Arajärvi

Peräänkuulutin ”Kanavassa” huolella laadittuja elämäkertoja. Hyväveli-verkostoa käyttäen onnistuin hankkimaan kappaleen Kalevi Kalemaan laatimaa teosta ”Itsenäisyyssenaattori. Juhani Arajärven elämä ja työ” (ISBN 978-952-92-5294-7).

Täsmälleen sitä mitä halusin; tosin tässä tapauksessa lähdeaineisto oli yllättävänkin niukka, vaikka kohdehenkilö oli poliittisen uransa ohella nelisenkymmentä vuotta pankinjohtaja ja hyvin kauan KOP:n johtokunnan ja siinä ydinryhmän jäsen melkein kuolemaansa asti. Arajärvi eli 1867-1941.

Kirjan ovat saaneet aikaan veljekset Erkki-Juhani Taipale – asianajaja ja sen jälkeen pitkään Korkeimman oikeuden jäsen – ja Ilkka Taipale, joka ei tarvitse esittelyä.

Kyllä, Pena on sama sukua. Senaattorin vaimo oli omaa sukuaan Charpentier. Suku on aateloitu 1664, kirjoitettu täkäläiseen ritarihuoneeseen ja sisältää ainakin yhden itsenäisen Suomen oikeuskanslerin (1918-1928).

Arajärvi oli juuri sellainen helposti historiaan häipyvä hahmo, joka ei itse eikä yksin saanut aikaan mitään kuvapatsaan arvoista, mutta oli keskeisesti mukana rakentamassa tätä todellisuutta. Suomalaisia ns. merkkimiehiä ajatellen tyypillisesti hän oli pehtorin eli tilanhoitajan poika, Alineja Urjalasta, ja Hämeenlinnan lyseon kasvattina tuttu koko köörin kanssa Sibeliuksesta ja Paasikivestä Eino Leinoon.

Suomeksi lyseota käyneitä voisi sanoa suomalaisuuden ensimmäiseksi aalloksi. Toiseksi aalloksi nimittäisin näitä 1920-luvulla näkyviin asemiin nousseita. Heissä on se yhdistävä tekijä, nimenomaan ruotsinkieliseen säätyläisväkeen verrattuna, että kotitausta ei ole komea.

Kalemaa huomauttaa kirjassaan aivan oikein, että opin tielle kammertautuneista talollisen pojat kurvasivat jumaluusopilliseen tiedekuntaan ja siis papeiksi, kun taas juristien ja heihin rinnastuvien yleistieteilijöiden vanhemmat olivat hyvin tyypillisesti käsityöläisiä tai rautateiden tai postin virkailijoita.

Yksi syistä on selvä. Kakaran kouluttaminen vaati rahaa eikä vain rahaa vaan turvattua toimeentuloa. Esimerkiksi Väinö Tannerin isä oli ponteva rautatieläinen. Korkeimman oikeuden jäsenten taustoissa hallitsevat juuri samanlaiset ihmiset. Politiikan huipulla Ståhlberg oli köyhän kappalaisen poika, Ryti rikkaan maanviljelijän vesa, Svinhufvud aatelismies ja virkamiessuvun kasvatti ja Kallio itse talollinen, ehkä voisi sanoa ökytalon isäntä. Uskaltaisin silti vihjata, että tässä on muuan seikka, joka erottaa meidät Ruotsista ja Tanskasta.

Meillä ei ole pahemmin suomenkielistä herrasväkeä niskoillemme. Olemme saaneet tyytyä puoliherroihin eli erilaisiin kotikutoisiin neuvoksiin ja kaikenkarvaisiin professoreihin.

Arajärvi ja hänen kaverinsa Paasikivi olivat tyypillisiä tapauksia, sangen suomenkielisiä lahjakkuuksia, jotka ajautuivat nopeasti pankkiin, nimenomaan Kansallispankkiin, ja sanomalehtien, nimenomaan Uuden Suomen ja Aamulehden päättäjiksi.

Lisäksi meillä oli metsäteollisuuden (80 prosenttia viennistä) sylikoirat, joista mainittavin oli T.M. Kivimäki, mihin tahansa tehtävään yliopistomiehenä pätevöitynyt.

Helsingin muutamia valiokouluja on haluttu hehkuttaa. Niiden merkitys ei ole niin suuri kuin väitetään. Suomalainen koulutus perustuu hyvään kansakoululaitokseen ja lopultakin sangen tyydyttävään peruskouluun. Arvailen että vielä sotien jälkeen maakuntien ja läänien ykköskoulut merkitsivät enemmän. Mietimme tätä asiaa taannoin puoliksi vakavissamme Alahuhdan kanssa, kun kysyin, oliko eteläpohjalaisuus edellytys Nokian johtotehtäviin nousemiseen, ja alahärmäläinen keskustelukumppanini sanoi, että ehkä Vaasan lyseo.

Arajärven elämäkerta kiinnittää huomion liikkeisiin, joille minun sukupolveni vähän naureskeli sillä seurauksella, että seuraava polvi on ne unohtanut: raittius ja kansanvalistustyö, nuorisoseurat ja kansanopistot sekä maatalous ideologiana – oma kartano oli suomalaisen miehen tunnus. Sellainen oli Arajärven lisäksi Paasikivellä ja – Tannerilla.

Ehkä on aivan hyvä, ettei elämäkerta poraudu kertomaan, miten Suomen Panki (Ryti) ja Kansallispankki (Paasikivi, Arajärvi, Honkajuuri) muuttivat maan elinkeinorakenteen ajamalla harvinaisen kylmäsydämistä pakkohuutokauppapolitiikkaa 1930-luvun alussa: mökkiläiset maantielle ja metsät teollisuudelle halvalla.