3. syyskuuta 2009

Pidättekö Brahmsista?



Vanhemmiten Brahms muuttui aivan hätkähdyttävästi Leif Segerstamin näköiseksi. Hän oli säveltänyt erilaisia halpahintaisia renkutuksia, kuten Ein Deutsches Requiemin, ja ne upposivat kansaan kuin häkä. Sen vuoksi hän pystyi antamaan metronomimerkinnän eli luvassa olevan tempon helistelemällä taskujaan, jotka olivat aina täynnä guldeneja ja taalereita.

Hän toimi hätkähdyttävän omintakeisesti varastamalla mustalaisilta. Hän varasti tietenkin musiikkia. Isämaallisena miehenä hän antoi näille suosituille teoksille nimen ”Unkarilaisia tansseja”.

Unkarilaiset olivat jo tuolloin kiukkuisia ihmisiä. Vaikka Brahms oli syntyjään Hampurin Palloseuran poikia, hän siirtyi varhain Wieniin, kuten muutkin järkevät ihmiset.

Siellä hän mellasti elämänsä päivät ja oli kuvassa vielä kun Sibelius opiskeli ja pani rahaa menemään rajusti; kontrapunktissa ja tienaamisessa Sibelius ei kärsivällisestä patistelusta huolimatta ottanut oppia wieniläisistä mestareista.

Vaikka minulla on sekä Kempen että Celibidachen kuuluisat sinfonialevytykset (ja Pollinin soittamat pianokonsertot, joihin miellyin), on hupaisaa että John Eliot Gardner levyttää nyt Brahmsia. Hän kertoi minulle Lontoossa miksi, mutta enpä kerro sitä eteenpäin tässä.

Kunhan jäin pohtimaan Francoise Sagania. Otsikossa mainitun kolmannen romaanin ohella hänet tunnettiin Suomessa varhaisteoksista ”Tervetuloa, ikävä” ja ”Muuan hymy”.

Se oli 50-lukua. Kuvaukset ns. kultaisen nuorison riettaasta elämästä olivat suosittuja sekä kirjallisuudessa että elokuvassa. Sagan, jonka oikea sukunimi oli helposti äännettävä Quoirez, jatkoi kirjoittamista, näytelmien ja elokuvakäsikirjoitusten sommittelua ynnä muuta, ja kuoli taannoin.

Se siitä. Kirjallisuudessa ja elokuvassa on jatkuvasti sensaatiomaisen suosittuja tekijöitä, jotka unohtuvat useimmilta sensaatiomaisen nopeasti.

Minun mieleeni tuli Satu Waltarin ”Kahvila Mabillon” (1952). Se ilmestyi siis ennen kuin Sagan, ja kertoi suunnilleen samoista paikoista ja suunnilleen samasta nuorisosta.

Tähän teemaan päästäkseni saan aiheen tunnustaa, että koulutoverini Hellevi Salminen, joka ei koskaan muuttanut pois Pohjanmaalta, vaan julkaisi sieltä käsin suuren määrän kirjoja, kiskaisi minut maailmaansa, joka oli maalaiseksi hyvin epätavallinen. Hänelle tuli Down Beat, ja hän parkui John Coltranen kuolemaa 1967. Hän luki lumasta päästyään Aale Tynnin ”Tulisen järjen aikaa”, joka minusta antaa peräti väärän kuvan eräistä Ranskan 1900-luvun runoilijoista. Tynni oli niin hienostunut, ettei sillä ollut mitään määrää.

Mutta tästä ei sen enempää kuin tunnustus kiitollisuuden velasta Helleville..

Hellevi oli syvästi ihastunut ”Kahvila Mabilloniin” ja siten suoranainen syy siihen, että kävin itse koluamassa St. Germainen kahvilat 1961 tai 1962, kumpi vuosi se nyt oli. Totesin nopeasti olevani kymmenen vuotta myöhässä.

Kuolleista tuttavista voin sanoa en emmänkin. Kuuntelin usein silmät pyöreinä Otavan Erkki Reenpään nuoruusmuistoja. Erkki vietti aikaa Pariisissa ja San Franciscossa sotien jälkeen ja hankki pöyristyttävän kielitaidon ja tuttavapiirin. Ainakin Allen Ginsbergin hän tunsi Friscon ajoilta ja Pariisissa hän oli kolunnut kaikki kuuluisat yökerhot (Le Tabou jne.), joissa esitettiin outoa musiikkia.

Kun ihmisen sukunimi on tuollainen, hänen kuuluikin mennä saamaan opastusta samoissa kortteleissa toimivalta Gallimardilta, ja luulen muistavani, että perheen poika Sammy olisi ollut hänelle hyvinkin tuttu – Sammy ohjasi sitä urheiluautoa, jonka matkustajana Albert Camus kuoli.

Mutta sitä tarinaa en ole kuullut Erkiltä vaan jostain muualta – ehkä lukenut – että kilpailevien Sartren ”perheen ” ja Jacques Prèvertin ”perheen” rajoilla liikkuneelle Juliette Grecolle oli yhtenä yönä tokaistu asiantuntevalta taholta, että kun ei tuosta sinun näyttelemisestäsi tahdo tulla paskaakaan, niin kokeile vaikka laulamista. Prèvert oli juuri noussut Ranskan myydyimmäksi runoilijaksi kokoelmallaan ”Paroles” ja sanoi, että hänelle lojuu kaikenkarvaisia tekstejä ja heidän rapussaan hakkaa pianoa kieltämättä kaheli unkarilainen kaveri, sellainen Joseph Kosma, että jos pantaisiin se säveltämään.

Ja Greco ja kohta myös kuorma-auton kuljettajana ja Edith Piafin nuorena rakastajana toiminut Yves Montand esittivät latinalaiskorttelien yökerhoissa ”Barbaraa” ja ”Kuolleita lehtiä” ja niin poispäin.

Näin on. Pariisissa ei pidetty Brahmsista. Yökerhoissa soi neekerimusiikki, ja ylimpänä riehui aiheetta hiukan unohdettu Boris Vian, kuuman jazzin esitaistelija, joka mm. esitteli vierailevalle Charlie Parkerille suuripiirteisiä apteekkareita.

Brahms oli Saganin kirjoittaessa saksalaismusiikkia, joka tunnetuista syistä ei koskaan saavuttanut aivan jakamatonta suosiota Ranskassa. Jos pidätte Brahmsista – tervetuloa ikävä!

21 kommenttia:

  1. "Kummasta pidätte enemmän: Musiikista vai Leikkeleistä? Siinä on kysymys, joka mielestäni kannattaisi esittää alkupalojen aikaan." - E. Satie

    VastaaPoista
  2. La laideur est supérieure à la beauté en ceci qu’elle dure.

    http://www.youtube.com/watch?v=RTCYampCCy0

    http://www.youtube.com/watch?v=pqqj0_ecFkM&feature=related

    VastaaPoista
  3. Käsittämätöntä kulttuurihinttailua! Jukka, takaisin lomalle!

    VastaaPoista
  4. Ostin pari vuotta sitten kokoelman Vianin jazzkirjoituksia. Niistä kaikui nyt kuvaamasi syvästi kadonnut maailma. Osaatko sanoa, mitä kannattaisi lukea siihen tututumiseksi. Juuri käännetty Beevorin ja vaimon teos vähän epäilyttää.

    VastaaPoista
  5. Gardnerista; "..enpä kerro sitä tässä nyt..".
    Hitto, ole kirjoittamatta tai kerro, eihän tässä saa muuten yöllä unta!

    VastaaPoista
  6. Muuan hymy.
    Veikko-setä

    VastaaPoista
  7. Oi, kiitos näistä! (sitä aina unohtaa, että kaikki ihmiset tuntevat kaikkia tunteita).

    VastaaPoista
  8. Rupesi nukuttamaan zzzzzz - älä heilauta kehtoa liian nopeasti dear doc.

    Joku pitää kapellimestarin hanskaa minun lisäksi ja minähän olen jazzmuusikko - (svengaa, vaihtaa moodia ja toonia ja soossia ja vaikka mitä) mutta nautin ylätason seireeneistä. Eivät jää tuudittamaan minua koska korva on sökö. Broke. Rikki. Ja sitä eivät huomanneet kun kävin Kauniaisissa tarkistamassa miksi ääni jää kaikumaan; sanoivat, että ei löydy ongelmia. Ei niin, koska sitä porrasta on rekrytoitu nimenomaan lääketieteenseen ja terveystieteeseen; heidän ei kuulu ymmärtää ihan kaikkea.

    Kuullunymmärtämisessä minä olin täysi paska, sain jopa femman suomenkielestä ja opettaja katsoi minua silmälasien alta: mitä ihmettä, sinä olet surkeampi kuin åålantilaisetkin - väittivät. Ja niin olin ja otin siksi käyttöön aivot.

    Inre öra. Höra sölv. Itte. Selektiivinen korva jota ei voitukaan manipuloida jestas sentään.

    Se on vain luotettavampi koska siinä on riittävästi aistipohjaa mutta ei tanssi arvovallan orkesterissa.

    En ole Peppi vaan olen Monk. Viittiks sanoon niille hei Kemppinen.

    VastaaPoista
  9. Tuon niminen elokuva tuli nähdyksi seinäjokisessa elokuvateatterissa ollessani pukeutuneena harmaaseen asuun. Näky oli hieman selkoinen ja vaati sulattelua.

    Tämän päivän uutisissa kerrottiin, että Mihail Voitenko on persona non grata Moskovan läänissä. Mies on kirjoitellut maltalaisesta rahtilaivasta tietojaan sensuroimatta. Se on nietua sanoi herra Winter.
    Kap Verdellä on nähty hontelo mies yllään kolitsi ja varkut. Tuo harvasilmäinen sileäleukainen toimeton on kuin Osaman veli notkumassa pankin kulmilla.

    Kummia kuullut Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  10. Vanha musiikinopettajien vakioloru (saksalaisen) musiikin kolmesta suuresta B:stä (Bach, Beethoven ja Brahms) oli minusta pitkään ontuva kuten niin monet tällaiset ideatriolit, tässäkin tapauksessa viimeinen tuntui väkisin lisätyltä. Mutta mitä enemmän Brahmsin tuotantoon on tutustunut, sitä luontevammalta paikka nimiletkassa tuntuu. Orkesterimusiikkia kunnioitan, mutta vokaalimusiikki on alue, joka minulla erottaa pitämisen ja rakastamisen. Kasvuiässä kuulin Brahmsista vain pölyisiä esityksiä, Anne-Sofie von Otterin laulamana liedit (etenkin Zigeunerit!) ja Gardinerin johtamana Ein Deutsches Requiem ovat tehneet vaikutuksen.

    Brahms eli pitkän elämän saksalaisen musiikkielämän ytimessä. Alussa hän pääsi sitä lähelle (varsinkin Schumanniin, mutta myös kontaktit Lisztiin, Wagneriin, Corneliukseen ym), lopulta hän oli sitä itse.

    Kuten kaikki Gramophone-lehden lukijat muistavat, Gardinerin Brahms-projektista oli vuosi sitten kansikuvajuttu, jonka voi lukea täältä. Ajatella, että Gardiner halveksii (loath) Wagneria - siltä osin kuin kyse on musiikista, olen yllättynyt, koska Gardinerin musisoinnillehan antavat leimansa iskevyys ja vaikuttavuus, samat asiat joita ihailen Wagnerin musiikissa. 1800-luvun lopullahan vallitsi vähän stereotypinen Brahms-Wagner dikotomia, ehkä se jotenkin vaikuttaa JEGiinkin.

    VastaaPoista
  11. Miten Kemppinen voi tietää kaiken? Onko hän oikeasti olemassakaan? Oliko Shakespearekaan? Jotain tiimityötä tämän täytyy olla.

    VastaaPoista
  12. Tjoh, Hellevi oli mun hyvä kaveri ja varmaan on vieläkin, mutta on muuttanut jo ajat sitten Hesaan.

    Olen sattumoisin siinä kummassa paikassa juuri nyt.

    Voi olla, että Kauhavaa ei ylipäänsä koko ikäänsä kestä...

    Ripsa

    VastaaPoista
  13. Anonyymin kommentti lienee tulkittavissa jonkinlaiseksi verhotuksi kannustimeksi? Sen verran harvinaista herkkua on Kemppisen teksti tämän lukijan mielestä.

    Paremminkin tuo teksti on oivallinen esimerkki loman siunauksellisuudesta.

    Elä väljästi!

    VastaaPoista
  14. Blogin innoittamana kuuntelin kävellessäni herra Brahmsia.
    Vasta nyt huomasin katsella avoimin silmin liikuskelijoita.

    Yllätyin. Lähes kaikki naiset kuljeskelivat miesten vaatteissa. Suorat housut, kunnon kengät, pusakka, takkia... Öööööööö.

    Seuraavaksi kävelen Berliinissä josta löytyy kolme kovaa B:tä. Bach, Beer ja Bratwurst. Siis sieltä Mendelssohnsista, joka on yksi hyvä Ämmä.

    VastaaPoista
  15. 3.sinfonian poco adagietto osoittaa että vanhallapojalla on tunne-elämää.

    Lisäksi joudun toteamaan että Aale Tynni rehabilitoidaan kääntäjänä.

    Tutustuessani vasemman rannan kahviloihin suurta oli enää vain hinnat.

    Kiitos jälleen kerran Kemppinen ja kauan eläköön snobismi(ainakin omani)!

    VastaaPoista
  16. Tynni rehabilitoidaan siis Shakespearen sonettien kääntäjänä.
    On lähes mahdotonta kääntää ranskalaista runoutta kunnolla.

    VastaaPoista
  17. Pidän Brahmsista.

    Kenen tahansa on helppo testata mahdollinen pitämyksensä Brahmsin suhteen opuksilla 114 ja 115, klarinettitriolla ja -kvintetolla. Uskon, että nämä ovat usealle - ellei useimmille - musiikin ystävälle mukanaan vievää soitantaa.

    Kuuntelija Laihialta

    VastaaPoista
  18. AD Omnia: - Gardnerista - olin hänen kotonaan Lontoossa ja kuuntelemassa Brahmsin kakkosen harjoitusta.

    Kirjoitan asiasta erikseen blogiin, koska huomasin vasta nyt että Gatdiner on julkaissut myös 1. ja 3. sinfonian, jotka ovat tilauksessa mutta siis kuuntelematta.

    Epäilen että mukana on aika paljon Brahmsin Bach- ja barokkituntemuksesta. Ensi kuulemalta Gadiner ja Brahms vaikutti erikoislaatuiselta yhdistelmältä.

    Muuten, kotimaasta Oppitzin Brahmsin koko pianotuotanto on kohtuuhintainen ja mielestäni hyvä levytys.

    VastaaPoista
  19. Rienzin musiikinopettajamuistelosta tuli mieleeni oma lukioaikojeni musiikinopettaja. Hänen vakiolorunsa kolme kovaa B:tä olivat Bach, Beethoven ja Beatles!

    VastaaPoista
  20. Gardinerin Brahms 1 ja 2 ovat Spotifyissa.

    Kemppinen kertoi silloin aikanaan Lontoon-ideoina Gardinerin ja koneistonsa Suomen-vierailuvirityksistä. Luulisi sille jopa näinä aikoina sponsoreita löytyvän, Finnish-British Chamber of Commercen piiristä aloittaisin...

    VastaaPoista
  21. Kulttuurin yhteydessä ei kannata puhua snobismista , kyseessä on laatutietoisuus.

    VastaaPoista