18. tammikuuta 2008

Suolatut elämät

(Kuvassa Ismo vanhoilla päivillään. Kuva Wikipedia, päähänpisto lähteestä

http://hikipedia.info/wiki/Salatut_elämät)

Joulunaika oli kärsimystä, kun Salkkarit oli tauolla. Oli melkein pakko katsoa korvikkeeksi Ingmar Bergmania ja ties mitä.

Te ette tiedä, monetkaan, että kun ihminen alkaa tulla oikeasti vanhaksi, ei aina jaksa. Normaali 18 tunnin työpäivä alkaa joskus, sunnuntaina iltapäivällä tai melkein milloin vain, ikään kuin käydä voimille.

Sitäkään te ette ehkä tiedä, että sinänsä naurettava tapojen orjuus on aivan välttämätön asia. Herää herättämättä minuutilleen samaan aikaan joka päivä, rientää lataamaan saman määrän samaa kahvia ja niin poispäin.

Ehkä juuri tämän takia eläkkeelle jääminen on niin vaarallista. Monet kuolevat parissa viikossa. Me etuoikeutetut, jotka teemme toisenlaista työtä, voimme tehdä toisin. Mutta on sydäntä särkevää kuunnella, miten kirurgi itkee veitsensä perään tai opettaja haikailee karttakeppiään, luokkahuoneiden ummehtuneisuutta, koululaisten kovapäisyyttä.

Orwell moittii Dickensiä esseessään siitä, ettei tällä ollut esittää romaaneissaan yhteiskunnallisia eikä poliittisia parannuksia. Juuri tuo naivius on Orwellin ongelma, mutta toisaalta se oli myös aikakauden ongelma ja suuri osa naivistista kirjallisuutta, kuten Adorno, ei oikein jaksa edes haukotuttaa.

Ihmiset haluavat ainakin huonommilla hetkillään tuntea kohtuullista ylemmyyttä, ja siksi sellainen mainio sarja kuin ”Salatut elämät” on taivaan lahja. ”Kotikatua” olen katsonut muutaman kerran, mutta minua häiritsee se, että käsikirjoittajalla on tajua ja näyttelijät ovat periaatteessa osaavia.

Salkkarit on kuin sanomalehden sarjakuva, joita nyt, tätä kirjoittaessani, huomaan lakanneeni lukemasta muutamia vuosikymmeniä sitten. Luulen silti, että moni lukee Hesarista ”Rip Kirbyn”, vaikkei siinä ole koskaan ollut päätä eikä häntää ja vaikka periaatteessa realistinen (straight) toimintajuttu kolmen tai neljän ruudun jaksoina on syvästi mieletön ajatus.

Viivi ja Wagner on minulle hiukan liian fiksu ja aidosti hauska.

Salkkareissa sekä juoni että näytteleminen on ainakin joskus ja ainakin kohdittain 1800-luvun lopun puskateatterin tasoa, ja tarina on sarjakuvamainen niin ettei sillä ole oikeastaan väliä, tietääkö kuka on kenenkin kanssa naimisissa tai mitä ylimalkaan on tapahtumassa. Tapahtumat ovat joka tapauksessa täysin käsitettäviä ja henkilöhahmot sen verran pöljiä, että katsoja voi pitää itseään heitä fiksumpana.

Juuri tämä oli Dickensin oivallus, jota Orwell ei ymmärrä. Dickens mitoitti jatkokertomuksensa ja romaaninsa silloisen pienemmän porvariston maun ja ymmärryksen mukaan. Hän kirjoitti siten, että ainoa lukijaa selvästi välkympi henkilö oli kertoja eli Dickens. Ja siitä D. sai palkkion. Hän oli saman kaavan mukaan kirjoittaneen Mark Twainin kanssa maailman ensimmäinen tekijänoikeusmiljonääri.

Televisiosarjalla ei ole tekijää, kuten ei sarjakuvallakaan. – Ketään ei oikeastaan edes kiinnosta, mistä lähteestä on peräisin jokin suosikkisarja, ja vain vaaralliset kiihkoilijat seuraavat TV-sarjojen käsikirjoittajien ja ohjaajien nimiä.

TV-draama – nykyisin usein 12-osainen – on aivan eri asia. ”Karjalan kunnailla” on sellainen ja mielestäni todella onnistunut, koska siinä on vähän sellaista, mistä harmistuisi ja paljon sellaista, mistä tulee hyvä mieli.

TV-draamalla on tekijät – esimerkkitapauksessa Pölönen, ja ammattitaito näkyy. Sarjaa on vielä muutama osa jäljellä, ja nyt jo muuankin hahmo on uskottavasti lääkärin poika ei pelkästään Peter Franzen oudossa ympäristössä.

Tämä oli vastaus kysymykseen, jota olen suotta odottanut – miksi Tinttiä ei jatkettu, vaikka Aku Ankka ja monet muut jatkuvat. Tintillä oli liian selvästi tekijä, jolla oli maailmansa ja historiansa.

Tämä oli naamioitu juhlavuosikirjoitus. Topelius (Zachris) oli kaikkien aikojen paras plagioija – niin hyvä, että hän teki omakseen kaiken minkä varasti maailmalta. Parhaiten sen näkee hänen runoistaan, jotka seuraavat kuuden kuukauden viiveellä monia suuren maailman muoteja. Mutta sanomalehden jatkokertomuksen idean hän käsitti uskomattoman varhain. Ensimmäinen alkoi 1849 ja Fältskärns berättelser jo 1851. Kolme muskettisoturia oli ilmestynyt 1844, ja Dickens oli päässyt vauhtiin 1830-luvulla. Ruotsin suurin senttari Viktor Rydberg jäi jalkoihin, koska Topeliuksesta tuli myös Ruotsin suosituin kirjailija.

H.C.Andersen julkaisi satunsa vihkosina, jotka saivat satumaisen menestyksen myös käännöksinä. Vuonna 1847 hän istui Dickensillä kuin paska Junttilan talon seinässä niin että isäntäväki melkein itki ilosta, kun hän lopulta poistui maasta.

13 kommenttia:

  1. Kemppinen on kehittänyt mainion tavan katsoa telkkaria. Ja lukea kirjoja. Itse en ole osannut ajatella asioista noin.

    VastaaPoista
  2. Et sattunu "Sissejä" katsomaan ?

    VastaaPoista
  3. Ilmoitan ylpeänä kuuluvani niiden vaarallisten kiihkoilijoiden joukkoon, jotka seuraavat tv-sarjojen käsikirjoittajien ja ohjaajien nimiä. Ne, jotka pitävät vaikkapa Simpsoneista, miettiköön suosikkijaksojaan ja tutkikoon sen jälkeen verkosta esim. käsikirjoittaja John Swartzwelderin laatimien jaksojen listaa. Kotimaisista skribenteistä esim. Atte Järvisen (Itse valtiaat, Uutisvuoto, Me stallarit, Pasila) tekemisiä on kiinnostavaa seurata.

    Vastaavasti jos televitsuunissa lukee, että ohjaajana on toiminut vaikkapa Johanna Vuoksenmaa, voi masiinan sulkea huoletta ja käyttää aikansa vaikka maustehyllyn järjestelemiseen.

    VastaaPoista
  4. Kuvan karjulla on niin komea klyyvari, ettei vain menisi nenineen sinne, minne toiset menevät munineen?

    VastaaPoista
  5. Ad Toipila: tiettävästi B-portaan miehiä - Hans Christian Andersen.

    VastaaPoista
  6. Kemppinen kirjoitti: " - -sinänsä naurettava tapojen orjuus on aivan välttämätön asia."

    Hyvin tämän nuorikin tunnistaa. Ääri-ilmiönä (neuroottinen rituaalisuus) tästä on kirjallisuuttakin, mutta muuten rutiinin rauhoittavuus ja tottumuksen tyynnyttävyys on tietääkseni jäänyt kunnolla selvittämättä. Kemppiseltä olisi hauska kuulla aiheesta, koska hänellähän tällainen ei ole ilmeisen henkisen näivetyksen tai arkuuden tuote, vaan syitä olisi kaivettava esille enemmän.

    Itse luulen, että ilmiö halkeaa kolmia:

    I Yhtäältä tietty toisto antaa elämälle perustonuksen, ja mitä värikkäämpää elämää muutoin elää, sitä tarpeellisempi toisto on. Ilmiö olisi sukua sille, että malttamaton kiireen keskellä rummuttaa pöytää tai pyörittelee toisen jalan yli heittämänsä jalan nilkkaa. Tai jauhaa purukumia.

    II Toisaalta kyse voi olla nautintojen lukujärjestyksestä; aamulla kahvia, aamupäivällä vakiolehdet, lounas kantapaikassa, iltapäivällä unet ja taas kunnon kahvit, illalla päivän viihdepaketti (TV-sarjoista joku kolumnisti kirjoitti vastikään osuvasti: Kova laki ei enää ole TV-ohjelma, vaan rituaali.)ennen kuumaa kylpyä ja iltalukemista.

    Thomas Mannin Taikavuoressa parantolan rutiineilla oli näkyvä osa tässä merkityksessä.

    III Maaginen toisto on eri asia - kenelläpä ei esimerkiksi opiskeluaikana olisi ollut suuria tenttejä edeltäviä menojaan, muodossa tai toisessa. Ja pikkulapset takertuvat helposti iltarutiineihinsa. Yö, pieni kuolema, on kova tutkinto.

    Luulen, että iän myötä toiston motivaatiossa painoarvo liukuu jaottelussa I-II-III, niin että lopulta unijaksot lopullisesta unesta erottaa vain rutiini - elää, koska sellainen on tapa.

    PS Andersenin tunnistin jo kuvasta, mutta kuka kumma on vanhojen päiviensä "Ismo"?

    VastaaPoista
  7. "... isäntäväki melkein itki ilosta..."
    :-D Kiitos! Perjantai-ilta alkoi taas rattoisasti tämän postauksen vauhdittamana. Ja kommentit yhtä hersyviä ("tiettävästi B-portaan miehiä")
    :-D
    Mutta asiaa sen verran, jotta nuo rutiinit. Aika moni tuntuu aloittavan uuden projektin tai työjakson puuhastelunomaisella työhuoneen siivoamisella. Siis sellaisella, jota ei oikeastaan tarvitsisi tehdä, mutta joka käynnistää mukavasti uuteen aiheeseen liittyvän ajattelun. Rutiinit sitten pitävät koneen käynnissä niiden 18 tuntisten työpäivien aikana?
    Vaaralliset kiihkoilijat: IMDB on tehnyt tämän lajin kiihkoilun mukavan helpoksi. Joskus on tunnistavinaan "näkymättömän käden jäljen" jossain leffassa tai sarjassa ja kas, aika monta kertaa imdb vahvistaa epäilyt oikeiksi.

    VastaaPoista
  8. PS Andersenin tunnistin jo kuvasta, mutta kuka kumma on vanhojen päiviensä "Ismo"?

    Itse en Suolittuja Eläimiä katso, mutta lauseen yhteydessä olevan osoitteen perusteella uskoisin kyseessä olevan joku "Elimien" "henkilö"hahmo.

    Olen huomannut monen sarjan käyvän tylsäksi siinä vaiheessa kun katsomisesta tulee rutiinia. En siis voi ymmärtää sarjoja joiden koko idea on olla täysin yhdentekeviä. Vähintäänkin pitäisi olla mielenkiintoisia tapahtumia tai edes jotain! Riitelyä voi kyllä katsella kotona tai miksei kaveripiirissäkin jos vain tahtoa riittää.

    Monasti tätä hiipivää yhdentekevyyttä yritetään korjata sarjoissa tekemällä hahmomuutoksia tai ihmissuhderatkaisuja. Melkein aina se menee plörinäksi, koska hahmojen välinen dynamiikka ja koko sarjan tuntu menee samalla ainakin osittain pilalle. Kenties sarjoja voisi ihan tekijöiden toimesta yrittää lopettaa ajoissa. Ehkä se antaisi muille hyville sarjoille vähän elinikää. Tuntuvat ainakin siellä ameriikan ihmemaassa tappavan kaikki hyvät ja mielenkiintoiset sarjat alkuunsa. Annettujen faktojen perusteella syytä ei yleensä ole tai sitten se on siellä ohjelmakarttoja laativien päässä.

    VastaaPoista
  9. Ad Omnia:

    "Ismo" on muuan Salattujen elämien henkilö.

    Totta puhuen en itsekään ilkeäisi katsoa yhdentekevää rähinää (enkä Serranon perhettä, koska siinä huudetaan koko ajan).

    Salkkareiden kunniaksi voisi sanoa, että siinä on pari teemaa, jotka herättävä uteliaisuutta ehkä siksi, ettei minulla ole mitään tietoa noista ilmiöistä - Ismon peliriippuvuus; erään pojan koulukiusaaminen laittamalla kännykkävideoita nettiin.

    Juuri nyt mietin pääni puhki, alkaako todella olla nuoria, sieviä tyttöjä, jotka ovat koulun käyneitä sähköasentajia. Ilmeisesti alkaa.

    VastaaPoista
  10. Kiltit ristiinnaulitaan. Voisin itse omakohtaisesti sanoa:

    Lapsella on nälkä. Piirrän hänelle voileivän.

    VastaaPoista
  11. Minun toimistoni alakerrassa olevassa kuppilassa tapaa viereisen rakennustyömaan henkilökuntaa ja siellä ainakin on sen näköinen rakennusmestari, etten panis... pahakseni.

    Tiedän myös erään aivan järisyttävän kauniin autoasentajattaren ja todella hurmaavan laatoittajan.

    Eräs lähipiirini kauniimmista naisista on muutoin puuseppä.

    VastaaPoista
  12. Kemppinen kirjoitti: "Juuri nyt mietin pääni puhki, alkaako todella olla nuoria, sieviä tyttöjä, jotka ovat koulun käyneitä sähköasentajia. Ilmeisesti alkaa."

    Niinkö Salatuissa elämissä? Kotikadullahan oli missikuntoinen remonttireiska jo vuosia sitten (palomies-Teemun ensimmäinen vaimo).

    Mutta kyllä se totta lienee, onhan nuoria sieviä tohtoreita, eikä vain broiler-aloilla, vaan jopa oikeustieteessä. (Pitäisikö tämä ihailun tunnustus kopioida myös Kemppisen radio-ohjelman blogille?)

    VastaaPoista