3. huhtikuuta 2008

Yksinäinen fanaatikko, joka piti kukista

Olen velvollinen sanomaan pari sanaa Olavi Paavolaisesta, johon suhtauduin yliolkaisesti jossain yhteydessä joitakin viikkoja sitten.

Lueskelin erään D.S. Savage –nimisen tutkijan kirjoitusta aiheesta, miksi George Orwell ei ole erikoisen hyvä kirjailija. Olen hänen kanssaan kaikessa samaa mieltä. Hänen esittämänsä perustelut sopivat jokseenkin sellaisinaan Paavolaiseen, vaikka tämä ymmärsi olla kirjoittamatta romaaneja. Yhtymäkohtia on myös Salaman ja Haavikon tiettyyn tuotantoon.

Kirjallisuustieteen keinot sikseen. Ne ovat omana elinaikanani kulkeneet täyden ympyrän niin että se, mikä on ollut kiellettyä, on ollut pakollista ja sen jälkeen sallittua, ja niin poispäin.

Eräässä vaiheessa tekijä oli sivuutettava ja luettava vain teosta, ja sitäkin läheltä. Minulle tosin käy niin, että kun harjoitan lähilukua, näen kaiken kahtena, ja kun paperi on lähellä nenää, en saa enää sanoista selvää. Mutta ehkä se on tarkoitus?

Muuan toinen vaihe kiisti teoksenkin. Kansiin sidotun tekstin takaa oli etsittävä piilotetut ideologiset sitoumukset ja väärät vastakkainasettelut.

Tänäänkin joku naishenkilö riemuitsi viikon mediatapahtumasta, koska muuan ministeri oli käsitellyt naista objektina ja saanut siitä ansaitun rangaistuksen. Tuo viittaa esineellistämiseen eli 80 vuoden takaisiin kirjallisuuden teorian ajatuksiin ja 140 vuotta vanhoihin, 139 vuotta sitten vanhentuneisiin arveluihin ”väärästä tietoisuudesta”.

Nähdäkseni kirjallisuudessa kirjoittajan olisi kyettävä vetämään välimatkaa kertojaansa, ja tämä hirmuinen ajatus koskee myös esseistiä. Jos Paavolainen tai vastaava kuvaa komeasti omia kokemuksiaan, ja siinä kaikki, tulos on helpolla sellainen, että tiedostamaton determinismi aiheuttaa tietoisen indeterminismin.

Kirjoittaja on toisin sanoen juuttunut uriin niin kuin Haavikko maailmanlopun odotukseen syksystä 1950, ja näkee ympäristön ja maailman tätä ”lainalaisuutta” toteuttavana kuviona. Jos kirjoittajan mielen alla on pelko ihmisyyden ja lämmön puuttumisesta, hänen tekstinsä alkaa julkistaa koneellisuutta ja kylmyyttä.

Ihmisellisellä kirjailijalla ei ole vaikeuksia kuvata mekaanisesti toimivia maanikkoja.

Tshehov suhtautui luomiinsa henkilöhahmoihin oikeastaan aika ikävästi ja oli kärkäs esittelemään heidän hullutuksiaan ja heidän haaveittensa haureutta. Silti hänen joka ainoaan novelliinsa ja kaikkiin näytelmiin sisältyy rakkaudentunnustus näille hupsuille.

Tämä on perimmältään sen syy, ettei fasismin ja natsismin kirjallisuutta ole olemassa – hyvää kirjallisuutta. Ja esimerkki ihmisen ja kertojan välimatkasta on Solzenitsyn, jonka hienoin kirja on ehkä Ivan Denisovtsin päivä. Ivan D. on eri henkilö kuin kirjailija Solzenitsyn, ja vaikka kirjailija ottaa todella rajusti kantaa, hänen kirjansa ei sulkeudu eli kuole teoksen ulkopuolella olevan tarkoitusperän takia.

Paavolaisen ja näiden muutamien muiden ongelma on publisismi. Olen pohtinut, miten tuon vanhentuneen sanan suomentaisi. Ranskaksi se on littérateur eli kirjoittaja tai kirjoittelija. Paavolaisen ”Aunus harmaasilmä”, jota pidetään kovin hienona proosapätkänä, menee pilalle siksi, että kirjoittaja poseeraa eli ottaa asentoja ja osoittaa kaikin keinoin olevansa näyttämässä tässä kenelle hyvänsä kirjoittamisen mallia. Hänen Aunuksen eli jatkosodan aikainen kaverinsa, paljon vanhempi Sakari Pälsi onnistui siinä missä Paavolainen epäonnistui. Pälsin matkakertomuksen pohjan periltä ovat koruttomia ja vailla mainontaa. Kirjoittaja ei siis mainosta itseään – vaikka siihen olisi aihetta.

Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä on hieno ja se on suuri poikkeus sotien välisen ajan henkisen niukkuuden ilmapiirissä. Varhainenkin se on, 20-luvulta. Ja se on hyvin koottu. Tarinat Ranskan hurjista taideliikkeistä ja ennen kaikkea dadaismista eli dadasta eivät löydy sellaisinaan mistään perusteoksista. Olen tarkistanut asian. Pariisissa on tälläkin hetkellä ainakin yksi kirjakauppa (Boul’ Mich’in lähellä) joka on erikoistunut surrealistien ja dadan kirjallisuuteen ja taiteeseen. Ei löydy. Paavolainen puolustaa paikkansa jopa mukana olleiden joukossa.

Mutta ehkä juuri se oli hänelle kohtalokasta. Hän vaipui itseihailuun, josta hän ei oikein päässyt irti ennen 40-luvun lopulla alkanutta itsetuhoisuutta.

Synkkä yksinpuhelu on liian suuressa määrin poliittinen puheenvuoro, jossa kirjoittaja ilmoittautuu sangen sopivaksi sodanjälkeisen ajan Suomen äänitorveksi ja kielikelloksi.

Siinähän kävi toisin. Paasikiven Suomessa äkkivasemmistolaiset eivät ah saaneet pysyväistä sijaa.

Paavolainen julkaisi loistavan esseensä jälkeen vähemmän loistavan pamfletin Suursiivous, jossa hän haukkui, osin aiheellisesti, kaikki kaverinsa ja julisti julkisuuden Kirjalliseksi lastenkamariksi, sinänsä sangen aiheellisesti.

Hän jättää täysin maininnatta oman roolinsa tuossa lastenkamarissa.

Nähdäkseni tuossa kiistakirjoituksessa ja sen jälkeen ilmestyneissä teoksissa, kuten Lähtö ja Loitsu ja Saksa-kirjat, merkillinen ambivalenssi eli hirmuvallan ihannointi ja kauhistelu, diktaattorin kunnioitus ja pelko, kuvastelee kirjoittajan henkistä keskenkasvuisuutta, omien arvojen epävarmuutta ja vuosi vuodelta kasvavaa itseinhoa.

Tuo viimeksi mainittu johti sitten alkoholismiin, yksinäisyyteen ja kuolemaan.

Synkkä yksinpuhelu ei ole jälkiviisaan opportunistin kirja, jollaiseksi se haluttiin leimata ilmestyessään. Se on läpinäkyvä yritys ripittäytyä omista synneistä, omien arvojen kahtia jakautuneisuudesta.

Sääli. Kirjaa edeltävä Neuvostoliitto-jakso on komea ja parasta koko niteessä on kuvaus pimennetystä Pariisista ja hapuilusta uuden sodan synkkyydessä Montmartrella ja Montparnassella.

Kuusisataasivuinen kirjallinen anteeksipyyntö ei ole ihme. Paavolainen oli kivennapalainen rajan ihminen, jolla oli 1903 syntyneenä kotoaan tieto onnen katoavaisuudesta. 1930-luvun teoksillaan hän oli halvaannuttanut itsensä siinä määrin, että huolimatta sotavuosina toimittamistaan sinänsä hienoista kuva- ja kokoomateoksista hän lienee ollut sekä talvi- että jatkosodan propagandamiehenä kiusankappale, harmillinen itsensä tehostaja ja diiva, joka ei juuri saanut myötätuntoa tovereiltaan. Ei ihme. Jatkosodan aikana samassa tiedotuskomppaniassa toimi ihmisenä jo rikki mennyt Yrjö Jylhä. Vaikka myös Jylhän ”Kiirastuli” on viime kädessä journalismia eli aikakauden ja paikan, siis talvisodan ja Taipaleenjoen tuntoja, on siinä ero. Jylhä oli kirjaimellisesti puolustanut valintojaan katkeraan loppuun asti.

Paavolaiselle annettiin ovelasti Otavan junailema Eino Leinon palkinto 1960-luvun alussa ja hän koki tietyn renessanssin, josta hän ei huonon kuntonsa takia tainnut oikein ehtiä nauttia.

Huonon esimerkin hän ehti antaa seuraajilleen – uhriksi asettumisen moraalin eli moraalittomuuden, jota Salama käytti niin etevästi Juhannustanssit -kirjasodassa ja myöhemmin Siinä näkijä missä tekijä –romaanissaan.

Suurempaa kuin kirjoitta hyvin on joutua vainotuksi ja väärin ymmärretyksi?

27 kommenttia:

  1. Mitään 'väärää tietoisuutta' Marxin tarkoittamassa mielessä ei tosiaankaan ole olemassa kuin utopiana - siis 'elitistisenä' ja romanttisena projektina.

    Varsinkin Horkheimer mutta myös hieman komplisoidummin Adorno lankesivat tähän yhtäaikaa sekä porvarilliseen idealisaatioon (elitismiin) että vallankumousromanttiseen utopiaan emansipaatiosta.

    Ideologia Zizekille kuten valta Foucaultille tulee kaikkialta, ilmenee kaikkialla - naamioituneena ties minkälaisiin fantasmaattisiin 'luutumiin' tai inversioihin.

    Ideologia eli/ja valta pitää tulkita joko lacanilaisella psykoanalyysilla (Zizek) tai Nietzschen valtanihilismillä (Foucault), mutta tämä ei tarkoita, että tulkinta johtaisi muuhun kuin uuteen tulkintaan ja inversioon.

    Tosin nämä kaksi - Zizekin marxilais-hegeliläis-lacanilainen strukturalismi ja Foucault'n (Nietzschen filologinen ja kulttuurinaturalistinen genealogia) - tulkintalinjaa eivät mene yksiin - ellei sitten käytä käsitteellistä 'väkivaltaa' ;/.

    *
    Luetelkaas muuten ne merkittävät kulttuurivaikuttajat, joilla ei ollut natsisympatioita Suomessa 1930-luvulla.

    Nimeän itse yhden: Sven Krohn, mutta ketäs ne muut olivat. Jos heitä oli...

    VastaaPoista
  2. Sinähän se suomensit sen Down and Out in Paris and London... kyllä se kestää edelleen lukemista, vai miten on

    oikeaoppisuus on ajatuksettomuutta

    Knut Hamsunista - sehän asui Helsingissäkin joskus - ja Ezra Poundista

    tulee mieleen että

    mitä se on se fasismin ja natsismin kirjallisuus
    (ja kommunismin kirjallisuus)

    Haavikko sanoi joskus, että fasismi on vain toimintatapa, että siitä ei sen kummempaa ideologiaa löydä, että siinä on mukana hyvin vahvoja sosialistisia tendenssejä

    ja että

    taantumus (oikeisto tai vasemmisto) toteuttaisi varmasti samanlaisia toimenpiteitä kirjallisuuden suhteen jos sillä olisi se valta

    Neuvostoliitossa oli muutama hyvä kirjailija systeemistä huolimatta, vaikka ei se lista kovin pitkä ole

    Tätä Wikipedian määritelmää on aika hauska uudemmankin kerran lainata;

    Älymystö eli intellektuellit on joukko henkilöitä tai ryhmiä, jotka muotoilevat tai levittävät aatteita. Älymystöllä viitataan varsinkin yhteiskunnan tiede- ja kulttuuripiirien vaikuttajiin kokonaisuutena. Älymystön jäsenet määrittelevät aikakauden luonnetta ja väittelevät asioista julkisuudessa. Suomessa heitä on tässä mielessä ollut 1800-luvun puolivälistä asti, jolloin poliittinen julkisuus syntyi.
    Älymystö korvataan usein ehkä hieman suppeamman merkityksen sanalla sivistyneistö. Tämä käsite on vakiintunut suomalaiseen kielenkäyttöön kuvaamaan henkilöitä, jotka toimivat niin sanotun korkeakulttuurin alueella. Älymystö ja sivistyneistö voivat olla jakautuneita esimerkiksi oikeisto- ja vasemmistointellektuelleihin. Kuuluminen lukeneistoon ei vielä takaa kuulumista älymystöön.

    ja siitä tulee mieleen jälleen, että

    jos intellektuelli on separatisti jo lähtökohdiltaankin, niin minkälaiseen synteesiin hän sitten voisi päätyä?

    Hannu Salama Paavolaisen seuraajana...........

    Saarikoskihan - julistautui - kommunistiksi joskus

    eli

    älyllisyyteen voi myös paeta ilman sen kummempaa uhrivalmiutta

    eikö jossakin vaiheessa ajateltu, että puolueisiin sitoutuminen antaisi suuremman valintamahdollisuuden ihmiselle yhteiskunnallisessa mielessä (etsittiinkö silloin synteesiä)

    sen seurauksena joka tapauksessa löytyi

    sanomisen vapaus - ilman henkilökohtaista vastuuta - ja jälkikäteen käsien pesu oli ilmeisen helppoa (enhän minä, mutta kun ne muut tyyliin)

    vaikkapa Matti Rossilla oli selvä kuva kommunistien toimintatavoista eikä hän suinkaan ollut ainoa toiminnan(mies), joka siihen kuvaan tarttui....

    eli jos ihminen muodostuu omaksi historiakseen

    onko se "minä" vain illuusio

    en muista kuka sanoi, että pitäisi luoda sellaista taidetta, jota vastaan voi taas kapinoida, ehkäpä se pätee myös kirjallisuuteen

    ps
    Mies unohti ryyppyreissullaan jonnekin lompakkonsa, vaatteensa, autonsa ja ehkäisyn. Kuitenkin hän oli ihan tyytyväinen. Miksi? - Hän oli ryypännyt unohtaakseen.

    VastaaPoista
  3. Ad Jussi et alii:

    Sympatia valtioita kohtaan (Pound, Hamsun) on kyllä eri asia. Muutoin lista Neuvostoliiton ihastelijoista 1920-1939 venyisi sietämättömän pitkäksi. Siihen kuuluisivat mm. kaikki ne ranskalaiset, jotka eivät olleet Hitlerin oppien ihailijoita.

    En teidä, mitä Haavikko tarkoittaa fasismilla - nähdäkseni ihmisiä, jotka ovat eri mieltä kuin hän kulloinkin.

    Mielestäni fasismi sisältää avoimen väkivallan elementin, jos termiä haluaa käyttää järkevästi. Samalla tavalla kommunismi / sosialismi oli älymystön kannalta suhteellisen viatonta hupsuttelua 1930-luvun alun terroriin asti.

    Salaman mainitsin reklaamin ja uhriksi asettumisen yhteydessä.

    Loistoesimerkki Saksan vaikutuksesta vapaasta suomalaisesta sotien välisenä aikana on F.E. Sillanpää. Jopa "Miehen tie" on vailla "maa ja mantu-mystiikkaa". (Blut und Boden).

    Mutta hänpä oli juoda itsensä hengiltä, Sillanpää näet.

    Pellehahmo patalakkeineen ja partioineen oli kustantajan keksintö sotien päätyttyä. Kirjailijana S. oli silloin lopuollisesti sammunut.

    VastaaPoista
  4. Meillä on miehen kanssa sama maku Veijo Meren suhteen, tykätään. Mutta eri tavalla. Mies katsoo raameja, tekstin juoksutusta, älyn väläyksiä, loogisuutta ja huumoria. Nainen (eli minä) katsoo rivien välejä, tunnelmia, tarjolle panoa, piilotettuja viestejä.
    Venäläiset klassikot saavat innostumaan elämästä myös.
    Mutta on kirjailijoita kirjoineen, jotka sytyttävät/ärsyynnyttävät miehen mutta eivät naista.
    Olen pannut merkille, että kahta kukkoa ei samalle tunkiolle sovi.
    Kukkoilihan se Paavolainenkin, aika tavallisilla tavoilla loppujen lopuksi. Vai mitä?

    VastaaPoista
  5. Ad Pirkko A.:

    Kyllä se vain niin on, että vaivalloisinta kirjallisuudessa ovat kirjailijat.

    Mutta kuten kulunut sanonta kuuluu, jos pitää kinkusta, ei ole mikään pakko ostaa omaksi sikaa.

    VastaaPoista
  6. Ad Pirkko:

    Minä olen sinun kanssa samaa mieltä siitä, että motiivit lukemiseen ovat eri. Samalla motiivit kirjoittamiseen ovat myös eri. Uhriksi asettumisella on aina tarkoituksensa ja sillä taas merkityksensä. Nämä eivät ole yksisuuntaisia eikä saman koordinaatin sisällä tulkittavissa.
    Koordinaateilla tarkoitan tiedon hierarkioita ja niiden suhteita toisiinsa.

    ...

    Kirjoitettu teksti viestittää monella tasolla. Osaksi on kyse tarinasta (Langue, ks. de Saussure) missä lukija lukee kerronnat ja sisällön ja miettii kuka on uhri ja kuka ei ole sitä ja miksi uhreja on saatu aikaan.

    Miettii historioitsijan silmin kokonaisuuttaa ja myös totuudenmukaisuutta. Miettii onkohan kirjoittaja tahallaan jättänyt jotain pois tai korostanut tahallaan jotain. Miettii onko kirjoittaja sielun ja ruumiin voimissaan kirjoittaessaan ja miettii miten hänen tarinansa on suhteessa muiden ihmisten elämään.

    Se on yksi tapa lukea.

    Sitten on se tapa lukea mihin Pirkko ja minä koemme ilmeisesti samaa kiinnostusta:

    Kyse ei olekaan enäää pelkästään kertomuksesta ja kertojasta maailmassaan. Kyse onkin nyt sosiaalipsykologian syvyyksistä, missä ei enää punnita intrapersoonaa vaan interpersonaa; monikkojen roolia yhden ihmisen kynän kautta ulostulleena (parole, ks. de Saussuren "puhe").

    Nämme tekstissä jotain muuta kuin sen kertomuksen tai sen sisällön vaan näemme siinä tavan/tarpeen esiintyä aidosti tai epäaidosti, uhrina tai anti-uhrina (anti-uhri ei ole sama kuin sankari), pohdiskelevana tai julistavana, jakavana tai itsesäälivänä.

    Me näemme kirjoittajan aikeen tai sieluntilan emmekä vain hänen tarinansa. Me näemme kirjailijan tahdon luoda kuvan sellaisesta, joka ei näy katsoessa vain sen takia, että kuvaa tarjotaan katsottavaksi.

    Me emme metafoorallisesti siksi katso pensselinvetoja kun tarkastelemme kuvaa emmekä arvioi gallerian katuosoitteen merkitystä arvostukseen. Tai jos arvioimme sitäkin näemme sen viettelevän katsojaa ilman reflektiota. Teos pitää silti katsoa teoksena ilman pre-attituden merkityksiä tai jos niitäkin on, ne pitää olla suhteessa viestiin, jota kirjailija haluaa ja on aina halunnut kertoa.
    Omaperäisyys, oma kuvakulma siitä, mistä on pakotettu kirjoittamaan.

    Vielä vähemmän välitämme siitä, mitä kulttuurin sisäiset arvostelijat ovat sanoneet tai jos sitäkin mietimme mietimme sitä vain osana totuutta.

    Tiedämme, että kulttuurissa elää moderniteetin ohjaama laki. Näkemysspektrit vaihtuvat ja niiden vaihtumisen syinä ovat joskus perhosen siivet.

    Uusi sosiaalinen tai poliittinen identiteetti on kirkkaanselvä vaikka se ei sitä ehkä ollut muutama vuosi sitten. Mukanaolo lukijana ei kerro mistä ensimmäinen siivenisku tuli. Se vain tuli ja yhtäkkiä valoa heijastui juuri jonkun hyvin kompleksisen asiayhteyden päälle. Ei enää tunnukaan kompleksiselta. Tätä kuvaa avaa kirjoittajat, joiden pensselinvedot eivät tuo kunniaa vaan haurasta, veristä lihaa muistuttavia pelottavia palasia. Niistä ei kuulu pitää. Näiden avointa haavaa tarkastelevat sitten ns. Paremmat Kirjailijat, jotka oitis nappaavat hengen ja ryhtyvät kirjoittamaan itsensä best-seller-listoihin. Veren tuoksusta on vielä jotain jäljellä ja kun menestynyt (sisäsiisti) kirjailija kirjoittaa lähes yhtä aidon teoksen hänelle suodaan myös kunnia.

    Perhosen siipien takana oleva kuolee hiljaa ojaan kuten kaikki taiteilijat vailla rahapaksua taustaryhmää. Se on samalla heidän luomustensa aitouden syy. Uhrius ei ole itsevalittua siksi mutta jälki on uhrin. Kauneus tulee kärsimyksen kautta mutta sitä ei palkita. Sitä inhotaan.

    Tämä inho luo silti ajan mukaan emansipaatiota ja sen saavat aikaan "sanat" eli voidaan jopa sanoa, että kirkon hokennalla on tietty merkitys. Mutta "sanoilla" on aina keksijänsä sillä sanat eivät voi olla akateemisen konventionaalisia koska jäykkä ei milloinkaan luo uutta ajatustakaan.

    Jäykkyys luo uskottavuutta mutta ei tunnetta. Silti akateemikot väittävät olevan tiedon kannalta keksijöitä, mutta se ei pidä paikkansa, jos eivät huomaa omaa onttoa kieltään. Sitä ihannoivat kuitenkin ja sekoittavat itse omat käsitteensä - ja tässä ovat lähes luovia. Saavat kuolleen ja elävän näyttämään samalta.

    Voivat vain kirjata latteuksia uudelleen ja uudelleen: luominen on aina taidetta. Jumalakin loi, taiteilija luo. Nämä eivät kumpikaan kelpaa tieteelle mutta tiede on ottanut osaamisen viitan kontolleen? Milloin tämä väärinkäsitys alkoi? Ei tietäminen ole sama kuin osaaminen. Kuitenkin tuomarin mantteli heitetään akateemisen asteen mukaan vaikka olisi kuinka ontto ja pystyyn kuollut ihminen tahansa? Saavat tuomita muiden elämää ja elinehtoja mielin määrin sillä USKOTTAVUUS on paraikaa annettu heille. Mutta ei usko ja tiede ja osaaminen ole sama asia! Sen me näemme tekstin kautta Pirkon kanssa.

    Tiede on lähinnä Ockhamin veitsen kaltainen patologi, joka leikkaa ja rikkoo eikä luo. Usein julmaa ja hävytöntä sillä tiede kategorisoi ihan oman vanhan mallinsa mukaan ja siinä se tallaa aidon ja ehkä arvokkaamman päälle miten sattuu. Närkästyy jos sitä kritisoi vielä.

    Luodessaan taiteilija - kuka vaan joka sitä todella ON - silti aikaansaa valoa. Tämä on myös jäykkien uudelleenkirjoittajien elinehto kielen kannalta. Ottavat mitä vaan; joku teki ajatustyön ennen heitä.

    Sen me näemme Pirkon kanssa. Näemme sen autenttisuuden vaikka vailla uskottavuutta. Tämän lukeminen tuottaa vaikeuksia niille, joiden suhde omaan sisimpään on kiinni.
    Ihminen, joka ei ole hengittävässä tilassa omien tunteitteinsa syvyyteen ei voi edes kokea kauneutta samalla lailla. Ihminen, jolle sydän ei toimi järjen kanssa tangossa ei kykene seuraamaan kauneuden rytmiä ja saamaan siitä uutta energiaa. Voi vain tuijottaa kuten lehmä eteensä.

    Mutta vereslihalla olevat kertomukset eivät saa kiitosta ikinä. Ovat raskaita interpersoonallisesti aina. Sitä ei sallita, niitä paheksutaan.

    Sille työlle annetaan säälipisteitä koska kulttuuri on sillä lailla arvuuttanut roolit. Kutsutaan uhreiksi vaikka totuus on ihan toinen. Kirjailija tai kuka tahansa sydämensä kautta elävä ei ole uhri.

    Uhrina oleminen ei ole milloinkaan tavoite; ei ainakaan itseydelle. Ellei yhteiskunta tai sosiaalinen identiteetti sitä edes itsestään ymmärrä se ei ymmärrä omasta identiteetistään tai kasvustaan vielä mitään.

    http://www.m2hz.net/uusityo/index.php?title=Identiteetti

    VastaaPoista
  7. "...Saksa-kirjat, merkillinen ambivalenssi eli hirmuvallan ihannointi ja kauhistelu, diktaattorin kunnioitus ja pelko, kuvastelee kirjoittajan henkistä keskenkasvuisuutta..."

    Onhan tuo aika ankarasti sanottu peri-inhimillisestä piirteestä kunnioittaa & pelätä laumanjohtajaa. Sehän näkyy tänä päivänäkin joka ainoassa yhteisössä - koululuokasta yrityksiin ja valtioihin.

    Kannattaa myös muistaa, että Paavolainen kirjoitti Ristinsä ja hakaristinsä jo 1936 - siis ilman sitä ihanaa jälkiviisauden siunausta, joka meillä muilla nyt on. Siitä huolimatta hän säilytti kriittisyytensä ja arvasi uhon johtavan sotaan. (Jos joku haluaa testata omaa täysikasvuisuuttaan, niin voi pohtia vaikkapa suhtautumistamaan pahan akselilla Berliini 1936 - Peking 2008.)

    Jälkiviisauskaan ei auttanut, kun iso osa meikäläistä älymystöä asteli internationalin tahdissa samaan totalirismin kuoppaan uudelleen.

    Tiedän, tiedän... se oli pelkkää lapsellisuutta ja tyhmyyttä, ja se olisi jo aika unohtaa ja antaa anteeksi. Annankin sen anteeksi heti, kun he itse antavat anteeksi natsien myötäjuoksijoille.

    Ihan mielenkiintoinen muuten tuo Kemppisen kirjallisuuskäsitys, joka siis on luettavissa rivien välistä - tai miksei riveiltäkin. Mutta se on vain mielipide, toisenlaisiakin mielipiteitä voi esittää.

    No, ei se minusta mitenkään huono mielipide ole. Mitä nyt kukin kirjallisuudelta odottaa ja halajaa. Toisenlaisillakin metodeilla on tehty koskettavia teoksia.

    VastaaPoista
  8. Antoisa teksti!
    ”Uhriksi asettumisen moraali” on hyvä tarkastelukulma muittenkin julkisuutta ja mainetta janoavien toimia tutkaillessa ja ”poseeraava kirjailija” osuva määritelmä monesta muustakin kuin mainituista.
    Arto Melleri on mielestäni yksi egonsa vangiksi jäänyt runoilija, jonka tuotanto jäi tekijän jalkoihin. Finlandialla palkittu Elävien kirjoissa oli kiinnostava kirja, mutta siihenpä se sitten minulta jäikin.

    VastaaPoista
  9. Ad Tapsa P:

    Ehkä ilmaisin itseäni epäselvästi. Paavolaisen Saksa-kirjoissa on erikoista juuri analyyttisyys suhteessa natsismiin.

    Yritän sanoa, että ne kirjat pitäisi lukea suhteessa Neuvostoliiton ja puna-armeijan kuvauksiin ja Etelä-Amerikan diktaattorien suvaitsemiseen.

    Ja "Suurisiivouksessa" hän toimi itse hurmioituneena diktaattorina.

    VastaaPoista
  10. Ad Omnia: Orwellin Lontoosta ja Pariisista - kirja on siis mielestäni maanmainio. Kiinnitän valistuneen lukijan huomion "uhriksi asettumiseen". Orwellilla olisi ollut pikkuvarakkaita tätejä ynnä muta niin että hänen asettumisensa uhriksi oli valinta ja kirjassa kuvattu köyhyys, etenkin hiukan outo Lontoon jakso, maistuu enemmän "köyhäilyltä" (slumming) kuin köyhyydeltä.

    Myös "Eläinten vallankumous" ja "1984" vioittuvat siitä, että kertoja on nariseva britti-eksentrikko, jonka suurin murhe on se, ettei maailma ole hänelle mieleen.

    VastaaPoista
  11. 'Myös "Eläinten vallankumous" ja "1984" vioittuvat siitä, että kertoja on nariseva britti-eksentrikko, jonka suurin murhe on se, ettei maailma ole hänelle mieleen.'

    Miten niin vioittuivat? Kirjota itse 'parempaa'...Olethan itse nariseva kauhavalainen (kaappi-)eksentrikko ;/

    Sietämätöntä setämäisyyttä /tätimäisyyttä taas kerran.

    Sinusta ei Kemppinen löydy street credibilyteettiä.
    Saarikoskesta sitä sen sijaan löytyy - niin hyvässä kuin huonossa.

    VastaaPoista
  12. Kuvaa katselen. Siinä on jalustalle kohonnut siipipyhäke päänsä menettäneenä. Onko hän ihaillut itseään ja siten ajautunut tuhoon? Vai onko hän uhrikorokkeella?

    Minusta "Nykyaikaa etsimässä" oli kaamea kirja, kun sen nuorena jouduin lukemaan. Suhtauduin varauksella siihen yhteen ihmiseenkin, joka sitä ylisti. Ihmisellä oli kyllä semmoinen filosofia, että hänen olisi ollut epäsopivaa olla pitämättä kyseisestä teoksesta.

    Omaa taustaideologiaani en nyt jaksa pohtia vaan julistan nopeasti ja liian varmasti, että minusta tuossa kuvassa ei ole mikään perusnarsisti. Narsisti pysyy paremmin koossa. Se tuhoisampi ja nielaisevampi suuruudentunne liittyy maniaan. Nykyaikainen lääkitys olisi saattanut tehdä hyvää Paavolaisellekin.

    Rauno, sinä vihainen nuorimies,
    ollaksesi täsmällinen (Orwell-asiassa) sinun pitäisi puhutella Kemppisen kertojaa eikä Kemppistä. Minä edustan tämmöistä koulukuntaa.

    VastaaPoista
  13. Ad Omnia:

    Taisin olla liian viitteellinen. Kuva on itse ottamani ja jonkin verran käsitelty, Louvren portaikosta, Samotraken Nike eli voiton jumalatar.

    Kai se on Milon Venuken tavoin korkean taiteen symboli - nykyisin logo.

    Se on perinteisesti kytketty myös retoriikan eli tässä tapauksessa kritiikin yhteydessä, mm. suomalaisen "Korkeasta tyylistä" (Peri hypsos) niteen kansikuvaksi.

    Sanottaisiinko että kritiikin jumalatar... (Vaikka tämä on nyt oma keksintöni.)

    VastaaPoista
  14. No höh. Kritiikin jumalatar se vasta hullu onkin. Minusta kannattaisi pitää edes päänsä paikallaan.

    VastaaPoista
  15. Mieleeni tuli, onko ketään toista joka lukee kirjoitukset, kirjat, tekstit joskus musiikkina. Ensimmäinen lause tekstistä luetaan ehkä: G-molli, uruille ja jousisoittimille, tai kokonaisuus muuttaa ensimmäisen lauseen kuuluvaksi kuorona.
    No, en tarkoittanut sana. tarkasti - musiikkina - vaan " se ymmärtää joka kuuntelee".

    ?

    VastaaPoista
  16. Kiitos "koskenlaskusta" HG, kiva kun otit mukaan! Meno oli hurjaa, vähän pelottavaakin, mutta pinnalla pysyttiin ja rantaan päästiin. Eikä lauttamme kaatunut.
    Todellakin, ei tietäminen ole sama kuin osaaminen, mm.

    VastaaPoista
  17. mummo

    Kiitos - täti. Saanko mä pullaakin...

    VastaaPoista
  18. Oikeastaan tarkoitukseni ei ollut moittia Kemppisen käsityksiä, mutta kun kiireessä kirjoittaa niin jää töksähtävä sävy.

    Tuo Paavolainen olikin ainoa mikä pisti silmääni. Ja sekin vain siksi, että koko herkän nuoruuteeni kuulin kerrottavan, kuin OP ihaili ja palvoi natsismia kirjassaan... Kunnes sitten myöhemmin satuin itse sen kirjan lukemaan. Ja totesin, ettei kannata uskoa ihmisten juttua. Ne ovat aina epätosia.

    Tuo "poseeraus" on kyllä mainio termi ja kuvaa tiettyä ilmiötä osuvasti. Journalismissahan sitä on jo vuosia ihailtu suuresti.

    Männistön muori heitti Mellerin esimerkiksi roolinsa vangiksi joutuneesta runoilijasta. On niitä muitakin - mieleeni kömpii vahvana juuri Saarikosken huojuva hahmo. Entäpä Eino Leino?

    Mutta Kemppinen ei tarkoittanut poseerauksella aivan tätä, "brändäystä". Eikä poseeraus välttämätä edes näy ulospäin kirjailijan hahmossa. Mutta pirun hyvä termi se on, pakko myöntää.

    Sillä ihminenhän poseeraa aina. Jopa rukoillessaan. Ja varsinkin silloin.

    VastaaPoista
  19. Ad Kemppinen
    Minä haluaisin tuon Niken unelma-autoni nokkakoristeeksi.

    VastaaPoista
  20. Lukutaito ei ole yksiselitteinen asia. Ja mikä surullisempaa; taitaa olla niin, että mainstream-tapa nähdään ainoana ja oikeana. Tämän takia monivalintatehtävät ryhytyvät painottamaan tietyn tyyppisen ajattelun kasvua holistisen tulkinnan kustannuksella.

    Fanaatikko voi olla myös ihminen, joka näkee sellaista, mistä ei ikinä puhuta koska sen käsittely ei käy ns. normaalien kirjain-koodistojen avulla; tässä semiologia on jo yritys jakaa tulkintaprosessia edes kahteen osaan.

    Halutaan, että puhutaan selvästi ja kirjoitetaan se oikeaoppisesti ja oikeinkirjoitettuna mutta kukaan ei ole kiinnostunut siitä, miten tulkinta aikoo tulkita tekstin osat sillä nuo parole-puolen asiat jäävät aina suhteessa muihin asioihin eikä tekstiin itseensä. Sitä kun ei osata jäsentää kukin lukija jäsentää sen omiin aivoihin ja sen sattumanvaraiseen kontekstiin.

    Tämä on syy, että on joskus täysin mahdotonta tuoda oikeasti suurempia näkemyksiä minnekään. Konstruointi on aina yksilöllinen - oli asia miten yksinkertainen tahansa. Yritys selventää tätä osa-aluetta luo fanaatikon kuvan sillä tahtotila junnaa erilaisissa lähtökohdissa eri ihmisillä.

    Se mikä on jollekin täysin ihailtavaa on toisen mielestä mielletöntä ylivaltaa. Se mikä on jollekin aktiivisuutta (vrt. passiivisuus ja hälläväliä) on toiselle fanaattisuutta. Lasten heittellejättö on hälläväliä mutta kun siihen sotkuun laittaa nenänsä osa rupeaa mieltämään selvittävää osapuolta "hulluksi" tai ehkä jopa "pedofiliksi" : kunhan saavat haukkua aktiivista. Ihmiset eivät siedä oikeaa puuttumista ja rakastavat sitä, että saavat sanoa, että pitäisi puuttua. Kaikki siis kävelevät seminaarista seuraavaan ja puhuvat mitä pitäisi tehdä mutta se joka laittaa itsensä peliin ja lähtee katsomaan miten prosessi alkaa ja miten se kehittyy saa vain fanaatikon maineen.

    Mitä tästä päättelemme: Ole olevinaan kuten muutkin? Se on minun oma henkilökohtainen (surullinen) lopputulos omasta elämästäni, jossa yritin oikeasti tehdä enkä vain puhua. Oli katkeraa huomata miten köyhät (joiden lapset kärsivät eniten) eivät oikeastaan siitä avusta piitanneet sillä he puolestaan ihailivat niitä isokenkäisiä, joiden takia yhteiskunta vääntyi mahdottomaksi!

    Aikamoinen paradoksi huomata.

    Tunnistan siis itseni kukistetuksi fanaatikoksi - ja oikeastaan en edes välitä siitä kauhean paljon. Kunhan selvitin tämänkin itselleni.
    Olen siksi sitä mieltä, että mikään muutos ei milloinkaan tyydytä sitä sukupolvea mikä elää, ellei puhuta aika pienistä muutoksista.

    Suurimmat oivallukset tulevat hitaasti ja koulutuksen kautta mikäli kansan koulutuksesta ei tehdä taktiseksi ja lyhytnäköiseksi.

    VastaaPoista
  21. Tätä minun ei pitäisi kirjoittaa, mutta näin puolenyön jälkeen antaa mennä. Uhriksi asettumisen merkitys ja itsearvoistaminen ovat asioita, joita näen kummituksina silloin, kun on otettava kantaa feminismiin.

    VastaaPoista
  22. Kiitos.

    Sain Pullaa.

    Rakastan naisia, jotka antavat Pullaa...(runoilijan elinehto).

    VastaaPoista
  23. "Suurempaa kuin kirjoitta hyvin on joutua vainotuksi ja väärin ymmärretyksi?"

    Tästä mieleeni.
    Joskus vainottu on juuri oikein ymmärretty.

    Ja vain narisevaa voi narisuttaa.

    VastaaPoista
  24. Jään miettimään pulla-asiaa, Rauno. Ehkä sinun pitäisi ensin vähän laulaa, Petjan tapaan.

    VastaaPoista
  25. Onko Rauno saanut Pullaa. Hyvä juttu Rauno; nyt sinäkin olet minun silmissä jo ihan tavallinen. Mussutetaan pullaa, mikäs sen kotoisampaa -

    Olen samaa mieltä, että vainottu on oikein ymmärretty nimenomaan: mutta sen sanomiselle ei ole aina tilausta ns. elämässä tai markkinoilla. Kun kaikki on niiiiin vakuutettu ja investoinnit ovat jo lähes tulkoon löyty kiinni vuosiksi ja vuosiksi: sen takia ei voi pitää siitä, että joku näkee ns. kulissien taakse. Se maksaa aina jollekin ja tämä "jolle" ei siitä pidä, että joutuu miettimään uusia investointiajatuksia kun juuri oli tyytyväisenä briljeerannut miestenkerhossa miten hyvit pullat ovat uunissa.

    Minulla on perunoita uunissa..

    VastaaPoista
  26. Ad Rauno Rasanen
    Nautinnollisia Pullakahveja! Lystipä olis tuota maistaa tai edes paistaa, runoilijan Pullaa.
    Edes vähän reseptiä, pliis!

    VastaaPoista
  27. Samotraken Nike

    Miellyttämishaluisena ja toisaalta rankempaa juopumusta karttavana jouduin koulu- ja opiskelukuvioissa usein järjestyksenpitotehtäviin ja samalla tampuurivänrikiksi. Huomasin takin päälleauttamisen olevan paljon helpompaa miehille kuin naisille. Syykin selvisi pienen tarkkailun jälkeen: suurin osa miehistä muitta mutkitta ojentaa kätensä taakse suoriksi tehden asian siten todella helpoksi. Naiset taas mielellään tarjoavat taakse yhden käden kerrallaan, ikäänkuin koukkaavat kätensä hihoihin. Hyvin hankalaa. Tutummille daameille asiasta valitinkin ja selitys oli aina sama: käsien tökkäys taakse on kuulemma rumaa! Olen jyrkästi eri mieltä - ja tiedättehän mitä samalla tapahtuu rinnuksille... Argumentiksi keksin vedota tässä mainittuun ja kuvattuun antiikin patsaan, eihän klassinen taide voi olla rumaa. Tässä asennossa menestyksen takki olisi helpoiten puettavissa.

    VastaaPoista