25. huhtikuuta 2010

Kortteli ja tuuma



Kuvan kirjaa uudempi niden on ”Ensimmäisiä esikaupunkeja”, jossa esitellään Kaartinkaupungin ja Kampin kortteleita.

Taustalla ovat luonnollisesti Kaija Hackzellin ja Kirsti Topparin vuodesta 1967 lehdessä ilmestyneet tarinat, joista julkaistiin monta nidettä. Kai olen lukenut nämä kaikki moneen kertaan. Se riittää todisteeksi, että tarinat ovat monin kohdin ihastuttavia ja mieltäkiinnittäviä.

Toisaalta runsas 40 vuotta on suhteellisen pitkä aika juttutyypin muodon etsimiselle. Se kun ei ole löytynyt vieläkään.

Korttelitarinat ovat päähänpistoja, jutelmia. Voisin hyväntahtoisesti verrata niitä blogikirjoituksiin. Joskus teemana on historiallinen tapahtuma, joskus ympäristö, joskus kirjoittajan tarkoitus on ollut täyttää lehteen tarvittu tila kirjainmerkeillä.

Kuvituksena on museoiden aarteita, Helsingin Sanomien oman arkiston kuvia ja etenkin näissä uusimmissa vasiten otettuja valokuvia.

Valokuvaajan ammattin murheellisuudesta kertoo jotain se, että kirjan loisteliaimmat kuvat (klassikkojen kuten Signe Branderin ohella) ovat vailla tietoa kuvaajasta. Jorma Komulainen, missä olet? (Komu on pelastanut ja tunnistanut vanhoja lehtikuvia sadoin tuhansin ja saanut tästä palkakseen lähinnä ynseyttä ja vihamielisyyttä, ajoittain myös minulta.)

Lehden nykykuvaajan Sirpä Räihän kädenjälkeä en ymmärrä. Se johtuu luultavasti siitä, että en ymmärrä valokuvauksesta mitään; siitä minulla on perustellut lausunnot.

Joistakin kuvista käy ilmi, että kuvittaja osaa ammattinsa, mutta sangen usein kuva herättää kysymyksen, mitä helvettiä tuo pakettiauto tekee rosiksen hienon rakennuksen edessä, tai miksi fasadikuvissa perspektiivi on omituisesti vino ja sommittelu omintakeinen eli siis huono. Kuvaaja on suosinut syksyn loskaa tai kevään värittömyyttä ja poikkeuksellisen hailakkaa väripalettia.

Epätasainen on kielteinen tapa sanoa ”monipuolinen”. Nyt käytän tätä sanaa sekä tekstistä että kuvituksesta.

On hauska lukea ”Komisario Palmun” eräänkin porraskäytävän etsimisestä, nähdä Olavi Virran Kruununhaan ylellinen asunto, Armi Kuusela magnesiumvalossa ja Gregory Peck upouudella lentoasemalla, jonka nimi horjui vuosikymmeniä – aluksi se oli ”Seutula”, nykyisin mahdollisesti ”Helsini-Vantaa”.

Itse rakastan taloja ja etenkin niiden yksityiskohtia. Olen tyytyväinen, että 1900-luvun hienoimmaksi suomalaiseksi arkkitehdiksi useita kertoja nimeämäni SOK:n työntekijä Erkki Huttunen on mukana mestarityöllään Sokoksella, vaikka tekee mieli kuurnita hyttynen ja sanoa, että talon yläkerrassa kyllä oli sotien jälkeen kansanhuoltoministeriö mutta ennen kaikkea Soteva – sotakorvausteollisuuden hermokeskus, josta mentiin korvat luimussa Kaisaniemenkadun kulmataloon (Nokia), jossa neuvostoliittolainen osapuoli majaili. Se edusti paljon rajumpaa valtaa kuin kaikkien tietämä valvontakomission hallitsema hotelli Torni.

Koska olen vanha mies ja edustan huonoa makua, ihmettelen Inhan, Branderin ja Leica-miesten (Caj Bremer, Kalle Kultala ja monet muut) hengessä, missä ovat ihmiset.

Kirjassa ja sen kuvissa on ihmisiä, mutta he ovat tiellä. He ovat roskia, ylimäärää, täytettä, jätettä. Missä ovat nuoret? Assan jengi leimattiin joskus ongelmaksi samalla tavalla kuin Perunatorin porukka.

Sokoksen vieressä on toinen huiman hieno rakennus, vanha pääposti. Se sekä Turun ja Tampereen rautatieasemat on konkreettisin muisto valmistutumisersta 1940 olympialaisiin. Mutta ei ole mainittu, että postitalon roskalaatikoissa majaili pitkälle 1950-luvulla sotaveteraaneja, joita pilkattiin puliukoiksi ja joista ainakin eräässä vaiheessa kaksi oli Mannerheim-ristin ritareita. (Nimiä on turha kysyä, ainakaan minulta.)

8 kommenttia:

  1. Niin, alinna kollaasissa taitaa olla ruutu Leevi Korkkulan Olavi Virta -valokuvasarjasta 1950-luvun lopulta, oli 58? - ja tuossa Kruununhaassa. Miehen auto ja oli omaa luokkaansa, kuten huvila ym.
    Virran parasta aikaa ennen romahtamista.

    VastaaPoista
  2. Jotkut voisivat jonkinlaisena oppilastyönä tehdä eri kaupunkeihin (aluksi) liittyvän Virtuaalinen Historia -sarjan.
    Google Mapsia ja valokuvia kehiin...

    Vaikkapa kuten että siten joten, kuinka maisema muuttunut ennen ja nyt, joten kuten silleen että näissä paikoissa asui tai vaikutti Mannerheim (kuvaa taloista ennen ja nykyisin), täällä hommaili Kekkonen, tässä talossa värvättiin jääkäreitä, täällä pidettiin Vapaussodan valkoisia vankeja, nämä talot pommitettiin, täällä Kekkosen kesämökki, täällä Arvo Poika Tuominen asui, täällä Anneli Snellman piti hoviaan, täällä oli salakapakka...
    Ei muistomerkkejä, vaan pikantteja ja mielenkiintoisia yksityiskohtia.

    Päivittäiset kävelymatkat kaupungilla ovat saaneet uutta ilmettä, kun joitain muistelmia luettuani olenkin hoksannut, että juuri noissa taloissa ja tuossa porraskäytävässä ja juuri tämän ravintolan tässä pöydässä...

    VastaaPoista
  3. Juuri joku aika sitten polkkasin tuosta; näet se historian mikrotaso, mitä koulu ei opeta, historia ei noteeraa, mutta se on tapahtunut - kertomukset ja jäljet ovat vielä miljöössä.
    ja kas siinäkin esimerkissä oli Urho Kekkonen metkuineen mukana. Melkoinen hulivili täpläsaksirapu-poika.

    VastaaPoista
  4. Tuoreena tamperelaisena luin kirjastosta Tampereseuran julkaisut. Leppoisaa historiaa sopivina suupaloina, varsinkin anekdootit.

    Frank F. Sr.

    VastaaPoista
  5. On se jotenkin kummalista, että on miehiä, jotka kestivät sodan kauhut mitä pahimmissa paikoissa, mutteivät kestäneet siviilissä "vaatimattomia" vastoinkäymisiä.

    Enoni kertoi aseveljestä, joka kesti sen, että ryssän joukkue laskettiin muutaman kymmenen metrin päähän Längelmäen miesten asemista ja suolattiin siihen, mutta sama mies meni siviilissä hirteen, kun oli tehnyt piian raskaaksi.

    VastaaPoista
  6. Jukka,

    Helsinki-Vantaa on taas vaihtamassa nimeään. Nykyään Finavia käyttää siitä englanninkielisessä materiaalissa nimeä "Helsinki Airport". Perusteena on se, ettei ulkomaalaisille suunnatussa viestinnässä "Vantaa" merkitse yhtään mitään. Eiköhän lentoaseman nimeksi tule kohtapuolin myös suomeksi "Helsingin lentoasema".

    VastaaPoista
  7. Ei ryssien ampumisesta maine mene, mutta pienellä paikkakunnalla piian saattamisesta siunattuun tilaan menee! Tämä on suomalaista kateutta ja kyyräilyä tyypillisimmään!

    VastaaPoista
  8. Tällä kertaa en pääse kärryille Toipilan tekstiin; vihollinen vainaaksi ja piika tiineeksi ovat moraalissa kovin eri korttelista ja ympäristössä niistä eri tuuma.

    Päivän teemasta muuten, historialliset pienoismallit ovat aina kiehtoneet. Viipurin kesän 1939 pienoismallin (Etelä-Karjalan museo Lappeenrannan linnoituksessa) äärellä vanhat tarinat ovat saaneet parhaan hahmon, ja Rovaniem ennen ja jälkeen Lapin sotaa esittävät mallit (Arktikumin Lapin museossa Rovaniemellä) vetävät hiljaiseksi. Joskus tarjolla on ollut pienoisvideokamera, jolla tuollaisessa mallissa voi kuvata jalankulkijan näkökulmaa hienosti; tällaisia virtuaalimaailmoja odottaisi netistä yhä lisää. Eii tarvitsisi vain lukea missä he kulkivat kerran, sen voisi nähdä itse.

    VastaaPoista