen liian monelle?

    Pelkona että todella jäisi yksinäisyyteen? Mutta onnena, että sitä voi verrata kirjan ensimmäiseen kappaleeseen ja kunkin omaan elämän tulevaisuuteen. Ottaen opiksi ja tarviten jokainen omaa Kaptahiaan, joko omatuntonaan tai egonsa tuomarina.

    VastaaPoista
  15. Ain hauskaa olla pittää.

    Waltaria voi lukea aina uudestaan ja mielelläni sen teenkin. Turms on korkealla lukulistallani mutta mieluiten luen Mich. Bast. Karvajalkaa, sillä siinä on myös hyvää ja mieluista huvitusta sekä keskisen Euroopan valtio- ja kulttuurihistoriaa, jota selitetään meille viinikannulla, veitsellä sekä lihanpalasella pöydällä. Lääkäri Hakim onkin jo sitten askelen vakavampi keski-iän pettymysten kuvaus.

    Sinuhe on pitkä saarna. En mä sellaisia jaksa.

    Mutta mä vastaan ja korotan Vaaskiven Yksinvaltiaalla.

    VastaaPoista
  16. Kiitokset anonyymille tiedosta. Pitää ehdottaa Sinuhe nimeä vaikka sitten pojan pojalle.

    Vaikka Täällä Kemppisen lootassa huomaa sen, ettei tiedä paljon mistään mitään, niin Sinuhe on kylläkin hallussani hyvin.

    Olen lukenut sen viisi kertaa; kuunnellut radioteatterin kuunnelman kolmesti ja viime syksynä työmatkapyöräilyssä kuuntelin Sinuhe-äänikirjan.

    Vähän oireellista on, mutta minkäs teet. Ruukku menee kaivolle, kunnes särkyy.

    Sinuhe etsii kirjassa rakkautta ja Jumalaa; ja noihin universaalisti etsittyihin asioihin kulminoituu kait oleellisin ihmisessä; voisi sanoa ihmisyys.

    Siksi Sinuhe vetoaa myös meihin kaikkiin ihmisiin, etsiviä ja erehtyviä kun olemme.

    Itse rankkaisin historialliset päinvastaiseen järjestykseen kuin Kemppinen:
    Sinuhe, Angelos ja Turms.

    Angelokseen liittyvä jännä yksityiskohta. Venetsiassa vieraillessaan (Pyhän Markuksen kirjasto?) Waltari tutustui
    Konstantinopolin piirityksessä
    mukana taistelleen Niccolo Barbaron päiväkirjaan
    ja sen alkuperäiseen kappaleeseen.

    Punaisella kynällä kirjoitettu reunamerkintä kreikkalaisesta kavaltajasta sai hänet hylkäämään kaiken siihen asti kirjoittamansa ja aloittamaan koko työn alusta.

    Hylätty teksti ilmestyi sitten postuumisti nimellä Nuori Johannes.

    VastaaPoista
  17. "Waltaria ei jaksa, kun kirjasta toiseen esiin tupsahtaa se yliluonnollisen kavala ja petollinen naishahmo. Mitä ihmettä sille on oikein nuorena tehty?"

    Elina Vaara, ks Rajala Unio mystica

    VastaaPoista
  18. Kommentoi, JK, jossain yhteydessä äänikirjoja.

    VastaaPoista
  19. Äänikirjoista

    Yhdessä podcastien kanssa, joita seuraan Ylen Ykköseltä kymmenkunta viikoittain plus Areena Mobilen kautta paria musiikkohjelmaa, nuo ovat siivouksen, silityksen, ulkoilun ja autoilun suola. Veikko Honkanen ja Lars Svedberg ovat hyviä yleisääniä. Mikael Hakimin ajattelin ensi kesänä käydä uudestaan läpi nimenomaan äänikirjana (Honkanen).

    VastaaPoista
  20. Muistanko oikein, jos muistan sinun kääntäneen Asterixeja? Italialainen kääntäjä löysi erään käännöstaiteen riemuvoitoista eräälle keskeiselle sanonnalle. 'Sono pazzi questi romani' S.P.Q.R.
    Terveiset Hartolasta. Mika kirjoitti Sinuhen tuossa 15 kilometrin päässä.
    -hauno

    VastaaPoista