Loitto soitto

Kuulemma julkaistaan kirja ja muistellaan Vili Vesteristä, joka oli aikansa ja ehkä kaikkien aikojen merkittävin haitarinsoittaja ja eläessään kuuluisimpia suomalaisia. Samanniminen maalaisliiton ministeri (V. Vesterinen) oli pikku tekijä tämän mestarismiehen rinnalla.

En ymmärrä asiasta sen vertaa, että osaisin sanoa, josko Vesterisen tyyppinen harmonikka on hyvin tyypillisesti vain suomalainen soitin; olen tiennyt sen joskus ja unohtanut. Yksi- ja kaksiriviset ovat tietysti ihan erilaisia sirmakoita ja ranskalainen bandeon ja monien rakastama "java" kuulostavatkin ihan erilaiselta.

Piafin "haitarinsoittaja" L'Accordeoniste" löytyy YouTubesta ja vaikka mistä. Suomensin sen joskus ja Saijonmaa lauloi. Kuten Vesterinen, tämäkin haitarinsoittaja oli taiteilija, mutta kuoli sodassa. Vesterisellä sen sijaan selvittiin sodasta.

Tässä kirjoituksessa on yksi ainoa ajatus. Käsitykseni mukaan kaikkia soittimia on vuorollaan vastustettu ja ne on osoitettu erikoisen epämusikaalisiksi vekottimiksi. Haitari liittyy rillumarei-kauteen, eikä siitä ole pitkä aika, kun sanomalehtien musiikkiarvostelijat käyttivät sitä kirosanana.

Mitä sopimattomuuksiin tulee, en lainkaan tiedä, mistä alken ihmisen takapuolta on etenkin sopimattomissa asiayhteyksissä nimittty hanuriksi. Hyvä kielikuva joka tapauksessa.

Harmonikka on siis soinniltaan aika falski ja rajoittunut. Jotain suurta siihen kumminkin liittyy, koska huuliharppu on periaatteessa sama soitin, mutta siihen useimmat suhtautuvat kaihoisan lempeästi.

Kun pelimannit alkoivat soitella viulua ja jopa klarinettia, laulettu, rallatettu ja tanssittu polska kuoli siihen paikkaan. Kansanmusiikki ja osa hengellistä musiikkia sai uuden suunnan.

Vaikka en ole edes purpuripelimannien suosija, henkilökohtaisesti siis, on minulla joitakin muistikuvia 1950-luvulta, jolloin Kortesjärvellä, Evijärvellä ja Vimpelissä esiintyi ainakin häissä pelimannikokoonpanoja, ja luulen olleeni mukana jossain, missä soittajana oli kuuluisa Haudanmaa, Konsta Jylhän esikuva. Mieleeni on kuitenkin jäänyt vain jäykkä isäntämies, joka soitti viulua polvelta, sellon asennossa, ja säestäminen poljettavalla urkuharmonilla, joka muuten on mielestän hiukan kauhea soitin, vaikka on niin tuiki tuttu.

Yllättävää ettei suomen kielessä ole viululle kahta nimitystä niin kuin englannissa, violin ja fiddle. Jälkimmäinen ei ole kunnioittava, mutta "Viulunsoittaja (fiddler) katolla" on siis hiukan vajavainen suomennos.

Vili Vesterinen ja sitten monet kehittyivät virtuooseiksi. Minkähän vuoksi meillä ei ole yleisessä tiedossa itseoppineita viulun mestareita? Eikä oikeastaan edes pianon.

Marxilaissävyisen yhteiskuntateorian aikalaisena veikkaisin soittimien valmistusta ja hintaa. Kitara oli hyvin suosittu sotien jälkeen kun kotimainen Landola oli hinnaltaan edullinen, vähän niin kuin mandoliini ennen sotia. Viuluja en tiedä täällä urakalla rakennetun, ja urkuharmonit tulivat mm. Kangasalta koulujen ja seurakuntien käyttöön.

Mutta harmonikkateollisuutta oli, ja yksi tehtaista oli Viipurissa. Mielisväellyksiini kuuluvassa "Viipurin Vihtorissa" tähdennettään, että "ääni oli heliä - Viipurin peliä yskä ja nuha ei vaivaakaan". - Ja sama tehdas olisi sitten jatkanut Kouvolassa.

Viis siitä. Se on kirjoissa ja verkossa.

Nyt kaikin puolin kunnianpalautuksen kokenut soitin jatkaa monipuolisena ja nuorempien silmissä varmaan ihan erilaisena kuin esimerkiksi minun.

Mieleeni tulee Haanpään "Haitaripelimannin elämä", jossa mainitaan kätevä yksityiskohta - rintalauta. Kun pelimanni oli liian juovuksissa, hänet tuupattiin nurkkaan takanojaan ja lyötiin kolmen ja puolen tuuman rautanauloilla laudan pätkä rinnankorkeudelle, ettei tuiskahtanut turvalleen kesken kappaleen.

Tärkeintä on, että soitto jatkuu.

Eikö olekin?