19. maaliskuuta 2009

Laulaa niin kuin meri



Leinon myöhempiä runoja häiritsee monin kohdin niihin sijoitettu – mahdollisesti teosofinen – sanoma ja perusteeton toivo. Huomentuulet tuntureilta henkää…

Silti hän siteerasi sata vuotta etukäteen Richard Rortya:

Virta venhettä vie.
Koko maailma mun purressani läilyy.
Meri ääretön, o!
Etkö joudukin jo,
suur’ suvantoni jossa pilvet päilyy.
Ois aika maata sunkin jo, suuri Jumala,
ja vanhan valkopääsi jo lepoon laskea.
Katso, kuinka kuolon varjot häilyy.
Virta venhettä vie.

Rorty oli viehättävä ja poikkeuksellinen filosofi, koska hän leimasi muun muassa itsensä fundamentalistiksi, joka on ottanut tehtäväkseen ”avartaa oppilaiden horisonttia” vierottamalla heitä takapajuisista uskonnollisista ja vastaavista typeryyksistä ja samalla siis vanhemmistaan ja kotiseudustaan.

Jollain ihmeellisellä tavalla hän kuoli juuri oikealla hetkellä, haimasyöpään 76 vuoden iässä kesällä 2007. Hän nimittäin on jollain kaamealla tavalla Obaman kauden ajattelija.

Mutta viis siitä. – Kuultuaan diagnoosinsa Rorty, joka tapauksessa yksi aikakauden puhutuimpia filosofeja, julkaisi pienen pätkän, jonka haluaisin mielelläni saattaa yleisempään tietoon.

Hän kertoo istuneensa pohtimassa kohta tapahtuvaa kuolemaansa poikansa ja jonkun serkun tai vastaavan kanssa, joka oli baptistipappi.

Nämä olivat kysyneet, että tahtooko yhtään tulla uskonto mieleen. Rorty oli sanonut että ei. Entä filosofia? ”Sanoin etten näe oman enkä lukemani toisten filosofisen kirjallisuuden liittyvän millään mainittavalla tavalla puheen olevaan tilanteeseen eli omaan henkilökohtaiseen kuolemaan.

”Eikö mistään lukemastasi ole ollut hyötyä?” poika oli kysynyt.

Silloin Rorty oli puuskahtanut, että kyllä – runoudesta. Lyhyen kirjoituksensa alussa (Fire of Life, Poetry Foundation) hän väitti, että runoilijoilla on mielikuvituksensa vuoksi mahdollisuus rikastaa kieltä ja siten elämää.

Rortyn pitkään hellimä ajatus oli tunnetusti se, että maailma ei ole totta eikä valhetta, mutta kieli voi olla. Filosofia tutkii lauseita kielestä eli kuvauksia maailmasta.

Hän ei väitä, että runous voisi tuottaa etevämpiä kuvauksia maailmasta kuin tiede, mutta kieltämättä hän puhuu siihen suuntaan. Ja hän käyttää sanaa ”runous” eräiden kirjallisuuden tutkijoiden (Harold Bloom) tapaan väljässä mielessä niin että se tarkoittaa myös merkittävää proosaa ja monia poikkeuksellisen sähäköitä asiatekstejä.

Hän esittää pari esimerkkiä vanhemmasta eli edellisen vuosisadan runoudesta ja mainitsee sisällön lisäksi rytmin ja loppusoinnut, jotka vaikuttivat häneen suuresti ja suotuisasti siinä tilanteessa.

”Nyt minusta tuntuu, että olisi pitänyt viettää hiukan enemmän aikaa lukemalla runoutta. En tarkoita, että runous kykenisi ilmaisemaan sellaista, mihin proosasta ei ole. En tarkoita että runoilijat… olisivat voineet ilmaista jotain sellaista, mikä on jäänyt filosofeilta salaan.

Mutta toivon että olisin kalistellut vähän enemmän niitä vanhoja kastanjoita – ja osannut hakea enemmän ystävyyttä. Ihmiset ovat enemmän ihmisiä, jos heillä on muistissaan vauras varasto runoutta.”

(Vainajan siteeraamassa Swinburnen runossa on tuo sama joen ja meren kuva kuin Leinolla. Onneksi hän ei ollut lukenut niin paljon kirjallisuudentutkimuksesta, että olisi tiennyt, miten vanha ”topos” se on lyriikassa…)

14 kommenttia:

  1. Se tulee huomenna, ensi kuussa tai 90 vuoden päästä. Aina se tulee pian.

    VastaaPoista
  2. En tiedä paljon runoudesta,
    enkä osaa sen varaan laskea,
    mutta jos joku sanoo
    "ihmiset ovat enemmän ihmisiä",
    on siinä ajattelulle paljon tilaa,
    runoudella tai ilman.

    On niin paha laskea
    ihmistä vähemmäksi,
    jos kyse ei ole vähemmästä
    kuin siitä,
    että häneltä puuttuu jotain.

    VastaaPoista
  3. Jokunen vuosi sitten maatessani unettomana sairaalasängyssä syöpäleikkausta odottamassa sängyn radiotyynystä tuli M.A. Nummisen ja Juha Siltasen Yömyöhä-ohjelma.

    Aiheena siinä oli virtuaalinen henkilöllisyys.

    Sekä keskustelijoilta että kuulijalta pokka petti siinä vaiheessa, kun tuli puheeksi henkilöllisyyden tunnistaminen.

    Soitetaan ovikelloa ja oven avaajalta kysytään kohteliaimmin: "Anteeksi, oletteko Te?"

    VastaaPoista
  4. Teosofiatyyppinen ajattelu on ollut tunnusomaista useille edeltäville korkeakulttuureille. Ei Leinokaan ollut dogmaattisen teosofian kannattaja, vaan sellaisen luovan hengentoiminnan jossa tämä substanssi tulee varsin selkeästi ymmärrettäväksi.
    Dogmaatikot taas ovat katsoneet ettei Leino antanut tunnutusta teosofialle, teosofisille vaikutteilleen.
    Hänellä oli yhteyksissä Pekka Ervastiin, ja ennen kuolemaansa suunnitteli "teosofiseen työhön ryhtymistä". Ervast mainitsi, mutta ei nimeltä muutamissa esitelmissään runoilijaystävänsä, siis Leinon, mm. tämän kuolemanjälkeisistä vaiheista kertoessaan.
    Kansallisuusromantiikka niitattuna kiinni itsesääliin, ja vanhan kansan tapa lausua paatoksellisesti ne runot, kuten faijani .., ei oikein pelitä.

    btw. ja mikä kans ei pelitä. oli nuo entiset pressat vedetty esille; vähän katsoin, ekaks sitä tuttua jaarittelua, uh, sitten toisen ex:n alentuvaa tärkeilyä. Kylmänsodan veteraanina jo jättäisin.

    VastaaPoista
  5. Rorty oli "ottanut tehtäväkseen 'avartaa oppilaiden horisonttia' vierottamalla heitä takapajuisista uskonnollisista ja vastaavista typeryyksistä ja samalla siis vanhemmistaan ja kotiseudustaan."

    Eikö Rorty itse asunut lapsuudessaan jossain pienessä syrjäkylässä? Hänen lapsuudenihanteensa oli hänen vanhempiensa jumaloima Trotsky, ja Rorty juoksenteli poikasena vanhempiensa asioilla jakamassa kommunistisia lentolehtisiä. Rortyn vanhemmathan auttoivat Trotskya pakenemaan Etelä-Amerikkaan.

    Rorty onnistui vieroittamaan itsensä omasta lapsuudestaan. On ymmärrettävää, että juuri hän halusi luoda uutta sanastoa ja kieltä, jolla hahmottaa maailmaa uudella tavalla.

    Aika tyypillistä postmodernistille, että on jollain tavalla kommunistinen tausta.

    VastaaPoista
  6. Hei hyvä Jukka,


    Kiitos viisaista sanoistasi
    runoudesta ja Rortysta.
    Olisiko runoudesta sittenkään
    sielun puhdistusaineeksi,
    tuskinpa.
    Kun Richard Rorty luki paljon
    Alvin Plantingan ( teisti) ja
    Michael Martinin (ateisti) kirjoituksia niin huomasi
    sen, ettei hän olekaan ateisti,
    vaan antiklerikaalinen. Häntä
    inspiroi enemmän Martinin näkemymykset tai oikeastaan
    eivät netkään, mutta niistä
    hän oivalsi sen, että ateismi
    ei ole oikein oivallinen
    hanke, sittenkään.
    Eikö hän sitten tuntenut Karl
    Barthin tai Dietrich Bonhoefferin
    ajattelua, kun hänen ajatteluunsa
    ei ollut ennen kuin vasta
    myöhäisvaiheessa tullut tällainen
    uusi vire; uskonnottomuuden
    premissit ovat jos ei suoraan uskonnollisia, niin ainakin jossain
    määrin uskon tai uskonnollisuuden "henkeyttämiä".
    Uskonnottomuuden ja uskonnollisuuden kategoriat ovat liian sulkeutuneita, eivätkä
    ilmaise sitä monien kokemaa "todellisuutta", missä
    ihmiset elävät ja kuolevat.


    Ystävällisesti Matti

    VastaaPoista
  7. Ylittämätön määritelmä: Proosa on sanoja parhaassa järjestyksessä, runous parhaita sanoja parhaassa järjestyksessä (ilmoitan lähteen kun muistan sen); kuvaa kääntämisenkin ongelmaa.

    Bloomia en ole osannut arvostaa luettuani hänen rimanalituksensa kysymyksestä miksi kirjoja kannattaa lukea useamman kerran (se oli siinä opuksessa, jossa esitteli eri kirjallisuudenlajeja suurelle yleisölle; en muista kun en lukenut sitä kuin kerran); ainoa viesti oli, että sittenpä tietää tapahtumat etukäteen...

    VastaaPoista
  8. Onko kyse siitä Harold Bloomista joka kirjoitti teoksen "The Western Canon"? Vai siitä toisesta, jolla myös oli jotain tekemistä kirjallisuuden kanssa, mutta en nyt muista mitä.

    Joka tapauksessa ongelma on siinä että kumpikin on tärkeä henkilö ja joka syvällä rintaäänellä sanoi mikä on JOKAISELLE tärkeää.

    Jompi kumpi Bloom kuoli Aidsiin.

    VastaaPoista
  9. AdAnna Amnell: Rortyn nimeäminen postimodernistiksi on aika ongelmallista.

    Tavallisimmin hänen yhteydessään mainitaan amerikkalainen pragmatismi. En ole asiantuntija, mutta hänen suuri mielenkiintonsa Deideggeriin ja Foucaultiin sisälsi mielestäni selkeitä irtiottoja "koulukunnista".

    VastaaPoista
  10. "Rorty thereby [1979 ilmestyneellä kirjallaan Philosophy and the Mirror of Nature] became an American representative of postmodernism, albeit in pragmatic garb."
    Näin Lawrence Cahoon esipuheessa kirjaan "From Modernism to Postmodernism. An Anthology." 197 (1996)

    Kirjoissa ja internetissä hänet esitetään nimenomaan postmodernistina, vaikka hän oli erilainen kuin Ranskan postmodernit filosofit. Yhteistä oli tuo marksilainen tausta, joka oli useimmilla ranskalaisilla postmodernisteilla ja josta monet heistä eivät luopuneet.

    VastaaPoista
  11. Miten niin se toivo on "perusteeton"?

    Voiko toivo edes olla muuta kuin perusteetonta?

    Muutenhan kyseessä on todennäköisyyslaskenta.

    VastaaPoista
  12. AD Anna Amnell: - ks. esim. Achieving Our Country: Leftist Thought in Twentieth-Century America.

    Kahden erilaisen vasemmistolaisuuden marxilaisuuden?) erottelu on mielenkiintoinen.

    VastaaPoista
  13. Romantikkohan se runoudesta 'voimaa' etsinyt lintubongari Rortykin oikeastaan lopulta oli - minun mielestäni.

    Sinne ne kaikki toivonsa menettäneet postmodernistit aina pakenevat ('tosikko-Foucault'a' kai lukuunottamatta) - omanlaatuiseensa romantiikkaan.

    Kaikki nihilistit ovat romantikkoja sui generis. Myös totalitaristit ja fascistit.

    *
    Ripsa sekoittaa nyt luultavasti keskenään filosofi-yliopistomies-pedagogi-didaktikko (The Closing of the American Mind) Allan Bloomin ja kirjallisuusguru Harold Bloomin - tuon toisen patakonservatiivin, joka päätyi eräänlaiseen kabbalistiseen 'designiin' kirjassaan Genius (häneltä mainittakoon tietysti myös mm. The Western Canon ja Lukemisen ylitys, Shakespeare-analyysit ja paljon muuta).

    VastaaPoista
  14. Mukavaa lukea R.Räsänen kommentti täällä Kemppisessä pitkästä aikaa:

    "Romantikkohan se runoudesta 'voimaa' etsinyt lintubongari Rortykin oikeastaan lopulta oli - minun mielestäni."

    Sellaisia me kaikki olemme; vaikka Kemppisen runopäreen kommentoijat kovasti muuta yrittävät vakuuttaa. Kuivakkaita insinöörejä ja juristeja kun ovat.

    Ja lopuksi lainaus Nerudalta, mikä kertoo olennaisen;

    " Niin, olkoon se runous, jota etsimme, velvollisuudentuntoisten käsien hapon tavoin syövyttämä, savun ja hien kyllästämä,
    virtsan- ja liljantuoksuinen....

    runous epäpuhdas kuin vaatekappale, kuin ihmisruumis: ruokatahroja ja häpeällisiä asentoja, ryppyjä, havaintoja, unta ja valvetta, profetioita, vihan ja rakkauden julistuksia,

    villejä eläimiä, vilunväristyksiä, idyllejä, poliittisia oppeja, kieltämisiä, väitteitä, rasituksia....


    Ja älkäämme koskaan unohtako melankoliaa, kulunutta sentimentaalisuutta, unohdetun ihmeellisen arvon ihania, epäpuhtaita hedelmiä, jotka kirjallinen fanaatikko hylkää: kuutamo, joutsen hämärässä, sydämeni ovat epäilemättä alkuperäisintä ja välttämättömintä runoutta. Joka pakenee huonoa makua lipeää liukkaalla jäällä."



    Insinöörit ja tuomarit! Varokaatte siis liukkaita jäitä!!

    VastaaPoista