26. kesäkuuta 2007

Norbert Elias

Tämäkin blogin kirjoitus on oikeastaan muistiinpano parille kollegalle ja itselleni.

Taloustiede on ala, jonka pitäisi sijoittua sievästi historia, maantieteen ja sosiologian väliin. Vallitseva kanta on silti tehnyt siitä ihmeellisen uskkonnon, jonka on toisin kuin tunnustuksellisten uskontojen todistettava joka päivä, että Jumala on olemassa. - (Alain Minc)

Suomessa aika huonosti tunnettu Elias (1897-1990) kehitti laajassa tuotannossaan interaktiivisuuden (vuorovaikutuksen) käsitteen ja kirjoitti viisikymmentä vuotta ihmistenja ihmisryhmien konfiguroinnista.

Norbert Eliasin mielestä tärkeitä eivät olleet "suureet" (ihmiset, yhteisöt), vaan näiden suhteet ja suhteiden muutokset.

Hän oli siis jo ennen toista maailmansotaa sisällä "differentiaaliajattelussa" eli pohtimassa diskreettien yhteiskuntatieteellisten yksiköiden sijasta muutoksia ja muutosten suuntaan ja nopeutta.

Olen käyttänyt itsekin aika usein tätä matematiikasta poimittua kielikuvaa - derivaatta. Olen yrittänyt väittää, että oikeudellinen teoria vertautuu lähinnä kolmeen peruslaskutoimitukseen, ja lisäksi jotkut ovat selvillä jakolaskusta.

Väitöskirjassani kauan sitten pohdin tuomarikunnan mentaliteettia ja mentaliteettien historiaa. Taustalla oli Braudel, juuri kehiin noussut Michel Vovelle, ja Norbert Elias.

Braudelin taustalla vaikuttivat Marc Bloch, jonka Gestapo teloitti 1944, ja Lucien Febvre. Aidossa Eliasin hengessä taustalla oli kuitenkin seutu, viime kädessä Elsassin riitamaa. Vuoropuhelu saksalaisten ja ranskalaisten kesken Strassbourgin yliopiston ympärillä 1800-luvun lopulla. Elsassissa puhuttiin aika yleisesti sekä saksaa että ranskaa. Meidän nykyisten on hiukan vaikea käsittää, miten kiihkeästi kielitaitoa vastustettiin Euroopan suurissa maissa 1950-luvulle asti. Ranskalaiselle oli epäisänmaallista ymmärtää saksaa tai englantia, ja esimerkiksi Winston Churchill sanoi puheessaan osaavansa kyllä ranskaa mutta pidättäytyänsä puhumasta sitä, koska ei halua ottaa tunnolleen vihollisuuksien puhkeamista naapurikansojen kesken.

Muuan sosiologian - historian avainhenkilö oli kerettiläiseksi arvioitu saksalainen Karl Lamprecht, jota on tutkittu myös Suomessa (Matti Viikari). Hän oli kiinnostunut sosiaalisista ilmiöistä, ja sitä pidettiin historiantutkijalle sopimattomana. Tilannehan muuten oli Suomessa suunnilleen sama, ja kerettiläiset olivat Väinö Woionmaa ja Eino Jutikkala. He olivat molemmat omia aikojaan löytäneet samat kysymykset, jotka mietityttivät johtavia mieliä Euroopassa.

Sotien välisenä aikana muuan kuuluisa nimi oli Karl Mannheim; hän on saanut taas ajankohtaisuutta myös Suomessa. Ranskan toisenlaisessa sosiologisessa ilmastossa, jossa perustajaisä on Emile Durkheim, Suomessa saakka on havaittu etenkin Pierre Bourdieu ja vaikeasti sijoitettava Michel Foucault. Molempien tuotannosta on jotain saatavissa suomeksi - ei paljon.

Elias kirjoitti tutkimuksia A. Weberille eli Maxin veljelle, mutta hänen uransa myöhentyi juutalaisuuden ja saksalaisuuden takia. Hän asui pari vuotta Ranskassa ja siirtyi Englantiin kolmannen luokan yliopistoo (Leicester), josta hän teki ensimmäisen luokan yliopiston.

Hänellä oli assistenttina muun muassa Anthony Giddens, ja London School of Economicsin maine, etenkin sosiologian ja taloustieteen ja tätä nykyä myös juridiikan yhdistäminen on keskeisesti Eliasin perua.

Kun tästä on väkisin tulossa propadeuttinen nimiluettelo hahmottelen tähän vanhan 1980-luvun Turun kulttuurihistorian luentoesimerkkini, joka perustuu kaikessa olennaisessa Norbert Eliasiin.

Vot.

Kun 1600-luvulla jossain helvetin kuusessa, esimerkiksi Gascognessa, varttui liian suuren ja liian köyhän maalaisaatelin piirissä eteenpäinpyrkivä nuori mies, tämä satuloi isänsä papurikkohevosen ja lähti Pariisiin etsiään onneaan. Pariisissa hän päätyi onnen kaupalla esimerkiksi kuninkaan tai kardinaalin henkivartiokaartiin, niin sanotuksi muskettisoturiksi.

Pohjaltaan jähmeässä yhteiskunnassa maalaistolvana saattoi päättää päivänsä marsalkkana. Miekka oli sosiaalisen nousun väline.

Kun Ludvig XIV ihastutti kansalaisia viho viimein kuolemalla 1715, Versaillesiin oli syntynyt sisältä ontto hovikulttuuri, jota ruokkivat Sveitsiin ja Alankomaihin asettuneet pakolaiset ja luopiot ja muutamat oman maan erakot - siis sellaiset henkilöt kuin Pascal ja Descartes.

Seuraava sukupolvi vaihtoi miekan kynään ja kieleen. Sosiaalisen nousun väline oli terävä puhe. Niin sanotut valistusfilosofit olivat joissakin tapauksissa pöljiä poikia böndeltä ja sitä paitsi sekopäisiä. Silti heistä tuli kuuluisia kaikessa maailmassa. Voltaire, Rousseau.

Tämä kehitys ei loppunut koskaan. Ranskassa on tänäkin päivänä olemassa vapaasti kelluva intellektuelli, joka mellastaa omia aikojaan kuulumatta mihinkään tiettyyn leiriin tai talliin.

Saksa jäi syntymättä 30-vuotisen sodan jälkeen, ja se oli surullinen tapaus. Keisarikuntaan eli vuoteen 1871 asti se alue, jota sanomme Saksaksi, koostui lukemattomista hallintoalueista. Valtionpäämiehen asema ja arvo saattoi olla esimerkiksi "ruhtinasarkkipiispa" tai jotain muuta yhtä mieletöntä.

Preussia lukuun ottamatta nämä "valtiot" olivat liian köyhiä pitämään yllä hoveja. Kaupungit rahoittivat onneksi musiikin. Lähes kaikki Bachit olivat kaupungin virkamiehiä. Händel ei ollut; hän oli yrittäjä.

Saksassa eteenpäin pyrkivät miehe väyläksi tuli yliopisto. Niitä syntyi myös pieille paikkakunnille ja ne olivat joskus hyvinki erikoistuneita - Göttingen, Jena, Heidelberg...

Idea oli päästä tietyn maineikkaan professorin talliin ja aloittaa sieltä käsin loputtoman laaja kirjallien toiminta. Homma sujui hyvin. Saksassa esimerkiksi palvottu armeija ei ollut uraputki, koska se oli Hitleriin asti niin hirmuisen tiukasti ansiosukujen perintömaata, samalla tavalla kuin Venäjällä. Korpraali Bonaparte olisi jäänyt korpraaliksi kaikkialla muualla paitsi Ranskassa.

Englannin uudemman historian suurin ihme on se, mitä ei tapahtunut. Marxin sitovasti ennakolta todistamaa veristä vallankumousta, jota Englannissa toiminut tehtailija Engels piti totena, ei koskaan tapahtunut. Yläluokka vetäytyi maalle ja keskittyi ketunmetsästykseen, portviinin ja sherryn juomiseen ja vilkkaaseen huoruuteen. Lontoon pankki- ja finanssimaailma alkoivat hallita viimeistään Wellingtonin aikana, ja rahamiesten ja etenki heidän vaimojensa suvaitsema lehtimies- ja kirjailijaporukka sai ansaittua arvoa.

Englannissa uraputki oli sävyisä kirjallisuus tai vähemmän sävyisä konttorityö. Esimerkiksi P.G. Wodehouse ja T.S. Eliot aloittivat kirjallisen uransa pankkitoimihenkilöinä ja vielä George Orwell poliisina Burmassa.

Yhdysvalloissa rahan ja omistamisen vaikutus oli suurempi kuin Euroopassa, mutta oli sielläkin 1600-luvulla perustettuja yliopistoja (Harvard 1636) ja erittäin vaikutusvaltaisia, lähtöjään köyhiä lehtimiehiä ja kirjailijoita (Mark Twain).

En määrittele tässä yhteydessä, mikä oli suomalainen uraputki. Ehkäpä palaan siihen.

Eliasin yhteisnimitys tälle kehitykselle on sivilisaatioprosessi. Dynaaminen eli pätevä nuorsio omaksui vallan kahvassa olijoiden tavat ja pani heti paremmaksi. Olennaisia olivat ryhmien suhteet eli konfiguraatio. Ranskan poliittinen johto on tänäkin päivänä peräisin yhdestä korkeakoulusta (ENA). Ison Britannian yllättävä uusi nousu 1959-luvun lopulla liittyi Cambridgen ja Oxfordin aseman heikkenmiseen ja puskayliopistoihin, joista ainakin Birmigham oli oivallisen hyvä. Saksasta kuoli sotien jälkeen "yleinen mielipide", ja parhaat voimat ohjautuivat liikkeenjohdon tehtäviin - lopulta myös naiset, kuten Angela Merkel. Liikkenjohto ja poliittinen johto ovat nykyisin sama asia.

Tällä pohjalla on tapojen (hyvien tapojen) historia Eliasin hahmottamana. Kysymys ei ole anekdooteista eli siis siitä, minkä värisiä sukkia on käytettävä. Kysymys on merkkijärjestelmästä, jonka haltuunotto hahmottaa vuorovaikutussuhteet.

Joku on sanonut, että Reagen ja Clinton olivat aikakauden suurimpia puhujia, retorikkoja. Luullakseni George W. Bush on parempi. Hän on osoittanut olemuksellaan, puheillaan ja luultavasti näytellyllä taitamattomuudellaan, että amerikkalaisen poliittisen johdon ei pidä puhutella Washington Postin pääkirjoitustoimittajia, vaan Homer Simpsonia. Kuvittelisin, että Bush saa Springfieldistä jokseenkin kaikki äänet.

Niin - Eliasin tuotanto on sekaisin kolmella kielellä, koska saksaksi Sveitsissä juuri ennen sotaa ilmestyyt sivilisaation historia jäi vaille kaikkea huomiota mutta alkoi saada maietta ranskalaisena taskukirjana 1974-1975. Englanniksi se ilmestyi omituisesti 1969 ja 1982. "Mitä sosiologia on" on pyörinyt pokkarina ranskaksi vuosikymmeniä, kun taas Saksassa se arvioitiin vanhentuneeksi jo ennen ilmestymistään.

Nähdäkseni tuttavieni Manuel Castellsin ja Pekka Himasen ajattelun ja tutkimuksen keskeinen puute on Eliasin sivuuttaminen. Voi olla, etteivät he erityisemmin edes tunne miestä.

Olisi syytä. Verkko- tai informaatioyhteiskunnan perustavat oivallukset löytävt Eliasin tuotannosta.

Uskomatonta kyllä, ne löytyvät myös Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoriasta. Luen sitä nyt saksaksi ja hämmästelen, että Erik Ahlman, joka näyttäisi tavoittaneen Friedellin loistavan sujuvuuden, tuntuu menettäneet suomenkielisestä tekstistä kaiken olennaisen. Kaiken.

18 kommenttia:

  1. Mitä Bushin retoriikan todelliseen luonteeseen tulee, hykerryttävin ja varsin samansuuntainen analyysi siitä on youtubessa jo pitkään pyörinyt George W. Bush's speechwriter -sketsi, joka kannattaa aina silloin tällöin käydä katsomassa, kun todellisuus ylittää parodian. Laittaisin tähän myös linkin jos osaisin, mutta videonpätkä löytyy kyllä youtuben omalla haulla.

    VastaaPoista
  2. Ranskan osalta sosiaalinen nousu asein tai miekan kautta ei ollut mitenkään selvä, ja itse asiassa eräs vallankomuoksen voimista oli juuri se, että että Bonabarte ei voinut Hänen Majesteettinsa sotilaana tavoitella upseerin virkaa.

    Kun Ranska siirtyi feodalimista patrimonialismiin, eräs hinta mikä siitä maksettiin, oli aateliston sulkeminen. Säädettiin lait, jonka mukaan vain aatelinen saattoi saada upseerin, tuomarin tai vähääkään korkeamman hallintoviran. Samalla säädettiin, ettei aatelittomia voinut aateloida; vain jos jo kuului aatelissukuun, saattoi saada aatelisarvon. Aatelinen menetti aatelisarvon, jos nai aatelittoman.

    Toisaalta taas, aateli oli laaja, eli kun siihen kuului Ranskan, Bretagnen ja no... unohtui, tämä Kaarle Rohkean perintömaa...mikä sen nimi olikaan, ja muu paikallisaateli ympäri valtakunnan, saattoi syrjäkylällä olla aatelismies, jonka omaisuus oli domain ja nimi.

    Porvarillinen historiankirjoitus mielellään selittää miten Suuri Vallankumous oli hävittänyt feodalismin, vaikka Ranskan feodalismia olivat kuninkaat hävittäneet jo vuosisatoja. Feodaalisen ajan jäänteenä kuitenkin Ranskan aatelisjärjestelmä oli hyvin mutkikas, alkaen siitä, että alin varsinainen feodaaliaateli eli eräänlaista varjoelämää Suureen Vallanhumaukseen asti, eli alimmalla tasolla vanha feodaalijärjestelmä toimi vielä jotenkin, erityisesti eteläisessä osassa valtakuntaa.

    Vanha ranskalaisen aatelisjärjestelmän, niin kuin kaikkialla feodalismissa, perusta oli maa. Näin ollen alin arvo, seignour, (kirjoitinhan sen oikein) kuului kartanon omistajalle, maan ja sielujen määrä vaikutti sitten sosiaaliseen asemaan ja arvonimeen. Isomman kartanon, domainin, haltija oli paroni, muutaman karrtanon omistaja tunnustettiin kreiviksi, ja paroniksi. Muutama kreivikunta sai ihmiset puhuttelemaan markiisiksi ja sitten vielä suuremmat maaomaisuudet tekivät herttuoiksi ja ruhtinaiksi.
    Fedodalismin, roomalaisen maaomistusjärjestelmän ja germaani-invaasion suhteet ja näitten vaikutus esim. tapojen ja lakien tulkintaan olisi oman messunsa asia.

    Kuninkaan vallan kasvu muutti tämän. Kuninkaasta tuli vallan, sosiaalisen nousun ja arvon lähde, mutta siirtymävaiheessa aateliseksi tunnustettiin sellaisen miehen lapset, jonka isovanhempien molemmat isoisät olivat aatelisia, tai jotka saattoivat todistaa että heidän esi-isillään oli ollut niin ja näin monta sukupolvea, muistaakseni kahdeksan, tämä tai tuo arvonimi.

    Englannissa tilanne oli toinen, monestakin syystä, ja eräässä vaiheessa Englanti oli luisumassa kohden Ranskan tautia, mutta kuitenkin, he pitivät koko ajan aatelin avoimena. Vaikka maata hallitsi suuraateli, vanha gentry, josta osalla oli perinteet jo ennen kuin Villhelm Äpärästä tuli valloittaja, säilytti paikallisen vallan, toisaalta aateliset ja aatelittomat saattoivat mennä naimisiin ja avioliiton kautta tullut arvonimi saattoi siirtyä verkatehtaan omistajan lapsille. Toisaalta taas Hänen Majesteettinsa saattoi aateloida ryösöissä ja raiskauksissa menestyneen papin pojan ja näin aateli sai uutta verta.

    Minä uskon että tämä dynamiikka piti Englannin jähmeänä; vaikka suuriakin muutoksia tapahtui, erityisesti Stuartien ja onnttoman tasavalta-kokeen yhteysdessä, perustaltaan kuitenkin dramaattiset muutokset olivat tarpeettomia, elleivät jopa vahingollisia.
    Minusta on erittäin kuvaavaa, että kun Englanti tuli järkiinsä tasavaltalaisuussekoilusta, ja pahimmat sotkut siivottu, niin tasavallan päämies, Richard Cromwell, saattoi palata maahan ja viettää rauhallisen vanhuuden rakastettujen ystäviensä parissa.

    VastaaPoista
  3. Aidosti terävä kieli on harvinaista herkkua. Aikuisen kypsyydellä sellainen tuottaa makupaloja siinä, missä murrosikäinen viiltää omaa kurkkuaan.

    Sosiaaliset merkkijärjestelmät vaihtelevat yllättävän paljon.
    Murrosiäksihän ne hylätään ihan tietoisesti. Lopulta löytyvät ne merkkijärjestelmät, joista tahtoo pitää kiinni.

    Voisi kuvitella, että akateemisessa maailmassa on samaa mielipiteen vapautta kuin tuomarikollegiossa. Vapaus voi tosin olla ikäkausijuttu. Nuoret aikuiset ovat alalla kuin alalla niin kiireisiä pätemään, että homma menee survivaliksi. Pintatiedolla mestataan tai nostetaan korokkeelle, otetaan jengiin tai pudotetaan.

    Laattialta ei putua. Jos haluaa muuta kuin murusia, on noustava.

    VastaaPoista
  4. Ihan pakko lisätä pari sanaa
    esille nostetusta Ranskan suuresta
    vallankumouksesta,jota olisi syytä
    nimittää Ranskan suureksi onnetto-
    muudeksi.
    "Vallankumoustuomioistuimet lan-
    gettivat kuolemantuomion 17000:lle.
    Vankiloissa menehtyi tai surmattiin ilman oikeudenkäyntiä
    35000 ihmistä.Telotetuista 28% oli
    talonpoikia,31% käsityöläisiä,20%
    kauppiaita,7% pappeja,nunnia ja
    munkkeja." (Rene Sedillot:Le cout
    de la revolution francaise/Ranskan
    vallankumouksen hinta) Tämä oli
    kuitenkin vain kuin "kuorrutus
    kakun päällä" Sedillotin mukaan.
    Paljon suuremman hinnan maksoi
    syntynyt sisällissota,joka vaati
    R.S.:n mukaan 600000 kuollutta.
    Edelliset tiedot ja muuta mielen-
    kiintoista löytyy turhan vähälle
    huomiolle jääneestä Erkki Toivasen
    kirjasta "Kahden puolen kanaalin"
    vuodelta 2000.
    Henk.koht olen aina toivonut,että
    renttumaisen mutta lahjakkaan krei-
    vi de Mirabeau'n linja olisi menes-
    tynyt.Hänhän oli perustuslaillisen
    monarkian kannalla.Mies,joka ei
    koskaan myynyt sieluaan,mutta oli
    kyllä aina valmis panttaamaan sen.
    Vive la France! Keskustelu jatku-
    koon!

    VastaaPoista
  5. Ad Petja Jäppinen et Frank Finatra:

    Steven Laurence Kaplan "Farewell, Revolution sisältää aika hyvät tiedot ja lähteet Ranskan historiantutkimuksen ja historiallisen itseymärryksen suureen murrokseen suurta vallakumousta koskevassa asiassa.

    Kaplan sanoo hyvin ilkeästi, että suuren vallankumouksen pysyvä saavutus oli pysyvä tarve politisoida historia, kätkeä tosiasioita ja vähätellä onnettomuuksia ja kärsimystä, jos niiden voi väittää johtavan joskus tulevaisuudessa kirkkaampia näköaloja kohti.

    VastaaPoista
  6. Ad Petja:

    Jos ollaan ihan tarkkoja, huomataan, ettei Ranskankaan aateli ollut suljettu ennen vallankumousta. Päinvastoin, aatelisarvon saattoi ostaa, sillä ne seurasivat tiettyjen ostettavissa olleiden nimellisten virkojen mukana. Tämä oli valtion keino hankkia tyhjään kassaansa rahoja sosiaalista nousua tavoitelleilta porvareilta. Typerä keino, sillä toisin kuin Englannissa, Ranskassa aateli oli vapautettu veroista. Lisäksi uudenuutukaiset aatelismiehet lopettivat tuottavan porvarillisen elämän ja ostivat omaisuudellaan maata. Englannissa aateliset sen sijaan yhtyivät avioliiton kautta teollisuussukuihin ja maaseudun gentry eli arvonimetön alin aateli sijoitti suoraan teollisuuteen.

    ad Jukka:

    Kuka kumma on keksinyt, että Bonaparte oli korpraali? Napoleon oli kyllä aatelittomasta korsikalaisesta maanomistajasuvusta, mutta aatelittomuus oli seurausta lähinnä Korsikan poliittisesta asemasta; sosiaaliselta asemaltaan Napoleonin vanhemmat olivat ainakin ranskalaisen maalaisaatelin tasolla.

    Napoleon kävi yhdeksänvuotiaasta saakka sotilaskoulua ja valmistui vuonna 1785 kuuluisasta École Militaire'sta saaden valtakirjan tykistön vänrikiksi La Fère -tykistörykmenttiin. Napoleon oli siis kuninkaan upseeri, ei mikään korpraali.

    VastaaPoista
  7. Kemppinen:

    "Luen sitä nyt saksaksi ja hämmästelen, että Erik Ahlman, joka näyttäisi tavoittaneen Friedellin loistavan sujuvuuden, tuntuu menettäneen suomenkielisestä tekstistä kaiken olennaisen. Kaiken."

    ??

    Eikö Friedellin saksa siis oikeasti ole sujuvaa (en ihmettelisi)? Vai onko Ahlman menettänyt substanssipuolella jotain olennaista, tai siis peräti kaiken olennaisen? Miten on yleensä mahdollista kääntää jokin teksti toiseen kieleen ja menettää kaikki olennainen? (Paitsi jos kyse on runosta.)

    Valitan jos kysymykseni kuulostavat näsäviisailta, mutta tuo kohta jäi minulle oikeasti vähän hämäräksi.

    VastaaPoista
  8. Ad Erastotenes:

    Napoleon ei ollut korpraali, vaan pikku korpraali "le petit caporal", vihamiehilleen "le corse", korsikalainen.

    Tavallisen selityksen mukaan tämä oli miehistön käyttämä lempinimi. Löytyy laajasti Googlesta.

    Napoleonin toiminta tykistöupseerina tunnetaan anekdoottitasolla - hän sai Pariisissa mm. tehtävän ampua tykeillä roskaväkeä ja saavutti suosiota kehottamalla "kansalaisia" siirtymään ensin syrjään.

    VastaaPoista
  9. Minä olen aina pitänyt Ranskan Vallankumousta ihailevia arveluttavina apasseina ja satamahenkilöinä.

    Käsittääkseni nämä viran mukana tulleet aatelisarvot eivät kuitenkaan olleet perinnöllisiä.
    Saman kaltainen järjestelmä on ollut myös Ruotsissa, jota perua olevan lain vuoksi kansleri Raiviota pitäisi kai puhutella Teidän Armoksenne.

    Sitä vastoin eräät porvarilliset suvut hankkivat jäsenyyden Ranskan "gentryssä", sillä eräisiin maatiloihin liittyi aatelisarvo, jäänteenä vanhasta feodaalijärjestelmästä, mutta patromonialistisen kuningasvallan aikana näitä "vahvistamattomia" arvoja pidettiin vähäarvoisempina.

    VastaaPoista
  10. Hylkäsin hetkeksi Bonapartet ja kävin 50-luvun Koitajoella. Osa nautinnosta tulee muistoista. Paikat, ihmiset ja tunnelma löytyvät vieläkin, kun oikeista paikoista etsii.

    VastaaPoista
  11. Napoleonia väitettiin korpraaliksi myös Lindmanin tuoreessa sotaelokuvassa

    VastaaPoista
  12. Kelpaako suomenkielinen Friedell siis enää vain saunan uunin sytykkeeksi?

    VastaaPoista
  13. ad Petja:
    Jos lukee en-Wikipedian artikkelia, saa kyllä käsityksen, että kaikki ranskalaiset aatelisarvot olivat perinnöllisiä. Henkilökohtainen aateluus on tyypillinen venäläisen järjestelmän (ja nykiyisen brittijärjestelmän) piirre. Siellä alemmilla virkamiehillä oli automaattisesti henkilökohtainen aatelisarvo. Vasta VII rangin virkamiehet saivat automaattisesti perinnöllisen aatelisarvon.

    Suomessa ja Ruotsissa aateluus on ollut aina periytyvää eikä sitä ole saanut automaattisesti. Sen sijaan 1800-luvulla oli kyllä tapana, että korkeat virkamiehet aateloitiin. Mm. Snellman sai aatelisarvon ansioistaan. Nämäkin arvot periytyivät.

    VastaaPoista
  14. Pyyntö: täsmentäisitkö mitä Friedellistä puhuessasi tarkoitit?

    Mikä on keskeinen ero Ahlmannin suomennoksen ja alkuperäisen välillä?

    VastaaPoista
  15. Muuten hyvä artikkeli, mutta eräs yksityiskohta ei taida pitää paikkaansa. Saksan alueen vaurain ja eniten kulttuuria tukenut pikkuvaltio ei suinkaan ollut Preussi vaan Saksi. Dresdenissä vaikutti tällainen tuntemattomuus kuin Johan Wolfgang Goethe ja hänen lisäksi muutama muu.

    VastaaPoista
  16. Ad Anonyymi:

    Ensin Preussi, sitten Saksi, jonka rikkautta vikuutti Itävallan eläväinen mielenkiinto ja siitä johtuneet sodat.

    Hannover oli vauras, samoin Pfaltz ajoittain ja Badenin alueelle syntyi sitten merkittävä osa kaivoksia ja metalliteollisuutta.

    Kulttuuria ajatellen olisi mainittaa myös Weimar, joka oli juuri Goethelle aika merkittävä valtakunta.

    VastaaPoista
  17. Turun yliopistoa perustaessa, annettiin jonkinlainen laki siitä, että yliopiston rehtori saa kreivin arvon.

    VastaaPoista
  18. Ja vielä.

    Annoin valistaa itseäni, että jos oli tarvetta antaa aatelisarvo jollekin porvarille, niin yleensä siinä yhteydessä hankittiin hänelle sopivat esi-isät, jottei venettä keikutettaisi.

    Napoleoniakin yritettiin sepittää Kaarle Suuren sukulaiseksi, mutta hänen mielestä se oli tarpeetonta "Hyvät herrat, olen oma ´Hapsburgien Rudolfini´"

    VastaaPoista