14. kesäkuuta 2007

Halitoosi ja muuta


Clive James, Cultural Amnesia. Notes in the Margin of My Time. (2007)

Luin kirjan hyvin huolellisesti, kaikki 900 sivua. Kirja on hyvin merkittävä. Kirjallisuus, musiikki ja taide yhdistyvät politiikkaan ja filosofiaan, ja mukana on myös havaintoja historiantutkimuksesta. Höysteenä on epätavallinen määrä kyntömiehen järkeä. Teksti on sujuvaa, monin paikoin hykerryttävää. Kirjoittaja ei kertaakaan kompastu sukkiinsa eikä nukahda saappaisiinsa.

James on jäsentänyt kirjan taitavasti. Kaikki artikkelit näyttävät koskevan henkilöitä, jotka on valittu mielenkiinnon eikä edustavuuden perusteella. Jokaisessa esseessä livetään asioihin, jotka oikeastaan eivät kuulu otsikkoon, mutta kirjoittaja on silti halunnut ottaa ne esiin. Usein hän on halunnut ottaa nimenomaan ne esiin.

Kirja on murheellinen osoitus siitä, mihin mainion, ehkä maailman parhaan, kirjallisuuslehden valtapiiri päättyy. James on ”The New York Review of Booksin ” ahkera avustaja. Lehti on ollut muutamia vuosikymmeniä kirjallisuuden piirissä itsenäisin ja avustajakunnaltaan paras. Aivan erinomainen ratkaisu on keskittyminen esseemuotoisiin kirjallisuusjuttuihin. Pieniä pakkoarvosteluja ei ole. Turhia uutisluontoisia juttuja ei ole. Kaunokirjallisuuden ja tietokirjojen tasapaino on hyvä. Lukija tuntee saavansa todellisen tilaisuuden pysytellä ajan tasalla.

Ylimääräistä pornografiaa ovat kustantajien, etenkin yliopistojen kustantamoiden mainokset selostuksineen julkaistujen teosten sisällöstä.

Lisäksi lehdellä on verkkoversio, joka sisältää hyvin vaikuttavan arkiston. Kirjoittajina on kymmenen – kaksikymmentä nimeä huipulta, siis nobelisteja, Booker-palkinnon saajia jne.

Lehden ja Clive Jamesin kirjan ongelma on esseen toiseksi korkein taso. On kirjoittajia, joiden vainu osoittaa heidät tärkeimpiin teemoihin, ja sasmalla kirjoittamisen taito on niin huima, että tekstin sujuvuus, iskevyys ja hauskuus peittävät sen pintapuolisuuden.

Niin. Älä unta näe.

Esimerkiksi Heideggerista ja Wittgensteinista kirjoitettu osoittaa, että James kaatuu epäpuhtauteen, jonka nimi on englanniksi ”outreaching”. Ilmaisua käytetään, kun joku ottaa niin pitkiä askeleita, että perse repeää.

Jos näin kivasti voisi todella kirjoittaa vaikeimmistakin asioista, minkä vuoksi sitten ilmestyy työläitä romaaneja, hämäriä runokokoelmia ja ennen kaikkea tuhatsivuisia tutkimuksia, joista ei tahdo saada vähällä yrittämisellä selvää?

Vastaus: ei se ole mahdollista.

Tacitus ja Montaigne ovat sekä Jamesin että minun ja miljoonan muun lukijan silmissä huippuja. Molemmat ovat vaikeita. Se ei johdu vain iästä. Vaikeus on sama kuin näitä kahta ihailleen ja plagioineen Shakespearen vaikeus – eivät hänen näytelmänsä ole junalukemista. Niitä luetaan junassa. Olen itsekin lukenut. Mutta ne ovat niin hyviä, että ne siirtyvät suoraan uniin ja häiritsevät seuraavan päivän ja viikon töitä. Niistä tulee toisin sanoen hiukan hulluksi.

Jamesin kirjaa luin Lontoossa, lentokoneessa ja kotona ja ellen olisi tehnyt pieniä lyijykynämerkintöjä, en muistaisi, mitä hän nyt oikeastaan sanoikaan. Muistan Paratiisikurun ja Ampupään ja Luirojärven Lupukkapään rinteestä nähtynä, vaikka itse asiassa olen nähnyt ne kesäisessä komeudessaan vain yhden kerran, elokuussa 1955. Muistan näyn, äänet eli oikeastaan äänettömyyden, hajut ja ennen kaikkea tunnelman.

James jää kiinni pienistä virheistä. Kirja on liian iso pysyäkseen eheänä. Se on elämänaikaisen lukemisen summa, mutta kuin retrospektiivinen taidenäyttely. Esseiden keskinäinen suhde jää epäselväksi.

Tämä on kirjankustantajille yksi hyvä syy välttää esseekokoelmien julkaisemista. En muista Suomen kirjallisuudesta yhtään esseekirjaa, joka olisi todella kokonainen. Siihen ei Erno Paasilinna edes pyrkinyt. Siihen ei Yrjö Hirn yltänyt.

Arvaan että tämän takia Tuomas Anhava jätti julkaisematta esseekokoelman. Myyntiin tullut on kerätty hänen kuoltuaan, ja hyvin on kerätty, ja on todella hienoa että se saatiin aikaan. Mutta kirja on selkeästi Anhavan hienoja, kohdittain loisteliaita kirjoituksia eri ajoilta. Otavan julkaisema iso kirjallisuuskirja ”Kirjojen Suomi” (toim. Juhani Salokannel) on oivallinen, mutta silti vain antologia. Siihen on pelastettu unohdukselta etevää kirjallisuudentutkimusta, mutta ei sen lukemisesta viisastu, ja syy on jälleen sama. Kirjoitusten keskinäinen merkitysverkosto puuttuu.

Tässä on muuten Samuli Paulaharjun ja Sakari Pälsin hienous. He kirjoittivat kumpikin pari kokonaista kirjaa. Harvinaislaatuinen saavutus!

Joskus kirjoittaja onnistuu välttämään ansat kirjoittamalla elämäkerran, mielellään itsestään. Elias Canettin kolmiosainen omaelämäkerta on esimerkki. Se on unohtumaton.

Clive James näet kirjoittaa koko ajan itsestään kahdella tavalla. Hän palauttaa mieleen lukukokemuksiaan ja muistuttaa usein, että hän on australialainen, joka on tullut Englantiin ja Yhdysvaltoihin vähän vieraana.

Tämä on hyvä.

Mutta hän on jostain syystä epävarma itsestään ja turvautuu koulumestarimaisuuteen. Hän selittää ainakin kolmekymmentä kertaa, miten oikein on ryhtyä opiskelemaan venäjää tai saksaa tai ranskaa tai espanjaa tarttumalla suoraan hyväniitiseen teokseen ja sanakirjaan.

OK. Neuvo on monissa tapauksissa hyvä. Mutta mikä tarve hänellä on tolkuttaa sitä? Luultavasti hän käyttää näin läpinäkyvää keinoa osoittaakseen, että hän on aikamme oppineimpia henkilöitä ja lukee kaunokirjallisuutta kuudella tai seitsemällä kielellä.

Toivottavasti vaikutus englantia äidinkielenään puhuviin on tyrmistyttävä. Skandinaaveihin ja hollantilaisiin tämä ei tehoa. Meillä on ollut ja on ihmisiä, jotka tekevät saman vähin äänin. Etenkään kyky liikkua germaanisen, romaanisen ja anglosaksisen kentän sisällä ei ole erikoinen, ei vaikka siihen lisättäisiin slaavilainen. Ja vielä jäävät pohjoismaiset kielet ja suomi. Ja tietysti antiikki eli kreikka ja latina.

Tätä lukija ei anna hevin anteeksi. Kirjailija saa toki osoittaa, miten oivallinen ihminen hän itse asiassa on. Kirjan kirjoittaminen on jo tekona ylimielisyyden osoitus.

Mutta kirjallisuudessa on se kirottu välimatkan sääntö, jota edellä mainittu Anhava muuten teroitti oppilailleen ja esimerkiksi WSOY:n Ville Viksten käytti keskusteluissa hanakasti.

Taidetta eli kirjallisuutta on sellainen teksti, joka on syvästi persoonallista mutta on siitä huolimatta liukunut vähän matkan päähän kirjoittajastaan. Jos lukija tuntee kirjoittajan hengityksen poskellaan, se on paha asia, koska kirjoittajan hengitys haisee.

Luultavasti en osaa selittää tätä asiaa. Se on liian lähellä estetiikan teorian ”objektivoitumista”. Mutta se on totta kuin mikä. Jospa turvautuisin vanhentuneeseen kielenkäyttöön ja sanoisin että mestarillinen teos on keinotekoinen eli artefakti. Ikkunasta avautuva maisema saattaa olla kiehtovampi kuin juuri yksikään maalaus, mutta se ei ole taideteos. Japanilainen puutarha on taideteos, koska se on keinotekoinen ja täynnä erilaisia haravointeja ja bonsai-puita ja ties mitä.

Valpas lukija osaa kysyä, miksi näin perinpohjaisesti haukuttavaksi on otettu ulkomaalainen esseekokoelma, josta hyvässä lykyssä ei koskaan kuultaisi tässä maassa mitään. Se on sen verran korkealle viritetty, että tuskin siitä tulee taskukirjaa Akateemiseen kirjakauppaan.

Syy on kyllä selvä. Asioita, huomioita, havaintoja, syvälle mieleen uurtuvia sitaatteja ja kiteytyksiä on erittäin paljon. Lisäksi kirjassa esitellään suuri määrä tutustumisen arvoisia tekijöitä. Arvaan että juuri kukaan ei tunne kaikkia esseen saaneita nimiä edes hämärästi.

Vai miten on? Anna Ahmatova, Peter Altenberg, Louis Armstrong, Raymond Aron, Walter Benjamin (kirjoittajan mukaan kupla), Marc Bloch, Jorge Luis Borges, Robert Brasillach, Sir Thomas Browne… Franz Kafka, John Keats, Leszek Kolakowski, Alexandra Kollontai, Heda Margolius Kovaly, Karl Kraus, Georg Christoph Lichtenberg, Norman Mailer, Nadezhda Mandelstam, Golo Mann, Heinrich Mann, Michael Mann (elokukuvaohjaaja – ”Heat” – raivokkaat suosionosoitukseni tälle valinnalle), Thomas Mann, Mao Zedong, Chris Marker, John McCloy…

Puhtaat jauhot pussissa? Tuskin. Luultavasti särmikkyyteni on kateutta. Olisin halunnut itse kirjoittaa tällaisen kirjan, mutta luultavasti en osaa. Tai…?

Joka tapauksessa ihmisen päässä on jotain pahast vialla, kun ostaa omalla verotetulla rahallaan tuhatsivuisen kirjan, kantaa sen laukussa matkoilta, lukee ja kirjoittaa postauksen blogiinsa. Siis ilmaiseksi.

Ja tuntee muiden hullujen tavoin olevansa yksi harvoja täysijärkisiä.


"Tuuli nousee - on tohdittava elää.

Suunnaton ilma sulkee kirjani.

Maininki tohtii murskautua kiviin -

lentäkää sivut päivän sokeuteen!

Murtukaa aallot, joilla purjeet käyvät

kyyhkyinä kirkon katon kuohussa."

(Valery)


30 kommenttia:

  1. Kirjoittajan tunteva ei ehkä lue samaa kirjaa, kuin vieraat. Aiemmat mielikuvat hyppäävät sivuille ja leikkaavat runoratsun kintut. Kaviot katoavat kuin hohtimet kaivoon. Lukijan kynä teroittuu kritiikkiin. Jos oli perse revennyt, niin pian on silmäkin puhki.

    VastaaPoista
  2. litigaattorin vimmalla ilman sanakirjaa eka värssy (kiitos linkistä):

    Kyyhkyt hiljaisella katolla
    Hautapaadet mäntyjen välissä
    Päivä herättää meren liekkeihin
    uudelleen ja uudelleen
    Sitten ajatus, palkkionaan vuosisatainen rauha.

    VastaaPoista
  3. jospa kutistaisi kirjallisuutta ja runoja samaan tapaan, kuin tehdään resiittejä:

    Runoilija on julkaisemassaan kirjoituksessa esittänyt, että tuuli nousee, ilma sulkee hänen kirjansa, maininki murskautuu kiviin, purjeet käyvät aalloilla ja kirkon katto kuohuu.

    Sen vuoksi runoilija on vaatinut, että sivut lentävät ja purjeet käyvät. Lisäksi runoilija on vaatinut elämäänsä laillisine korkoineen.

    :)

    VastaaPoista
  4. Staattinen media on romahtamassa

    Nytpä nähdään lopulta, että netin ilmainen uutistarjonta, ilmainen kuvan levitys ja pdf-kirjallisuus tappaa lopulta painotaloja ja televisiokanavia.

    Mediataloille käy niin kuin pankeille, jotka 80-luvulla kilpailivat itsensä konkurssiin jakamalla ilmaiseksi ja suorastaan maksamalla siitä, että joku käy kylässä.

    Maksullista ei haluta myöskään sen vuoksi, että amatöörit ja propaganda yltävät riittävän lähelle "puolueetonta" maksullista mediaa.

    Mainoksetkaan eivät ratkaise asiaa, koska mainostaminen on käytännössä ilmaista.

    Saa nähdä millaisia mediataloja jää pystyyn ja tuhkasta aikanaan nousee. Toivottavasti parempia kuin nykyiset. Sivutuotteena maailmankuvamme muuttuu. Varsinkin silloin, jos laatutiedon jakaminen jää harvoille. Jäiskö jäljelle ainoastaan BBC, CNN, TASS. Lohdutonta. Mutta metsät säästyvät puilta.

    VastaaPoista
  5. Nyt kun netin kapasiteetti ei ole este, tarvittaisiin ihmisen kokoisia jäsentyneitä ikkunoita mediavirtaan. Helppoa ja nopeaa käyttöä varten. Lisäarvoa, josta asiakas haluaisi maksaa. Kivaa olis myös näkökentän kokoinen näyttö - vaikka rilleissä.
    Rajana on siis matti meikäläisen kapasiteetti. Laskettakoon sieltä päin, mitä voi olla.

    VastaaPoista
  6. "Joka tapauksessa ihmisen päässä on jotain pahast vialla, kun ostaa omalla verotetulla rahallaan tuhatsivuisen kirjan, kantaa sen laukussa matkoilta, lukee ja kirjoittaa postauksen blogiinsa. Siis ilmaiseksi."

    No mutta, Herra Kemppinen tienaa aineetonta tai pikemminkin henkistä pääomaa kun ihmiset lukevat hänen juttujaan. Laitapa sille hintalappu. Joillekin maksetaan, eikä kukaan lue heidän raporttejaan...

    VastaaPoista
  7. Olipa harvinaisen virikerikas kirjoitus. Melkein joka kappaleessa oli jotain sellaista, mitä tekisi mieli kommentoida. Rajoitun tässä kuitenkin pariin kohtaan:

    Tämä on kirjankustantajille yksi hyvä syy välttää esseekokoelmien julkaisemista. En muista Suomen kirjallisuudesta yhtään esseekirjaa, joka olisi todella kokonainen.

    Mielenkiintoinen ajatus. Minulle tulisi kyllä mieleen pari vastaesimerkkiä, mutta ne saavat tässä yhteydessä jäädä. Tulee kuitenkin kysyneeksi, onko tilanne muuallakaan maailmassa kovin erilainen? Ainakin minusta tuntuu pikemminkin säännöltä kuin poikkeukselta, että esseekirja kootaan vuosien varrella kertnyeestä tavarasta ja luotetaan siihen, että mihin tahansa röykkiöön syntyy luonnon pakosta jonkinnäköisiä ryhmittymiä, joita voi sitten kutsua "teemoiksi". Tai sitten tehdään oikein kunnia-asia siitä, että esseet käsittelevät ihan mitä vain maan ja taivaan väliltä – varsinkin anglosaksit ovat aikoinaan kunnostautuneet tässä – jolloin paradoksaalista kyllä voidaan saada aikaan kokonaisempi kirja kuin "teemoja" etsimällä, koska monenkirjavaa aineistoa nivoo yhteen tekijän persoonallisuus. Tällaisen esseeistin prototyyppi on tietenkin Montaigne ja englantilaisella kielialueella Charles Lamb.

    Joka tapauksessa on kiinnostavaa, että monet sellaisetkin kirjailijat, jotka muuten ovat best seller -tehtailijoiden antiteesejä, saattavat julkaista esseekokoelman joka vaikuttaa siltä, että sen koonnut kasaan kustannustoimittajan kesätuuraaja yhdessä iltapäivässä. Luin itse juuri Cynthia Ozickin uusimman esseekokoelman The Din in the Head. Ozick, joka lienee parhaita elossa olevia yhdysvaltalaisia esseistejä, kirjoittaa tai ainakin kirjoitti New York Times Book Reviewiin, joka usein sekotetaan The New York Review of Booksiin, vaikka on tykkänään toinen lehti. (Tässä tapauksessa sekaannusta vielä edesauttaa se, että Ozickin kirja on kuvitettu NYRB:sta tutuilla David Levinen karikatyyreilla.) Ozickin monet yksittäiset esseet ovat mestarillisia, mutta esseekokoelmat ovat olleet järkiään käsittämättömän epätasaisia, eikä tämä uusinkaan ollut poikkeus. Kyse ei ole niinkään siitä, että mukaan olisi kelpuutettu huonoja tekstejä, vaan epäsuhdasta tekstityyppien välillä: lukija virittyy odottamaan tietynlaista, "esseististä" käsittelytapaa ja pettyy, kun essee osoittautuukin retusoiduksi kirja-arvosteluksi tai lupaavasti alkanut teksti "postkoloniaalisesta Kiplingistä" osoittautuu puolentoista sivun mittaiseksi rykäisyksi. Sama piirre vikuutti Ozickin aiempiakin esseekokoelmia. Parhaat esseet löytyvät kokoelmasta Metaphor & Memory, mutta se on samalla kokoelmista sillisalaattimaisin.

    Suositeltavimpia kokoelmia aloittelijalle ovatkin ehkä brittiläisen Vintagen julkaisemat kompilaatiot What Henry James Knew ja Portrait of an Artist as a Bad Character, mutta niitä on vaikeampi saada käsiinsä. Eipä Ozickin muitakaan kirjoja tosin saa Akateemisesta.

    Arvaan että tämän takia Tuomas Anhava jätti julkaisematta esseekokoelman.

    En tiedä, harkitsiko Anhava koskaan vakavissaan esseekokoelman julkaisemista, mutta jos harkitsi, luulen että pääsyynä julkaisematta jättämiseen oli hänelle tyypillinen lykkääminen (sekä kasvanut itsekriittisyys, josta Helena Anhava esipuheessaan mainitsee). Oikeastaan viimeinen hetki esseekokoelman julkaisemiseen olisi ollut 60-luvun alussa, jolloin Anhava olisi voinut koota yksiin kansiin 50-luvun olennaisimmat kirjoituksensa. Pian sen jälkeen Anhavan aikoinaan uusina esittelemät ilmiöt (New Criticism ym.) tulivat Suomessa niin hegemonisiksi, että 50-luvun kirjoitukset kokoava kirja ei olisi muistuttanut edes retrospektiivistä taidenäyttelyä vaan museota. On varsin ymmärrettävää, ettei ihminen halua muuttaa itseään museokaluksi omana elinaikanaan. Ja 60-luvun mittaan Anhavan esseiden määrä hupeni miltei olemattomiin. Todenkaltaisuudesta-kokoelmankin kirjoituksista 2/3 taitaa olla 50-luvulta.

    (Selvennykseksi sanottakoon, että pidän itse kokoelmaa erittäin hyvin toimitettuna: näennäisestä hajanaisuudestaan huolimatta se pysyy koossa. Sama piirre kuin Orwellin neliosaisessa Collected Essays, Journalism and Letters -kokoelmassa, joka ensisilmäykseltä vaikuttaa hajanaiselta kokoelmalta kaikkea sitä, mitä otsikko lupaa, mutta on tosiasiassa valikoitu huolella paljon laajemmasta aineistosta ja kompiloitu niin, että sitä voi lukea kuin jatkoromaania – tämä oli Orwellin lesken Sonian nimenomainen pyrkimys.)

    Kiitos myös anonyymille uudesta Valéry-suomennoksesta – enpä olisi uskonut, että Valéry taipuu noin hyvin japanilaiseksi luonnonlyriikaksi! (Lauri Viljasen molemmat suomennokset ovat tosin nekin hyviä, melkeinpä viimeisiä esimerkkejä onnistuneesta "vanhan koulun" käännöslyriikasta.)

    VastaaPoista
  8. Luin tuon runon (Le cimetière marin
    )eräitäkin kertoja kokonaan ajatuksissa repäistä käännös tuosta vaan (heh). Mutta eihän se onnistunut alkuunkaan tällaiselta nakkijonon tyhmyriltä. Huikeita näkymiä tarjosi kyllä ja lukiessa luulin jotakin ymmärtäväni - mutta pelkään pahoin ymmärtäneeni vain palasia. Joka kierroksella nousi uusia ja uusia kerroksia. Toki tuli muutama värssy valmiiksi - yhtä "kiinnostavia" kuin tuo ekani (ei siis JK:n), mutta eihän niistä. Jos joku tahtoo omat tuntonsa kyseisestä runosta paljastaa, niin olen pelkkänä korvana.

    VastaaPoista
  9. Tuollaisia kertyi - pah

    Tämä hiljainen katto, missä kyyhkyjen purjeet käyvät
    honkien välistä silmiin pistävät haudat
    jakamaton keskipäivä piirtää liekit mereen
    mereen alati alkavaan ja alkavaan
    Kun ajatus on viipynyt tovin, palkitsevat
    vuosisatojen tyvenet

    Valon riemussa muotoutuvat
    kuohujen eloisat timantit
    Tunnen rauhaa lähteellä
    auringon levätessä alkumerellä
    aika kimaltaa unen varmuudella
    molemmat ikuisesta syystä

    Yksinkertainen mielen aarre
    käsin koeteltava rauha
    ylväskantinen vesi
    tulisen kelmun alla syvä uni-
    hiljaisuus, sieluni leposija kaarrut kattona
    kultaisten tiilien

    Ajan pyhättö lyhyt henkäys
    nousen korkeuteen
    taivaanrannan piirittämänä.
    viimeinen tarjoukseni jumalille
    rauhani lisääntyy
    taivaan levollisesta välinpitämättömyydestä

    VastaaPoista
  10. Clive alive

    Joutunet asentamaan Democratic playerin.

    VastaaPoista
  11. Hieno arviointi kaikessa kriittisyydessäänkin - eikä vähiten lopussa esittämäsi 'itsekritiikin' vuoksi.

    Minäkin kadehdin tällaisia kulttuuriesseekolosseja. Itselläni ei tosin ole likimainkaan kapasitettia kirjoittaa sellaista, vaikka ainahan voi unelmoida.

    Mutta sinulla kyllä on. Se on käynyt selväksi pelkästään jo blogijuttujesi kulttuurisen laaja-alaisuuden (ainakin Euroopan puitteissa) sekä terävyyden/purevuuden kautta.

    VastaaPoista
  12. apropos

    Hän joutui vankilaan käymättä lähtöruudun kautta: Teos kiinnostaa varsinkin siitä syystä. Tämän vuoksi tarinaa on myös vaikea lukea - muut mielikuvat pyrkivät sutena kimppuun. Mutta viileys pitäisi säilyttää oikeuden lähteellä.

    VastaaPoista
  13. Ad anonyymi:

    "Mukavia käännöksiä"

    Agh, nuohan ovat nuoruuden syntejä ajalta, jolloin en edes vielä kunnolla osannut puolaa. Suomensin uuden sarjan Lecin "sukimattomia" hänen kuolemansa 40-vuotispäiväksi 7. 5. 2006, mutta niitä ei ole vielä laitettu nettiin.

    Kannattaa vilkaista Lauri Viljasen käännöstä runokokoelmasta Helikonin lähde (alkuperäinen) tai esseekokoelmasta Ajan ulottuvuudet (uusittu) ja päättää sen jälkeen, onko uudelle käännökselle tarvetta. Pidin kyllä noista seuraavienkin säkeistöjen suomennoksista. Itse yritin joskus suomentaa riimiin ja mittaan Valéryn toiseksi kuuluisinta runoa La Jeune Parque, mutta en päässyt ensimmäistä puoltasataa säettä pidemmälle. Alkusäkeet menivät suunnilleen näin:

    Kenen itkevän kuulen, vaimeanko vain tuulen,
    välkkeessä kaukaisten timanttien?...Kenen kuulen
    liki itseäin niin itkevän, kun itkun hetki on?

    (Qui pleure là, sinon le vent simple, à cette heure / Seule, avec diamants extrêmes?...Mais qui pleure, / Si proche de moi-même au moment de pleurer?)

    VastaaPoista
  14. Minullakin on Anhavan Todenkaltaisuudesta, lueskelen sitä aina välillä. Ja jo pikkulikkana luin Aamulehden ja Uuden Suomen kirjallisuuskritiikkejä. On totta että 1960-luku oli taite myös kirjallisuusestetiikassa.

    Mutta. Kun en saa ajanpuutteen ja järjen ym. puutteen vuoksi luetuksi paksua kirjaa kerralla, niin kokonaisuudesta ei taida mieleen jäädä edes haamukuvaa.

    Luulen että esseekokoelman kirjoittaminen ei ole vaikeata, vaikeata on saada se kootuksi niin, että lukija ei uuden aloittaessaan täydellisesti tipahda kärryiltä. Kysymys on kokonaisvirityksestä.

    Ontuvan Rabelais'n kanssa samaa mieltä siitä, että sinä voisit kyllä jo näistä blogeista sellaisen tehdä. Siis essee-kirjan.

    VastaaPoista
  15. ad vs

    kiitos

    etsin viljasen käsiini ja sitten
    runoa kuin tuulimyllyä päin
    habituksella Sancho Panzan

    VastaaPoista
  16. Kieliasioista vielä: on aivan totta, että angloamerikkalaisessa maailmassa jo parin–kolmen kielen hallintaa englannin lisäksi pidetään noteeraamisen arvoisena asiana ja seitsemän–kahdeksan kielen hallintaa suunnilleen yli-inhimillisenä saavutuksena. Esim. amerikkalaista kriitikkoa Edmund Wilsonia on pidetty jonkinmoisena renessanssinerona, koska hän sattui "normaalien" kielten lisäksi osaamaan venäjääkin, ja tankkaili vanhoilla päivillään myös unkaria ja hepreaa. Kuitenkin tuollainen kielitaito on ollut meikäläiselle man of lettersille, vaikkapa aiemmin mainitulle Lauri Viljaselle, tuiki tavallinen. Eikä se poikkeuksellinen ole vieläkään, vaikka joku Matti Klinge jaksaa näin jatkuvasti väittääkin ("Miksei kukaan meillä enää osaa sivistyskieliä, kuten ranskaa, saksaa, venäjää!, latinaa j.n.e."). Eiköhän siinäkin ole kyse vain oman erinomaisen kielitaidon alleviivaamisesta.

    Wilsonin venäjäntaito oli sitä paitsi varsin kehno, kuten käy ilmi hänen legendaarisesta, muistaakseni New York Review of Booksin ensimmäisessä vuosikerrassa julkaistusta Nabokovin Jevgeni Onegin -englanninnoksen arvostelustaan. Nabokovin Encounter-lehdessä julkaisema vastine oli poikkeuksellisen helppo, sillä Wilson iski kaikissa kohdissa kirveensä kiveen, mutta silti nautittavaa luettavaa.

    Clive Jamesilla taas näyttää olleen vastaavanlaisia vaikeuksia saksan kanssa, kuten käy ilmi The Complete Review'n (hyvän, objektiivisuuteen pyrkivän verkkolehden) sivuilta:

    Note that Cultural Amnesia gets off to an odd start: in the last paragraph of 'A Note on the Text' James thanks Tom Mayer of Norton for ensuring that: "the process of correcting the corrections did not finish off the author along with the book". The same paragraph about "correcting the details" is printed two pages later, at the end of the 'Acknowledgements.' That would feel like merely an amusing copy-editing oversight were it not for the lack of corrections elsewhere in the text, specifically in the use of German words.

    A few missing Umlauts might pass (though there are many, many), but at a certain point one has to wonder why Norton didn't hire the services of a German-speaker to go through the few dozen pages where James uses German terminology or mentions titles. And some of these even a literate English speaker should have caught –
    like the claim that: "In the original German, The Tin Drum is Der Blechtrommel" (81), when, of course, it is Die Blechtrommel.

    Among the other slips: "The Germans have a word for it: Todgeschweigen" (330) – no, they don't: the word they have (in this form) is totgeschwiegen. And Rilke's poem is Das Karussell, not Das Karrussel (617). Indeed, the title-slips are most baffling, since that's the sort of stuff that's easily checked even by non-German speakers: it's Jünger's Das abenteuerliche Herz, not Das abenteuerliches Herz (338), for example.

    In a somewhat similar vein, antipodean James was perhaps getting his seasons mixed up when he stated that in Vienna: "in spring you can drink Heurige Wein in the gardens" (5). While you can find open 'Heuriger' to go to and drink wine at, the namesake wine is, of course, that year's wine (that's what 'heurig' means) and that is only ausgesteckt start late summer and fall.

    VastaaPoista
  17. Ad Veikko Suvanto:

    Hyvää keskustelua, tämä ja monet muut kommenttisi.

    Kielistä ja niiden taidosta: kirjallisuudessa ja taiteessa ja jopa tieteissä jako kielipiireihin on aika tuskallinen. Yksi sen piirre on mm. amerikkalaisten ajoittainen vouhotus ranskalaisista. Yhdysvalloissa monesta sangen pienestä profeetasta on tehty suuri.

    Mutta varsinainen esimerkkini on yheiskuntatiede, esimerkiksi sosiologia ja sitten juridiikka.

    Kertokaa, miten moni professoritason tutkija oikeasti kykenee seuraamaan englannin lisäksi sekä Saksan että Ranskan keskustelua?

    Mainitsen tässä, kun en nyt viitsi näkyvämmin, että itse olen saanut turpaani kielitaidosta ja oppinut sitten jossain määrin pitämään sen kiinni. Ihmiset kimpaantuvat.

    Viimeksi Washingtonissa ajattelin perustaa friikkinäyttelyn ja periä pääsymaksuja, kun joku levitti sanaa.

    Sangen monella muuten viisaalla ihmisellä on sellainen automaattiajatus, että jos osaa lukea kymmentä kieltä tai enempää, niin sitten niitä ei voi ainakaan ymmärtää, eikä ymmärrä muuutakaan.

    Brittikollega - juristi - pyysi tietoja ranskan ja saksan oikeustapauksista ja merkittävämmästä kirjallisuudesa, koska hän itse ei ymmärrä edes otsikkoja.

    VastaaPoista
  18. ad vs & jk

    luen ja puhun valitettavasti vain neljää kieltä. Aloitin viidennen ja kuudennen, mutta en jaksanut nostaa kättä, kun valkeus yhden keväisen yön, tuhat kertaa suuremman riemun toi.

    Mutta hamuan ranskaa ja venättä.
    Jokainen ruotsia, englantia ja saksaa lukenut osannee auttavasti myös tanskaa ja norjaa, joten lie sittenkin kuusi jollain tapaa plakkarissa. Sanakirjan kanssa hitaasti romaanisia sukulaisiaan, muttei nautinnoksi saakka. Onneksi voi anonyyminä hamuta.

    Mykistyn VS:n kielellistäkin vetimistä. Luultavasti olisin teille ikävää pöytäseuraa.

    Ja nukkumaan.

    Köyhä maalaishidalgo Alonso Quijano (”hidalgo” on espanjalaisista aatelisarvoista alhaisin), joka menettää järkensä liikaa ritariromaaneja ahmittuaan, päättää lähteä maailmalle taistelemaan vääryyttä vastaan ja puolustamaan sorrettuja ratsastaen vanhalla kaakillaan Rosinantella. Hän ottaa nimekseen Don Quijote Manchalainen ja pukeutuu ruosteiseen haarniskaan (”Don” on korkeampi aatelisarvo ja ”quijote” on espanjaksi reisisuojus (haarniskan osa)). Aseenkantajakseen hän ottaa pelkurimaisen, viekkaan ja maalaisjärkeä käyttävän aseenkantajansa Sancho Panzan, joka nimittää isäntäänsä ”surullisen hahmon ritariksi”. Sancho on nykyaikaisella terminologialla eräänlainen sidekick.

    Sancho Panzakin pitää isäntäänsä hulluna, mutta on leikissä mukana toivoen tulevansa rikkaaksi. Hän ja Quijote päättävät että koska Dulcinea ei ole kaunis eikä tuoksu hyvältä, hän on varmasti noiduttu ja sankarien tehtävä on poistaa lumous. Parivaljakon elämänasenteiden, Panzan realismin ja Don Quijoten idealismin vastakkaisuus, valottaa tapahtumia kahdesta näkökulmasta.

    Don Quijoten laajoissa sivukertomuksissa levittäytyy lukijan eteen rikas kokonaiskuva silloisesta Espanjasta. Romaani kuhisee monenlaisia ihmistyyppejä, pappeja, talonpoikia, majatalon isäntiä, hirtettäväksi tuomittuja rikollisia ja valeaatelisia huijareita.

    soli wiki - en minä.

    VastaaPoista
  19. Jokainen ruotsia, englantia ja saksaa lukenut osannee auttavasti myös tanskaa ja norjaa, joten lie sittenkin kuusi jollain tapaa plakkarissa.

    "Lukenut" ei valitettavasti tuohon riitä, oli kysessä sitten koululuvut tai kaunokirjallisuus. Pitää ihan osatakin. Tai siis Osata (isolla oolla) eli pystyä tulemaan toimeen sillä kielellä merkittävässä määrin sekä suullisesti että kirjallisesti. Tämä edellyttää mm. isoa sanavarastoa, jota esim. pelkästään lyhyellä kouluruotsilla ei yksinkertaisesti saavuteta - arvosanoista riippumatta.

    VastaaPoista
  20. Ad Jeps:

    Tämä edellyttää mm. isoa sanavarastoa, jota esim. pelkästään lyhyellä kouluruotsilla ei yksinkertaisesti saavuteta - arvosanoista riippumatta.

    Luulen että anonyymi tarkoitti juuri passivista kielitaitoa, siis sitä, että pystyy lukemaan noilla kielillä kirjoitettua kirjallisuutta. Jos on kouluruotsi edes auttavasti hanskassa, niin kannattaa joskus avata jokin tanskankielinen teos ja hämmästyä, miten helposti sitä pystyy lukemaan. Jonkin yksittäisen sanan ehkä joutuu katsomaan sanakirjasta, jos ei pysty sen merkitystä asiayhteydestä arvaamaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, että tanskalaisten mongerruksesta saisi kouluruotsin perusteella mitään selvää.

    VastaaPoista
  21. ad jeps

    riippuu millaisella nakkikioskilla asioi

    VastaaPoista
  22. Ad Omnia:

    Repikää tuosta:

    Peter Høeg (født 17. maj 1957) er en dansk forfatter, som blev verdensberømt med romanen Frøken Smillas fornemmelse for sne (1992).

    Høeg er opvokset i København, hvor han i 1984 blev færdiguddannet som mag. art. i litteraturvidenskab. Efter en omflakkende periode som bl.a. globetrotter, idrætslærer og danser debuterede Høeg i 1988 med Forestilling om det 20. århundrede. Romanen, som er en stærkt fabulerende slægtskrønike, bærer tydelige spor af sydamerikansk magisk realisme og tiltrak sig relativt stor opmærksomhed allerede ved sin udgivelse. I 1990 udkom Fortællinger om natten, 9 noveller med tematisk sammenhæng, og med denne udgivelse blev Høeg snart omtalt som et forfattertalent med internationalt potentiale. Det endelige gennembrud lod ikke vente på sig.

    I 1992 kom kriminalromanen Frøken Smillas fornemmelse for sne, et portræt af den dansk-grønlandske glaciolog Smilla. Romanen cementerer Høegs foretrukne temaer og understreger forfatterskabets sympatier for den kvindelige princip, for barnet og de marginaliserede, ligesom den byder på en god del kritik af den vestlige civilisations imperialisme og videnskabens magtmisbrug. I 1997 filmatiserede Bille August Frøken Smillas fornemmelse for sne.

    Høeg rostes til skyerne for sin store fortælleevne, sin sproglige formåen og solgte nu uhørt mange bøger i forhold til danske standarder, men navnlig med udgivelsen af De måske egnede (1993) begyndte kritikken at dukke op. Anmeldere anklagede Høegs forfatterskab for politisk korrekthed, forudsigelig civilisationskritik og letkøbt frelsthed. Med beslægtet civilisationskritisk tematik kunne romanen Kvinden og aben (1996) alt andet end rette op på dette, ligesom stiftelsen af fonden Lolwe til støtte af kvinder og børn i Den Tredje Verden ikke just fik kritikken til at forstumme. Efter Kvinden og aben lod forfatteren ikke yderligere høre fra sig på nær et enkelt, personligt digt betitlet Første og sidste kapitel i antologien Trykt - og godt (1998) til Høegs forlægger og nære ven, Merethe Riis. I stedet trak Høeg sig helt tilbage fra offentlighedens søgelys.

    Trods kritikken regnes hans forfatterskab dog stadig for væsentligt, og noget tyder på, at det møder fornyet interesse. Således udkom foråret 2005 forfatterskabsportrættet Abens poetik, en kronologisk litteraturvidenskabelig kritik af Høegs tekster. Selv udgav forfatteren efter 10 års skønlitterær tavshed i maj 2006 romanen Den stille pige.

    VastaaPoista
  23. Toi on helppolukuista.

    VastaaPoista
  24. 3 min ilman sanakirjaa:

    Peter Höeg (s. 17.5.1957) on tanskalainen kirjailija joka tuli maailmankuuluksi romaanillaan neiti smillanin...(juuttuminen lumeen?)

    Höeg on kasvanut Kööpenhaminassa, jossa hän valmistui taiteiden maisteriksi kirjallisuustieteessä. Vaellusvuosien (mm. maankiertäjä, tanssija) jälkeen Höeg debytoi vuonna 1988 kirjallaan Forestillning om det 20 århundrede. Romaani, joka on vahvasti ylistävä sukukronikka, kantaa vahvoja jälkiä eteläamerikkalaisesta maagisesta realismista, herätti suhteellisen suurta huomiota ilmestyessään. Vuonna 1990 ilmestyi Fortaellinger om natten, 9 novellia, joilla oli teemallinen yhteys. Pian ilmestymisensä jälkeen Höegistä ryhdyttiin puhumaan kansainvälistä potentiaalia omaavana kirjailijana. Lopullinen läpimurto ei antanut odottaa itseään...

    VastaaPoista
  25. Ad Anonyymi et Veikko Suvanto:

    Kovia poikia olette. - Fornemmelse (förnimmelse) on aistimus (suom. "Lumen taju"). Fabulere on "satuilla, kertoa mielikuvituksellisia".

    Perustelu koulumestarimaisuudelleni: olen julkaissut kymmenkunta suomennosta tanskasta ja molemmista norjan kielistä ja pidän niitä aika kinkkisinä ja etenkin salakavalina.

    "Rolig" on tanskassa rauhallinen jne.

    Katselin taannoin mietteissäni, että Höegia käännetään ja julkaistaan ruotsiksi ja esim. Mankellia tanskaksi. Eivät lue kaunokirjallisuutta ristiin. Sävyt vähintäänkin katoavat.

    VastaaPoista
  26. Tanska ja molemmat norjat ovat epäilemättä kinkkisiä kääntäjälle, mutta eivät niinkään lukijalle. (Itselläni on tosin kokemusta vain tanskasta.) "Rolig" ja muut knopit, joista on aikoinaan kuullut yläasteen ruotsintunnilla, kyllä palautuvat mieleen lukiessa ("rolig" jo senkin takia, että ruotsissa on "orolig" – levoton).

    En tietenkään väitä, että pystyisin lukemaan tanskaa yhtä sujuvasti kuin ruotsia (jota en myöskään lue niin sujuvasti kuin haluaisin), mutta yllättävän sujuvasti siihen nähden etten ole sitä varsinaisesti opiskellut lainkaan.

    Ruotsalaiset pystyisivät kyllä varmaan kielitaidon puolesta lukemaan esim. Høegia tanskaksi, mutta se mahtaisi olla yhtä ärsyttävää kuin kaunokirjallisuuden lukeminen jollakin suomen murteella. Puhun siis ei-murteellisesta kaunosta – murrekirjat ovat erikseen. En ole koskaan ymmärtänyt viimeaikaista innostusta Barksin Aku Ankan, Asterixin ym. klassikoiden murreväännöksiin.

    VastaaPoista
  27. ad jk

    Kiitos. Jos mielisi julkaista, niin kuluisi aikaa varmisteluun.

    Mutta ethän sinäkään kai tanskaa ja norjaa ole koulussa opiskellut.

    Olin ekan kerran perheen tulkkina norjassa yhden vuoden kouluruotsilla. Ikke över Jahn Ban oli aika vaikea ilman sanakirjaa. No se olis sanonut tietty över Jahn Ban, jos olis tarkoittanut, että yli - niinpä ikke on pakko olla ei.

    Kielet on kivoja.

    VastaaPoista
  28. Vuonna 1992 ilmestyi rikosromaani Frøken Smillas fornemmelse for sne, henkilökuva tanskalais-grönlantilaisesta jäätikkötutkijasta Smillasta. Romaani kiteyttää Høegin aikaisempia teemoja ja alleviivaa kirjailijayhteisön myötätuntoa naisaatetta, lapsia ja syrjäytyneitä kohtaan samoin kuin kritisoi läntisen sivistyksen imperialismia ja tieteen vallan väärinkäyttöä. Vuonna 1997 tehtiin elokuva (Bille August Frøken Smillas fornemmelse for sne).

    VastaaPoista
  29. jäätikkötutkijalle sopii lumen taju. lumen tuntu? feeling of snow?
    Feel for snow? lumen kutsu, kutsumus lumeen, lumen himo, intohimona lumi?

    VastaaPoista