12. toukokuuta 2007

Auguste Maquet, haamu

Dumas’n tekijänoikeushuolista on olennaisesti oikea maininta Wikipedian (engl.) artikkelissa. Huvittavaa kyllä, ranskalainen vastaava artikkeli on olennaisesti niukempi. Toisaalta taas Pariisissa esitettiin vain muutamia vuosia sitten täysille huoneille näytelmää Dumas’n ja Maquet’n systeemeistä. Ja ehkä ranskalaiset suhtautuvat asiaan sivistyneesti. Onhan menetelmä kovin vanha ja arvostettu. Rubens kai oli yksi näistä teollisuudenharjoittajista, joka johti ja valvoi työtä huolellisesti ja sitten signeerasi oppilaittensa maalaukset omalla nimellään (yksin).

Auguste Maquet, joka oli tohtori ja professori ja historiantutkijanakin kiihkeä kirjallisen maineen tavoittelija, teki taustatutkimuksen ja laati hyvinkin yksityiskohtaiset synopsikset myös sellaisiin teoksiin kuin ”Kolme muskettisoturia” (ja sen kaksi jatko-osaa) ja ”Monte-Criston kreivi”.

Jo tämä tieto varmaan helpottaa eräitä ihmettelijöitä. Historiallisen romaanin kirjoittaminen on näet pahuksen vaikeaa.

Tekijänoikeudellisessa kirjallisuudessa mainitaan vain ohimennen jos ollenkaan Maquet’n ja Dumas’n oikeusjuttu, jossa Pariisin vetoomustuomioistuin antoi päätöksensä 14.11.1859. Maquet oli saanut hirvittävän määrän rahaa ja vaati lisää ja sen ohella oikeutta tulla mainituksi näiden ja muiden teosten tekijänä.

Rahat tulivat mutta haamukirjoittajasopimus piti. Tekijä oli tuomioistuimen mukaan asiasta tehdyn sopimuksen johdosta vain Dumas.

Olen samaa mieltä kuin asiaa pikku kirjoituksessaan sivunnut professori Jane Ginsburg (Columbia University). Vaikka Ranskassakaan ei ollut varsinaista tekijänoikeuslakia ja vaikka tekijän moraalisia oikeuksia ei ollut kehitetty isyysoikeutta laajemmalle, sopimus todella oli pätevä. Yhdysvalloissa se olisi ollut ja on ilman muuta pätevä.

Olen luultavasti ainoana Suomessa ottanut tähän kysymykseen kantaa. Haamukirjoittajan sopimus on minustakin pätevä siten että tuomioistuin ei periaatteessa voi velvoittaa ketään julkaisemaan ”haamun” nimeä tekijänä, mutta periaatteessa tekijäksi mainittu voi sitä vastoin vaatia jopa vahingonkorvausta ”haamulta”, joka tulee sopimuksenvastaisesti ulos komerosta.

Soisin että tämä tulkinta otettaisiin huomioon. Brechtin näytelmä on Brechtin teos, vaikka sen olisi kirjoittanut Hella Wuolijoki. Asia lienee kesken, mutta kun lehtien mukaan rouva Sariolalta perittäisiin takaisin hänelle maksettuja kirjastokorvauksia, kun ”tekijä” onkin toinen henkilö, sanoisin että ei onnistu.

Tämä tulkinta on selkeästi lähempänä tavaramerkkioikeudellista ajattelua kuin 1900-luvun ranskalaisvaikutteista ”luova henki” –ajattelutapaa.

Käsitykseni mukaan John Grisham ja vastaavat eivät pahemmin kirjojaan kirjoita. He ovat kuitenkin niiden kirjoittajia. Siis siitä huolimatta, että jokin tiimi olisi todellisuudessa kirjoittanut ne. Tämä siis edellyttäen, että asiasta ja menettelystä ja korvauksista oli sovittu.

Jos siis joku kustannusjohtaja kirjoitti ”Urho Kekkosen muistelmat”, kirjoittanut Urho Kekkonen, niin kirjoittaja on Urho Kekkonen.

Tähän ei tarvita korkealentoisia teorioita. Esimerkiksi TM. Kivimäen tekijänoikeus-kirjan 1960-luvun painoksen on tiettävästi kirjoittanut jokseenkin tarkkaan Matti Ylöstalo. Muutokset ja erot Kivimäen 40-luvu tekijäoikeuskirjaan ovat hyvin suuria.

Miksi näin meneteltiin? Ehkä siksi, että Ylöstalo oli jopa Kivimäkeä parempi juristi eikä viitsinyt ottaa nimiinsä kirjaa, jonka taustatöitä hän ei ollut tehnyt. Ehkä siksi, että Ylöstalo halusi jatkossakin sanoa – kuten hänellä oli tapana – että hänhän ei ole oikeastaan varsinainen tekijänoikeuden asiantuntija. Kun juristi joutuu jonkin alan asiantuntijaksi, sitten hänen on melkein pakko ottaa kantaa kollegojen pöllöpäisiin teorioihin ja antautua aikaa vieviin ja hedelmättömiin polemiikkeihin.

Olen avustanut tälläkin vuosituhannella muutamia henkilöitä, kun he ovat kirjoittaneet tai uudistaneet hyviä kirjojaan. Mielestäni on täysin selvää, että vaikka olisin kirjoittanut muutamia kymmeniä rivejä jostain asiasta sinne tänne, ne ovat kirja tekijän ”kirjoittamia”, koska ne menevät hänen piikkiinsä. Osaan muuten kirjoittaa myös niin, ettei parempikaan lukija huomaa sitä Kemppisen tekstiksi. Tätä eivät kaikki varmaan uskoisi.

Olisikin muuten kiinnostava ajatus yrittää kirjoittaa esimerkiksi Mika Waltarin ”kauan kadoksissa ollut” novelli. Luulen että maassa olisi kymmenen – kaksikymmentä ihmistä, jotka onnistuisivat huiputtamaan näin myös hyviä asiantuntijoita.

Ehkä ei kuitenkaan. Dumas’n tapaus on opettavainen. Kolme muskettisoturia perustuu nimellisesti tositapahtumiin ja eläneeseen henkilöön. Hän oli Charles de Batz-Castelmore, d'Artagnanin kreivi (c. 1611 – 1673). Espanjalainen Gatien de Courtilz de Sandras (1644–1712) kirjoitti romaanin ”D’Artagnanin muistelmat” vuosikymmeniä tämän kuoleman jälkeen. Henkilö ja hänestä kirjoitettu romaani eivät tiettävästi olleet millään tavoin erikoisia. Maquet luonnosteli romaanin muun muassa tästä lähtökohdasta. En tiedä, oliko kaulakoru Maquet’n vai Dumas’n oivallus, mutta joka tapauksessa työnjako oli selvä: Dumas kirjoiti dialogin ja keksi kommellukset ja odottamattomat juonenkäänteet.

Romaani ja sen kaksi valtavaa jatko-osaa ilmestyivät sanomalehdissä jatkokertomuksina. Sellaisen kirjoittaminen vaatii aivan erikoista ammattitaitoa – jonka Suomessa niin ikään lehtiin romaaneja kirjoittanut Topelius hallitsi suurenmoisen hyvin.

Hiukan yleistäen voisi sanoa, että mielenkiintoisia henkilöitä ja erikoisia vaiheita on historia täynnä, mutta Muskettisotureissa ja samoin Toquet’n esiin kaivamassa Monte-Criston kreivissä on jotain kuolematonta – juuri kuten Dumas sanoi. Hän itse kuolee mutta muskettisoturit eivät. Ja näin kävi.

Viime vuosisata vähätteli suuria kirjailijoita. Hugo ja Dickens ovat jälleen näyttäneet kyntensä – ”Kurjat” tehoaa näyttämöllä ja Dickens etenin televisiossa. Muskettisotureista on tehty vaikka mitkä määrät elokuvia.

Syytä en tiedä, mutta vaikka Lesterin versio on todella hauska ja ihastuttavan liikunnallinen, mieleeni on syystä tai toisesta syöpynyt vuonna 1949 näkemäni Sidneyn versio, se jossa Mylady on Lana Turner, Athos Van Heflin ja D’Artagnan itse Gene Kelly. Tarinasta on listattu ainakin 29 eri elokuvaversiota. Missä määrin sitten ”Seitsemän samuraita” ja sangen monet muut vastaavat elokuvat ovat saman tarinan toisintoja, sitä en osaa sanoa.

30 kommenttia:

  1. Dumas, Talleyrand ja Shakespeare ovat minun kasvatti-isäni.

    Olen käyttänyt Dumasia esimerkkinä brändiajattelusta ja tuotteistamisesta. Mies hoiti brändiään kiitettävällä ja esimerkillisellä tavalla ja hänen kuuluisa kaksintaistelutapauksensa on minusta loistava esimerkki... melkein mistä vain, ja kerrottakoon tässä lyhykäisesti.

    Dumasilla oli jonkin sortin pers'kärpänen, mies joka solvasi ja arvosteli Dumasia aina ja kaikkialla ja yritti usuttaa Dumasia kaksintaisteluun. Erityisesti tämä mies herjasi Dumasin syntyperää, sillä hän oli äitinsä puolelta neljänneksen neekeri.
    Erään kerran tämä mies kertoi Dumasin iso-isän olleen puusta laskeutuneen apinan, jolloin Dumas vastasi "Hyvä herra, me jatkoimme siitä mihin te lopetitte"
    Viimein tämä mies kysyi, mikä olisi hirvittävin loukkaus, jonka hänelle voisi esittää.
    "Väittää että meissä kahdessa virtaa pisaraakaan samaa verta"

    Mies sitten heitti tämän herjan, mutta Dumas kieltäytyi edelleen haastamasta, vedoten julkisesti loukkaajan lapsekkaaseen luonteeseen.

    Hänen keittokirjaansa halauisin tutustua, mutta kun elän kielen vinkalassa, kuten diltonit.

    VastaaPoista
  2. Mulle on ollut epäselvää haamukirjoittajan asema kirjailijanimensä antaneeseen. Nyt kun Kemppien on asian selittänyt, niin Kemppisen selitys tuntuukin järkevältä ja luonnolliselta. Kun kerran taustalla on sopimus, niin lailliset sopimukset täytyy pitää. Näinhän sitä on opetettu juridiikassa.

    VastaaPoista
  3. Siis vain DÁrgatnan oli joskus olemassa? Athos, Porthos ja Aramis lienevät tyypillisiä aikansa sotureita. Vai olisiko heillä tunnistettavia esikuvia? Kietoutuminen Ranskan ja Englannin oikeaan historiaan on kai seitti, joka pitää muskettisotureita elossa - seikkailujen lisäksi.

    VastaaPoista
  4. Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta on turvallinen myytti lapsuudesta. Kai se lisää kotoisuutta ja elinvoimaa romaaniin myös.

    VastaaPoista
  5. Uskaltaisin olla kanssasi eri mieltä. Tekijänoikeuslain 3.1 § ja 3.3 § rajoittavat sopimusvapautta tavalla, joka on selkeästi ristiriidassa teoriasi kanssa:


    Kun teoksesta valmistetaan kappale tai teos kokonaan tai osittain saatetaan yleisön saataviin, on tekijä ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii.


    ...

    Oikeudesta, joka tekijällä on tämän pykälän mukaan, hän voi sitovasti luopua vain mikäli kysymyksessä on laadultaan ja laajuudeltaan rajoitettu teoksen käyttäminen.

    Mielestäni se, että kirjoittaa kokonaisen romaanin toisen antamien ohjeiden mukaan ja että tätä romaania sitten käytetään toisen henkilön yksin valmistamana teoksena, ei voi millään tavoin olla "laadultaan ja laajuudeltaan rajoitettua teoksen käytt[öä]". Laadultaan ja laajuudeltaan rajoitettua teoksen käyttöä olisi juurikin se, että kirjoitat oppikirjan sivun tai pari, joita sitten esitetään päätekijän kirjoittamina.

    Pitää muistaa, että moraalisten oikeuksien tarkoituksena on nimenomaan taata se, että teoksen todellinen tekijä saa nimensä näkyviin mahdollisista kaupallisista sopimuksista huolimatta. Kyseessä on rajoitus sopimusvapauteen heikomman osapuolen hyväksi. Sinun tulkintasi romuttaisi koko isyysoikeuden konseptin.

    VastaaPoista
  6. Haamukirjoittajista. Mielestäni on ok, että ihmiset voivat myydä toisilleen oikeudet työnsä tulosten käyttöön, olipa se sitten tekstiä, kiikkustuoli tai makaronilaatikko. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, kuka työn on tehnyt, eli että kuka kirjoitti, kuka nikkaroi kiikkustuolin ja kuka valmisti makaronilaatikon. Ollaan mielestäni hakoteillä, jos vaikka Kemppinen ilmoittaa valmistaneensa makaronilaatikon, eikä ole sitä tehnyt, ja vielä uhkaa juridisilla seuraamuksilla sitä henkilöä, joka on makaronilaatikon oikeasti valmistanut, tämän siitä julkisesti kertoessaan.

    Mielestäni haamukirjoittajalla on siis oikeus kertoa, että on jonkun työn tehnyt. Jos sitten haamukirjoituksen tilaaja kertoo kirjoittaneensa kirjan täysin itse, niin se on sitten vale, mutta mielestäni hänen ei tarvitse kertoa, että kuka häntä on kirjassaan avustanut. Olisi kyllä kuitenkin enemmän oikein, vaikka kirjan alkulehdillä mainita, että haamukirjoittajaa on käytetty apuna.

    Kirjastokorvausket sen sijaan menköön valekirjoittajalle, jos hän on tekstin käyttöönsä ostanut.

    Sitten on tosin tilanne, jos haamukirjoittaja ja tilaaja ovat sopineet, että haamukirjoittaja ei paljasta itseään. Tällöin syntyy ristiriita sopimuksen ja luontaisen oikeuden välille kertoa isyys tehtyyn työhön. Ristiriita syntyy myös julkisesti esitetyn epätotuuden ja todellisuuden välille, jota ei (muka) saisi oikaista. Mielestäni tällaisia sopimuksia ei pitäisi tehdä. Ihmiset käyttäköön omaa moraalintajuaan ja toimikoon sen pohjalta tapauskohtaisesti.

    VastaaPoista
  7. Ad Erstotenes Aleksandrialainen:

    Kinataan.

    Olen eri mieltä.

    Isyys oikeus on oikeus määrätä tekijän nimen käyttämisestä. Toisaalta oikealla tekijällä on oikeus saada nimensä julki, toisaalta oikeus salata nimensä.

    Tämä oikeus mainitaan kirjallisuudessa yleisesti, mm. Harmann, Kivimäki. Jälkimmäinen puhuu myös pseudonymiteettiokeudesta. Jo 1920-luvulla tähdennettiin, ettei teokseen saa toinen panna tekijän nimeä, jos tämä on ilmaissut haluavansa esiintyä nimettä tai tekaistulla nimellä.

    Ajattele "Pelle Peloton" - Sonera-kirja. Ollaan siis hyvin lähellä lähdesuojaa. Muita esimerkkejä historiasa: "Pekka Peitsi", jonka henkilöllisyyttä selvitettiin Mannerheimin määräyksestä.

    Dumas - Maquet on tietenkin valittu teemaksi vaikeana tulkintakysymyksenä, koska molemmat olivat tietämäni mukaan osallistuneet romaanien kirjoittamiseen. Voi väittää, että ainakin alkujaan T. & D. olivat sopimuksessa ilmaisseet käsityksensä tekijästä ja avustajasta.

    Kysymys on jatkuvasti silloin tällöin esillä life-story -tilanteena. "Kirjoita kirja minun elämästäni."

    VastaaPoista
  8. Ad Anonyymi I:

    Niin - vaikka D'Artagnan on vain lähtökohta, heräte. Romaanihenkilö on aika tyypillinen miekka ja viitta -romanssin sankri. Vrt. Walter Scott.

    Athos, Porthos ja Aramis on hienosti keksitty kuvitteellinen porukka, jossa henkilöillä on karakteristiikka, mutta se ei kuitenkaan hallitse. Athos - aatelismiehen haavoitettu ylpeys, Porthos tulisuus ja hyväahkaisuus jättiläisen raameissa, Aramis tietty kyynisyys ja salailu eli vihollisen eli kardinaalin kuvajainen.

    VastaaPoista
  9. Ad Chip:

    Väitän vastaan. Kustannustoimittajan rooli on joskus ratkaisevan suuri, mutta häntä ei mainita koskaan.

    Liikkeenjohdon konsulttia ei mainita koskaan.

    Asianajajaa, joka löytää ratkaisut uhkavaan tilanteeseen, ei mainita. Päin vastoin on tavallista, että yhteisestä sopimuksesta asianajan käyttämisestä ei puhuta koskaan.

    Arkielämästä: rouva itse on "stailanut" huoneiston. Sisustusarkkitehti sitoutuu vaikenemaan siitä, että hän se itse asiassa oli.

    Kevyessä musiikissa on runsaasti esimerkkejä melodian keksijöistä, jotka tunnetaan tekijöinä, vaikka Toivo Kärki soinnutti ja sovitti.

    Ja lisäksi maailma on epäoikeudenmukainen. Mikäs se nyt oli se kappale, jonka Little Richard levytti - Rock around the clock. Tarvittiin valkoihoien Bill Haleyn bändi maailmankuuluisuuteen. Ehkä erehdyn tässä nimistä, mutta väite on, että kunnia saattaa sekä tekijän että esittäjän puolella mennä vieraalle, ja sattuma tai markkina määrää, kuka jää historiaan.

    VastaaPoista
  10. Dumas-Maquet-yhteistyö on eräs aihe suuresti rakastamassani Arturo Perez-Reverten kirjassa "Yhdeksäs portti".

    VastaaPoista
  11. Haamukirjoittajateema on mielenkiintoinen. Kekkosen jutusta tiesin, mutten tässä blogissa aikaisemmin esillä ollutta Kourin kirja-asiaa tai nyt Grishamista kerrottua. Teollisesta kirjoittamisesta tunnetuin esimerkki lienee Edgar Wallace, Edgar Rice Burroughsista kai on kerrottu samaa. Dumas siis olikin selvä tapaus, en tiennytkään. Olisi hauska tietää lisää tällaisia "julkisia salaisuuksia", jos olen jäänyt niistä monestakin osattomaksi.

    Luulen, että kaunokirjallisuudessa lukija kokee suhteensa kirjailijaan erityisen intiimiksi, kuin putkeksi hänen päähänsä tai ainakin kutsuksi tämän mentaaliseen kotiin. Jos selviää, että tekstin syntyyn oli osallisuutta muiltakin, lukija kokee omaa intiimiä aluettaan loukatuksi; ikäänkuin käänteisilmiö salatarkkailun uhriksi joutumiselle. Tai kuin treffien jälkeen pyydettäisiin maksua - se siis olikin ammatillista, ei henkilökohtaista.

    Urheilijoiden doping-paljastukset herättävät samanlaista tunnekuohua, mutta perusteet ovat varmaan muualla, nimittäin petetyn ihailijan reaktiossa, joka ei paljon poikkea jätetyn rakastajan tilanteesta.

    Pelkästä moraalintajun loukkaamisesta tuskin seuraa suurempaa, esimerkiksi My Fair Lady tai Moulin Rouge -elokuvien osalta mielenrauha ei erityisesti järky siitä, jos vaikeammat kohdat, tai vaikka kaiken, jonkun näyttelijän lauluosuuksista olikin oikeasti laulanut joku muu. Ja Errol Flynnin jälkeen kenenkään filmitähden ei liene väitetykään tehneen kaikkia (tai edes osaa) näytetyistä taitotempuista.

    Chip: "Tällöin syntyy ristiriita sopimuksen ja luontaisen oikeuden välille - - Mielestäni tällaisia sopimuksia ei pitäisi tehdä. Ihmiset käyttäköön omaa moraalintajuaan ja toimikoon sen pohjalta tapauskohtaisesti."

    Tällaiset ristiriidat (kollisiot) ovat juristien perusleipää, mikä ei tietysti niitä oikeuta, mutta kertoo niiden tavallisuudesta.

    Kemppinen: "Osaan muuten kirjoittaa myös niin, ettei parempikaan lukija huomaa sitä Kemppisen tekstiksi. Tätä eivät kaikki varmaan uskoisi."

    Epäusko on vahva, mutta kirjoittajan kyvyt tuntien tämä väite on kai vain nieltävä. Itselläni on vuosien takaa lukuisia kokemuksia siitä, että (useimmiten Hesarin artikkeli-)teksti on alkanut puolivälissä kummasti epäilyttää ja Kemppisen nimi on sitten asianmukaiselta paikalta löytynytkin. Yllättävin tapaus oli aikanaan naiskauneutta(!) käsitellyt juttu, jossa Yle Teemalla nyt ajankohtaista Garboa kuvattiin "omenaisen kauniiksi" - no, sen olisi voinut hyvänä päivänä kirjoittaa joku muukin - mutta Bacallin luonnehdinta osuvasti "rumista kauneimmaksi" sai heti etsimään kirjoittajan nimeä. Annamari Sipilän teksteissä on sama ominaisuus, ne maistaa Hesarin tekstimassasta aina. Syyt ovat näillä kirjoittajilla osittain samat: aluksi on hieman yllättävä näkökulma ja sitten sujuvaan proosaan on uitettu pari erikoisuutta, kuin olisi sidottu perho tai kaksi kalaverkkoon. Osa lukijoista ui ihmetellen ohi, me muut tartumme aina. Käsittelytavassa on intohimoista kiinnostusta tyypillisen ja poikkeuksellisen dynamiikkaan. Siihen, josta asian myös omakseen tuntenut Graham Greene siteerasi Robert Browningia:

    "Our interest's on the dangerous side of things.
    The honest thief, the tender murderer,
    The superstitious atheist, demi-rep
    That loves and saves her soul in new French books -
    We watch while these in equilibrium keep
    The giddy line midway."

    VastaaPoista
  12. Ad Mette:

    10 pistettä. Sekä kirja että kirjailija ovat minulle täysin tuntemattomia.

    Eivät ole kauan.

    Olen tiennyt, että esimerkiksi kaikki science-fiction on minulle tuntematon alue. Olen vain aavistellut, että kansalliset aikalaisten huippusaavtutukset ovat voineet mennä aivan sivu.

    Sinun ansiostasi, Mette, opiskelen nyt Liken kirjaluettelot.

    Samalla vakuutan tekeväni parannukset ja yritän selvittää itselleni nämä Vastapainot yms., koska huomaan vain sattumalta, että esimerkiksi Bruno Latouria onkin tullut suomeksi - siis tietokirjapuolellakin on ongelmia.

    Tai sitten toisaalta... Ei minun tarvitse ihmeitä tietää. Mutta en lakkaa ihastelemasta blogi-maailmaa, joka on meille kaikille uusi ja minulle varsin uusi.

    Aion lupaasi pyytämättä käyttää tätä kommenttia esimerkkinä.

    VastaaPoista
  13. Ad Dr. Blind:

    Älä unohda haamukirjoittamista! En aio kertoa menneisyyden kokemuksia nimiä mainiten. Editorin ammattiin kuuluu taito kirjoittaa puoli sivua tai pari sivua uutta tekstiä niin että kirjailija sanoo:" Tuota minä oikeastaan tarkoitin."

    Hannu Mäkelän proosatyyli ei ole kovin pysty, mutta yleisö olisi hyvin yllättänyt, jos tietäisi, mitä kaikkea hän on "kirjoittanut". Mutta Mäkelän asia on jättää kertomatta siitä.

    Jaakko Syrjän rooli Kalle Päätalon tuotannossa on laajsti tunnettu ja tunnustettu.

    WSOY:n Asseri Jokinen osasi kirjoittaa "waltaria". Hän oli näitä vähän tunnettuja, legendaarisia editoreita.

    Sitäkään ei helpolla uskoisi, että T. Anhava osasi korjata tekstiä tekemättä siitä liian hyvää.

    Eräässä mielessä perimmältään suomentaja tekee tätä. Hän kirjoittaa toisen tekstiä eri kielellä. Jos käännös onnistuu todella hyvin, se lakkaa olemasta käännös.

    Muistan itse aikoinani kuulleeni hallusinaationa Singerin ja Updiken äänen - kuin ääneen lukemisen. Siis kuulin äänen voiman, hidastukst, äänen värit.

    Suoraan sanoen hiukan epämiellyttävä kokemus. Erittäin yliluonnolliset kokemukset aiheuttaat pahan krapulan.

    VastaaPoista
  14. Palaan vielä haamukirjoittamisen problematiikkaan, mutta eikös Jerry Cottoneiden senttaaminen ollut varsin yleistä puuhaa alan miehille & naisille takavuosina? Muutama kirjailija ja dramaturgi on näitä laitellut jopa CV:hen, ehkä kieli poskessa. Joitakin asioita nyt vain voi tässä elämässä tekaista rahasta ja kertakorvauksella, sen kummemmin asiasta innostumatta.

    VastaaPoista
  15. Kemppinen: "Eräässä mielessä perimmältään suomentaja tekee tätä. Hän kirjoittaa toisen tekstiä eri kielellä. Jos käännös onnistuu todella hyvin, se lakkaa olemasta käännös."

    Tuoreessa (=vasta lähetetyssä) Yle Radio 1:n ("Radion") Aristoteleen kantapäätä -ohjelman jaksossa (ladattavissa podcastingina) oli aiheena kääntäminen, erityisesti James Joycen. Sisälsi aivan loistavan esimerkin kääntämisen haasteista (Kyklooppi-luvun ensimmäisen sanan "I" kääntäminen). Silti ihmettelen kovasti, Heikuraa lainkaan arvostelematta, toimittajien työnjakoa tällä kohtaa, vaihtoehtona olisi kuitenkin ollut saada eräs tietty kokenut kääntäjä haastattelijaksi. Tai haastateltavaksi. Tai sekä että.

    Kääntäminen on muutenkin ollut paljon esillä Radiossa, viimeksi viime viikolla aamuohjelmissa, ja helmikuussa Jaana Kapari oli Merkkituotteessa kertomassa Poe-käännöksestään, valitettavasti ei ole enää Ylen sivuilta ladattavissa podcastingina.

    Edellä mainituista paljastui mm., että sinänsä vaikuttava Saarikosken käännös Joycen Odysseuksesta taisi olla omaperäisempi kuin osasi kuvitellakaan. Toinen ajatus oli, että mitä parempi (kohdekielen kannalta ajankohtaisempi eli oppisanana kai "dynaamisempi") käännös on, sitä nopeammin se vanhenee. Sinänsä loogista, mutteipa tullut mieleen. Johtunee siitä, että vastaani tulleet oikeasti vanhentuneelta tuntuvat suomennokset ovat olleet tyyliä "suomeksi kerrotut", jotka eivät siis ole dynaamisia koskaan olleetkaan. Vähän rajusti voisi vanhat suuren runouden (Shakespeare, Dante) käännökset luokitella tähän Anni Swan -kategoriaan, vai kuink' ois' inehmoin aika/kahlia moisten taika?

    VastaaPoista
  16. Hei hyvä Jukka Kemppinen,

    Kiitos ajatuksistanne.
    Niistä tuli mieleen Paavalin
    aitoperäiset ja ei-aitoperäiset
    kirjeet. Kenellä on niihin
    oikeudet?
    Oliko Mooses - sitä ei kai tiedetä.
    Ehkä Moosesta ei ollut,mutta Mooseksen 5. kirjaa kuitenkin
    ovat jääneet jäljelle VT:n kaanoniin. Olihan niitä muitakin,
    joista monet ovat yllättävänkin kiinnostuneita, vaikkei niistä mitään kovin kiintoisaa uutta löydy.

    Oletteko muuten soveltaneet Lockea
    näkemyksiä omistuksesta näihin tekijänoikeuskirjoituksiinne, -tutkimuksiinne, kysyn kohteliaimmin? Muistaakseni joku
    turkulainen informaatioteknologian
    piirissä vaikuttava filosofi pohtii myös näitä kysymyksiä tutkimuksissaan.


    Ystävällisesti Matti Taneli

    VastaaPoista
  17. Ad AR:

    Oululaiset rakkauslukemistot olivat sotien välisenä aikana varsinainen kirjoitamiskoulu, ja maksoivat hyvin: Nyyrikki. Sirpale. Perjantai.

    Varmana asiana kerrotaan mm. Pentti Haanpään urakoineen niihin juttuja.

    Muistan nuo lehdet. Hyödyllistä ammattia halventamatta kohdeyleisö oli karjakot.

    VastaaPoista
  18. Ad Dr.Blind bis:

    Kuulin Leevi Lehdon pätkän ajaessani äänittämään samaa ohjelmaa. Mainio.

    En muista, sovimmeko Heikuran kanssa tästä, mutta joka tapauksessa olisin ehdottanut tätä. Olen tavanut Leevin, joka on miellyttävä henkilö. Silti kahden runoilijan ja runojen kääntäjän keskustelu menee joko suppuun tai kilpalaulannaksi. Ei hyvä.

    VastaaPoista
  19. Ad Mattitaneli:

    Kieltämättä olen sitä mieltä, että Locke ja ranskalainen valistusfilosofia ovat jääneet liian vähälle saksalaiseen filosofiaan verrattuna.

    Saksassa on muuten hiljan ilmestynyt parikin aika hyvää monografiaa tekijänoikeuden oikeutuksesta (Rechtfertigung).

    VastaaPoista
  20. Fiktiivinen D'Artagnan on eräällä tapaa samanlainen ronin kuin palveluspaikkaa etsivät "samurait" (tarkasti ottaenhan elokuvan alussa samurait ovat ronineja). Mustettisotureissakin tämä korostuu tarinan alussa, jossa D'Artagnan pyrkii kuninkaan palvelukseen. Seitsemän samurain yksi hienous on siinä, kuinka roninit ylipäänsä suostuvat alempien eli talonpoikien palvelukseen. Sitä pohjustaa alun kohtaus, jossa Takashi Shimadan esittämä Kambei Shimada leikkaa vapaaehtoisesti nutturansa ja ajelee päänsä kaljuksi esittääkseen munkkia ja pelastaakseen pikkutytön rosvon käsistä. Ennenkuulumaton teko! On se hieno leffa, ei voi muuta sanoa.
    D'Artagnan: http://en.wikipedia.org/wiki/D'Artagnan

    VastaaPoista
  21. Claude Schopp:"Alexandre Dumas:le
    genie de la vie" ja sama englannik-
    si löytyvät www.amazon.fr ja co.uk
    kautta.
    Dumas'n elämähän oli yhtä vauhdi-
    kas kuin kymmenen muskettisoturin
    yhteensä.Hän otti osaa vuosien 1830
    ja 1848 säpinöihin,vietti pari kol-
    me vuotta Italiassa Garibaldia tu-
    kien,joidenkin tietojen mukaan toi-
    mi siinä sivussa Napolin kirjaston
    johtajana,perusti teatterin,useita
    lehtiä,oli myös merkittävä matka-
    kuvausten kirjoittaja,kävi mm. to-
    teamassa Imatran kosken jylinän
    pitkän Venäjän matkansa yhteydessä.
    Ynnä muuta,ynnä muuta.
    Wikipedian mukaan Maquet sai kor-
    vauksina 145200 frangia,mutta KUKA
    ne mahtoi maksaa? Kustantaja vaiko
    Dumas?
    Muuten:Dumas'n maalliset jäännök-
    set siirrettiin Pariisin Pantheo-
    niin v. 2002. Mukana valtion ylin
    johto pressasta lähtien.Mitä Ranska
    tahtoi tällä eleellä ilmaista?Miet-
    tikää tätä eikä Euroviisuja!
    Lenin teki selväksi tahtonsa tul-
    la haudatuksi Leningradiin/Pieta-
    riin.Dumas puolestaan tahtoi tulla
    kuopatuksi kotiseutunsa multiin.
    Kysymys:onko valtiovallalla oikeus
    toimia vainajan tahdon vastaisesti?
    Ja jos on,niin milloin ja miksi?
    Lisäksi entisen kriitikon arvio
    entisen laulajan ensikonsertista:
    "Hänen äänensä on kuin pers'karva:
    ohut ja epäpuhdas."

    VastaaPoista
  22. Sain eräältä edesmenneeltä ystävältäni Yhdeksänne portin ja olin lukemassa sitä aamiaiselle, toisella aukeamalla, kun napsahti, nousin pöydäst jä kirjoitin "Bragalonen kreivin" ja menin syömään aamiaiseni loppuun.

    Bragalonen kreivissä on sisäänrakennettu toinenkin kumarrus kolmelle muskettisoturille. Athoksen esikuva on ollut Armand de Sillègue d'Athos d'Auteviel ja minun tarinassani Kreivin palvelija on de Sillègue.

    Porthoksen esikuva on ollut Isaac de Portau. Aramiksen esikuva on ollut Henri d'Aramitz.

    VastaaPoista
  23. ”Dumas puolestaan tahtoi tulla
    kuopatuksi kotiseutunsa multiin.
    Kysymys:onko valtiovallalla oikeus
    toimia vainajan tahdon vastaisesti?”

    ja Haanpää halusi nukkua ikuista unta Pyhännän Iso-Lamujärven rannalla. Mutta niin vain mies pantiin multiin Piippolan kirkon kirkkopuistoon.

    No. Ikuinen uni, hietaisessa vuoteessa , päällä lautainen palttoo on ihan samanlaista paikasta riippumatta. Luultavasti. Ja yo. kysymykseen vastaus kyllä kait.

    Haamukirjoittajista. Tulee mieleen Alistair Mcleanin kirjojen tason romahtaminen 70-luvun puolenvälin jälkeen. Saattue Murmanskiin, Miljönäärien laiva, Navaronen tykit, Jääasema Zebra etc. olivat hienoja jännitysromaaneja. Ainakin omasta mielestäni.

    Kaappaus SF:ssa oli eräänlainen käännekohta, jonka jälkeen Mcleanin kirjat sukelsivat suorastaan suohon. Vaihtuiko kirjoittaja nimen säilyessä vai loppuiko luovuus??

    VastaaPoista
  24. Taitaapa STT uutisoima sananvapauslainsäädäntöön erikoistunut valtiosyyttäjä Mika Ilman valtakunnansyyttäjänvirastosta elää hänkin Tali-Ihantalan muistoissa ehdottaessaan, että "keskustelupalstojen ylläpitäjät velvoitettaisiin käyttämään valvojia ja valvojan puuttumisesta rangaistaisiin"

    Veli siis veljeä valvomaan, ja lapset vanhempiansa paljastamaan.

    VastaaPoista
  25. Minä en pidä syyttäjän ehdostusta Ilman muuta huonona, jos kohta en hyvänäkään.

    Taidan kommentoida tätä omalla blogillani.

    ps. Verkkokeskustelujen valvonta on ammattini, josta tulee 90% säännöllisistä tuloistani

    VastaaPoista
  26. Ennakkovalvonta vaatisi kai perustuslain sorvaamista. Keskustelupalstojen julkaisijoilla on kai ollut vastuu tähänkin saakka. Sehän vastaa, joka julkaisee eli se, joka laittaa median pystyyn. Samahan on sanomalehdissäkin. Mihin sitä muutosta tarvitaan. Eri asia on sitten - mikä on sopimaton viesti.

    VastaaPoista
  27. Juu

    vastaava toimittaja vain keskustelupalstoille - niinhän on sanomalehtien yleisönosastoillakin välillisesti.

    Sananvapauden pitäisi toisaalta kyllä säilyä. Ihmisille pitäisi jättää mahdollisuus nolautua ihan omin sanoin internetin heinäsuovassa. Emmehän me kaikkia puheitakaan usko ja yleensä huomaamme, milloin joku solvaa toista asiattomasti. Tendenssi näkyy.

    Mutta toisaalta internetin avulla voi tehdä sananvapauden nimissä paljon tuhoa toisin kuin painotuotteiden aikana. Valtiosalaisuuksia ja pommmiohjeita voi levitellä taivaan tuuliin.

    Pitäisikö sellainen riski vain hyväksyä ja katsoa päästäänkö kasvukipujen jälkeen järkevään lopputulokseen.

    Ennen oli kirjojen ja aikakauslehtien painosta julkaiseminen luvan varaista samoin yleisradiotoiminta. Internet on kaikkea tätä, eikä mitään lupia tarvita. Lähdesuoja voi ikävästi piilottaa rikollisen. Tämä ei välttämättä ole helppo rasti.

    VastaaPoista
  28. Eikö kenestäkään muusta haamukirjoittajan käytön salaaminen kalskahda väärältä mainonnalta? Kirjoittajan nimihän on varmaan oleellisin laadun tae mitä kirjalla voi olla, ja tuossa juuri siitä valehdellaan ostajaehdokkaille. Minusta sen sijaan, että ihmetellään kenellä on oikeus sanoa nimensä ja missä tilanteessa, pitäisi kieltää moiset kolmatta osapuolta harhaanjohtavat sopimukset kokonaan.

    VastaaPoista
  29. Alan nyt ymmärtää argumentointiasi paremmin. Sinun näkemykesi on siis, että tekijällä on oikeus salata nimensä. Olen samaa mieltä. Sen sijaan tekijällä ei ole nähdäkseni tekijänoikeuslain 3 § mukaan oikeutta sitovasti luopua oikeudestaan saada nimensä halutessaan julkisuuteen hyvän tavan mukaisesti. Tähän pyrkivä oikeustoimi on sitomaton samalla tavoin kuin työsopimus, jossa työntekijä lisäpalkkaa vastaan luopuu oikeudestaan vuosilomaan: palkka juoksee, mutta lomaoikeus ei häviä minnekään.

    Isyysoikeuden tehtävänä on suojata heikompaa osapuolta (haamukirjoittajaa) kustantajaa tai nimekästä kirjailijaa vastaan. Juuri tämän vuoksi vapaata sopimusoikeutta on 3§:ssä rajoitettu.

    Eri asia on luonnollisesti, milloin editorin osuus on niin suuri, että se olisi ilmoitettava. Haamukirjoittajan työ saattaa joskus tosiaan jäädä poikkeuksen "laadultaan ja laajuudeltaan rajoitettu" alle.

    VastaaPoista
  30. Haamukirjoittaja voi tuoda monenmoista: joskus uutisoitiin, että Tuula Sariolan pitää palauttaa vuosina 2001 - 2006 saamansa kirjastoapurahat, koska ei ole itse kirjoittanut teoksiaan.

    Kai kaapista astuvan haamunkin tulee jotain palauttaa.

    VastaaPoista