6. tammikuuta 2007

Dshurnalismi

Journalismi on toimintaa, jossa kootaan, arvioidaan, järjestetään ja eritellään tosiasioita päivän tapahtumista (current events). Journalismi esittelee kehityssuuntia, kiistakysymyksiä ja ihmisiä.

Jotenkin näin se määritellään.

Eilisen keskustelun jälkeen haluaisin itse ymmärtää termit alkeellisesti. Journalismi olisi sitä, mitä painetaan sanomalehtiin ja aikakauslehtiin. Kirjallisuus olisi kirjoja ja esimerkiksi blogit Internetiin kirjoitettua.

Eri maininnatta kuvat kulkevat mukana ja kuuluvat asiaan.

Tuo määritelmä, jota käytetään alan opetuksessa, on epäilemättä väärä tai ainakin hyvin yksipuolinen.

Koko lehdistö ja etenkin sanomalehdistö tapaa piiloutua niin sanottujen laatulehtien taakse. Ehkä jonkin Suomen Kuvalehden jatkuvan olemassaolon tarkoitus onkin julkisivun säilyttäminen. Mutta ihmeemmin ilkeilemättä - Suomessa on perinteisesti aika paljon laatulehtiä, ja ykkönen on perinteisesti Helsingin Sanomat. Mielestäni myös molemmat iltapäivälehdet ovat paljon mainettaan parempia, joka tapauksessa verrattuna ruotsalaisiin, saksalaisiin ja etenkin englantilaisiin tabloideihin.

Äkkiä puhkeavassa tietokilpailussa valistunut kaljaveikko ei luultavasti osaisi nimetä yhtään suomalaista journalistia; televisiotoimittajat tietenkin ovat journalisteja mutta näkyvien henkilöiden tehtäväkenttä on kuitenkin aika erilainen kuin lehtimiesten ja -naisten. Sekään ei ehkä tule heti mieleen, että uutistenlukijat tekevät muutakin kuin posottavat paperista toisten tuottamaa tekstiä.

Jos kysyttäisiin, ketkä ovat suomalaisen journalismin kymmenen kärjessä nyt tai kautta aikojen, en tietäisi. Jos kysyttäisiin suomalaisen lehdistön suuruuden aikoja, ryhtyisin puhumaan henkilökohtaisten mieltymysteni vuoksi etenkin 1930-luvun patkulilehdistä eli porvarillisen liberaaleista painotuotteista, jotka uskalsivat asettua ajan uhkaavaa oikeistolaisuutta vastaan. Oikeistolaisuudella tarkoitan nyt äärioikeistolaisuutta Lapuan liikkeestä natsi-ihailuun.

Meillä on ollut aikakauslehdissä historiaan jääneitä kirjoittajia, kuten "Pekka Peitsi" eli useimmiten Urho Kekkonen, ja Wolf Halsti. On ollut kiivaita journalistisia taisteluja, kuten Ilmari Turjan sota milloin minkin hyvän asian puolesta tai vastaan. On ollut syvän alennuksen aikoja, kuten Urpo Lahtisen ura Hymy-lehtineen.

Oudosti silti lehtimiehen ja kirjaiijan ammatit ovat sekoittuneet. Perinteemme on erilainen kuin Englannissa tai Yhdysvalloissa.

Snellman oli pitkään nimenomaan lehtimies, joka perusti itse aina uuden julkaisun edellisen lakkauttamisen jälkeen. Topelius oli ehkä ennen kaikkea lehtimies. Eino Leino ja Juhani Aho olivat erittäin merkittäviä journalisteja, jotka onnistuttuaan kirjailijoina vaihtoivat kiireesti ammattia. Joel Lehtonen oli pitkään lehtimies. Maiju Lassila toimitti "Työmiestä" kunnes lahtarit tulivat ja tappoivat. Mika Waltari oli Suomen Kuvalehden toimitussihteeri ja tiettävästi mestari siinäkin ammatissa.

En viitsi listata umpikirjallisten aikakauskirjojen toimittajia. Se on jotenkin itsestään selvää että Erno Paasilinna oli kirjallisuuslehdessä, kunnes sai potkut, ja että Tuomas Anhava oli voima Suomalaisen Suomen ja sitten Parnasson takana, samoin kuin Jarkko Laine hänen jälkeensä. V.A. Koskenniemellä oli "oma" lehtensä (Valvoja - Valvoja/Aika).

Ja sitten oli tämä erikoinen, venäläinen perinne - pakina. Päätoimittajat ja toimittajat olivat hyvinkin kuuluisia pakinoitsijoita, jotka julkaisivat juttujaan kirjoinakin. Uuden Suomen Olli ja Helsingin Sanomien Arijoutsi profiloituivat pelkiksi pakinoitsijoiksi - mutta heitä ennen oli noussut suureen kuuluisuuteen "Tiitus" (Ilmari Kivinen), joka toimi Hesarissa 1914-1940.

Minulla on hänen valitut pakinansa ja olen ne jopa lukenut. Suosikkini on "Kommunistien kokous Pöllölässä".

Huumorivitsikkyyden vaikean alan osasivat Origo ja Bisquit, joka ei näytä vielä jääneen eläkkeelle. Ennustelisin kirjoitustyypin kuolemaa eli vedenpaisumusta Bisquitin jälkeen samoin kuin otaksun, että kolumnit menevät maanrakoon Loka-Laitisen lopettaessa.

Olkaa rauhassa eri mieltä ja loukkantukaa, mutta minun silmissäni lehtikolumneista on keskimäärin kadonnut idea. En tiedä, paljonko niitä luetaan, mutta arvaisin että vähän.

Ja taas tullaan blogiin - tämä kirjoittamisen muoto voi antaa sitä hetken huvia ja mieletöntä viihdettä, jota lukeva yleisö on hakenut pakinoista ja kolumneista.

Journalistien blogeja moittisin liiasta asiallisuudesta.

Verkkopäiväkirja on pakosta surkea, vaikka kirjoittajana olisi millainen poliitikko. Katsokaa, ihmiset, maailmankirjallisuuden kuuluisia päiväkirjoja, kuten Samuel Pepysiä tai Goncourtin veljeksiä. Tekstit ovat mainioita, mutta ne etenevät normaalin elään vauhtia eli tuskallisen hitaasti polveillen kuten Luiro-joki yläjuoksullaan.

Goncourteilta kannattaa muuten kaivaa esiin jokin tiivistelmä; niissä on rajuja juttuja. Turgenjev esimerkiksi kuului käsittäneen aktiivisen seksuaalisuuden ja romaanien kirjoittamisen olennaisesti samaksi asiaksi, mikä aiheutti välittömästi sen, että rouva Zola vai Emilen korvasta kotiin kuuntelemasta tällaisia jumalattomia puheita. Goncourteilla on myös silminnäkijän kertomus siitä, miten Maupassant tuli hulluksi ja mitä sitten tapahtui.

Tarkkaavainen lukija huomannee (sanomlehtikirjoittelijan tyylikeino tämäkin), että sivuutan aina Kurjensaaren. Se on pahasti tehty. Luin taannoin hänen kirjojaan, muun muassa henkilöjutut Jörn Donnerista (Patriisin kapina) ja Erkki Tuomiojasta (Politiikkaan syntynyt) vusoilta 1968 ja 1971.

Muistan kun Erkki voitti pääpalkinnon Kirsti Rautiaisen Tupla tai kuitti -tietokilpailussa aiheenaan kansainvälinen politiikka vuonna 1962. Ensimmäinen kysymys, jota en olisi itse tiennyt, oli Israelin kulttuuriministeri: Abba Eban. Tämä saattoi olla se ratkaiseva kysymys. Pääministerin olisin tiennyt, Levi Eshkol.

"Kun Erkki Tuomioja vonna 2008 julkaisee poliittiset muistelmansa, hänellä on aihetta hymähdellä nuoruutensa toilauksille... Jouduttuaan sittemmin valtioneuvoston jäsenenä itse pariin otteeseen kukistamaan nuorison mielenosoituksia hänen torjuntamekanisminsa on häivyttänyt lähes täydellisesti hänen mielestään muistikuvat siitä närkästyksestä, jota hänen oma esiintymisensä aikoinaan herätti..."

Tuossa se on journalismin suuruus ja surkeus.

Sanomalehdistön vetonaulat ovat olleet 1600-luvun lopulta seksi ja väkivalta, joita on sitten naamioitu eri keinoin. Vetoaminen yleisön sensaation nälkään on ollut vuosisatoja varma keino. Asialliset analyysit päivän tapahtumista ovat jääneet vuosisatoja lukematta tai Tuomiojan kaltaisten luettaviksi ja kirjoitettaviksi.

Uutistempaukset tulivat muotiin 1800-luvulla. Muun muassa Stanleyn ja Livingstonen löytöretket ja oikeastaan koko löytöretkihuuma oli taitavaa sanomalehtien myynninedistämistä. Ja laatulehdistä - Yhdysvaltain 1900-luvun alun kaksi johtavaa lehtimogulia, W.R. Hearst ja Joseph Pulizer, olivat paatuneita roistoja vailla vähintäkään journalistista omaatuntoa, poliittista vastuuta tai alkeellisintakaan säädyllisyyttä.

Koska tämä on blogi, osoitan viimeiseksi ylle kirjoittamani vääräksi.

Esimerkki journalismista, jolla on pysyvä arvo ja kestävä merkitys, on The Paris Review, jonka vanhemmat kirjailijahaastattelut siis ovat parhainta, mitä alalla esiintyy, ja ovat lisäksi enimmäkseen verkosta ladattavissa.

17 kommenttia:

  1. Laitisen tilalle voisi ajatella Panu Höglundia.

    VastaaPoista
  2. Kas perhanaa, hyvin saman suuntaista on minun työpöydälläni juuri nyt, jos kohta vähemmällä asiantuntemuksella ja enemmällä ilkeydellä kirjoitettuna.

    Tämän hetken journalisteissa minua vaivaa enimmältä osin yleissivistyksen puute. Sen puutteessa sitten journalistien tekstikin on sitä journalieria.

    Oman asiaa käsittelevän pitkän kirjoitukseni julkituomisen alottanen huomenissa, kun olen hapattanut sitä vielä vuorokauden huoneenlämmössä.

    VastaaPoista
  3. Hauska juttu hurnalismiin ajautunen lukea. Voisin jotain kertoakin, mutta kysyn, että mitä tarkoittaa kestävä kehitys. En ilkeile. Ilmaisua viljellään edelleen ahkerasti. Minusta kun kestävää on vain muutos, pönkityksestä huolimatta. Siitäkin voi virnuilla. Takavuosina täällä puuttenperällä viljeli muuan yliopistomies virkaanastujaisesitelmässään sanaparia potentiaalinen mahdollisuus.
    Muistan, miten työlästä aikoinaan oli päästä eroon sanasta sektori, jota viljeltiin vähän sektorilla kuin sektorilla.

    VastaaPoista
  4. Ad Toipila:

    Enhän mie mittää, mut' ko Wikipedia:

    "Yellow journalism is a pejorative reference to journalism that features scandal-mongering, sensationalism, jingoism or other unethical or unprofessional practices by news media organizations or individual journalists.

    The term originated during the circulation battles between Joseph Pulitzer's New York World and William Randolph Hearst's New York Journal from 1895 to about 1898, and can refer specifically to this period."

    Tuossa yhteydessä ei sitten mainit sitä, että toisen maailmansodan aattona ja aikana maanpetos ei olut kaikin ajoin kaukanakaan.

    Vaikutusvaltaiset henkilöt, kuten Kennedyn poikien faija, pitivät Hitlerin toimia periaatteessa oikeasuuntaisina.

    Suomessa mielellään unohdetaan, että entisen ulkoministeri Erkon lehti antoi Neuvostoliiton rauhantunnustelujen vuotaa palstoilleen vuonna 1944.

    Joku todella ilkeä ihminen voisi puhua samassa lauseessa painomusteesta ja verestä. Minä en sitä tee. Ainakaan nyt.

    Kevyt hömppä - yes! Painava ja lyijynpainava hömppä on vähän eri asia - sellainen joka tappaa ihmisiä.

    Mielestäni hömpän vastustaminen on osa lehtien myynninedistämistä. Ei kai keskenkasvuisten naishenkilöiden tissien ja ylipainoisten mieshenkilöiden avioeroaikeiden esittelemisessä ole mitään pahaa?

    Sitä vastoin esimerkiksi H. Böllin "Katarina Blumin menetetty maine" oli aika kova juttu oikeaan aikaan.

    VastaaPoista
  5. Ad Jari Lehtinen:

    Ja sitten on parodia - Ollin ryssä-jutut ja Valentinin ja Simo Penttilän (Uuden Suomen toimitussihteeri Uuno Hirvonen) jutut.

    Ja humoreski (un petit rien) eli Agapetus (Yrjö Soini).

    Antero Alpola ja Aune Ala-Tuuhonen toteuttivat itse iltama-parodian "Kankkulan kaivolla", joka on minulle monesta syystä rakas. Sääli että se on kuulemani mukaan tekijänoikeussyistä kovin vaikeasti lähetettävissä eikä varmaankaan tule Ylen nettipalveluun.

    Vaikka toisaalta ihmisen täytyy kai olla ainakin 50-vuotias, että häntä naurattaisivat pontikkavitsit tai vihjailut ronskiäänisen naishenkilön halukkuudesta pistäytyä lepikossa.

    VastaaPoista
  6. Ad A. K.-H.

    Otin kerran selvän tästä Mauno Koivistonkin käyttämästä termistä. Olen unohtanut miten se meni, mutta se juontuu Keynesistä Galbraithiin ja tarkoitti aikoinaan, että jokin tolkku täytyisi pitää varastaessakin.

    VastaaPoista
  7. Kestävä kehitys on tätini mukaan sitä, ettei naapureita tapeta kovin paljoa enemmpää kuin syödään.

    VastaaPoista
  8. Lukija toivoo miltä tahansa kirjoitukselta hyvää, ytimekästä ja virikkeellistä yhteyttä todellisuuteen. Joku tuottaa sen blogiinsa tunnissa - toinen kirjoittaa samaa vuoden johonkin tiedejulkaisuun tai päivälehteen. Kemppinen tekisi hyvin, jos kokoaisi samaa teemaa koskevat helmet aina yhden juoksun alle. Helmiähän tulee ajoittain niin häneltä itseltään kuin kommentoijiltakin.
    Helmistä voisi painaa kirjan - ehkä - mutta miksi? rahastamiseksi? Blogit ja helmethän voi julkaista ilmaiseksikin? Miksi rahastaa kirjoituksilla? Siinä vasta pulma. Lehtitalot kaatuvat, jos saman sisällön löytää netistä ilmaiseksi. Nykyisin muuten löytääkin - jos vähänkään osaa penkoa.

    VastaaPoista
  9. potentiaalinen mahdollisuus

    on vähän samaa kuin operatiivinen toiminta

    mahdollinen mahdollisuus
    toiminnallinen toiminta

    VastaaPoista
  10. Kaikki kunnia oikeussalissa nuokkujille. Siellä ratkaistaan, mitä on totena pidettävä. Aina se ei osu oikeaan, mutta yleensä kyllä. Kiehtovaa on myös olla todellisuudessa, seikkailla siellä, mistä ei ole varmaa tietoa - ainoastaan enemmän tai vähemmän perusteltuja kantoja. Ilman virkavastuuta siitä menikö syteen tai saveen. Aika raskasta kantaa vastuu siitä "mitä on totena pidettävä". Joskus "kusiaisjoukko" ilkkuu jälkeen päin, että eihän se niin ollutkaan.

    VastaaPoista
  11. Vanhoja tekstejä 1500-luvulla käsin kopioineet kirjurimunkit saattoivat tuntea melkoista ahdistusta, kun toreilla alettiin levittää painettuja kirjoja. Tämän päivän lehtimiehistä voi tuntua samalta. Oma nimi painettuna lehdessä ei sykähdytä, kun se ei enää kerro kuulumisesta arvostettuun ammattikuntaan.

    Ajatus jostain internetistä erillisestä journalismista ja siihen liittyvistä "laatulehdistä" on yhtä kuin kirjurimunkin hurskas vakaumus siitä, että hänen käsin raapustamansa raamatut ovat jos ei muuta niin ainakin LAADUKKAAMPIA kuin painetut. Paperilehti jää elämään aamukahvin tai tupakan seuralaisena, mutta uutislähteenä se ei ole enää niitä parempi.

    VastaaPoista
  12. Petja Jäppinen sen sanoi.

    Lehtiselle Ollista sen verran, että se oli Eturientolan erikoiskirjeenvaihturimme, joka tiedonanturoi.

    VastaaPoista
  13. Ad Jouni Snellman:

    Varsin totta. Katso minä muistan sen ajan, jolloin pelkkä pitäjänlehteen kirjoittaminen oli päivitelyn arvoinen asia, saatika se, että toimi - kuten isäni 40-luvulla, itsensä Vaasa-lehden maakuntakirjeenvaihtajana. Jos jossain oli riihi palanut, siitä soitettiin uutinen lehteen.

    Kun hän julkaisi "Lumikurun", paikallislehti otsikoi "Kemppinen kirjoittanut kirjan!"

    (Tuo lapinkirja oli sitten suuri myyntimenestys ja houkutteli sangen monia tunturivaelluksille erikoisena sekoituksena käytännön opastusta ja vihjeitä sekä jokseenkin häpeämätöntä luontoromantiikkaa.)

    VastaaPoista
  14. New York World
    New York Journal

    where is the New York Blog?

    VastaaPoista
  15. Ad Jari Lehtinen:

    Eturientola / Hölmölä olisi ihan kunniallinen gradun aihe, ellei sellaista ole tehtykin.

    Ainakin "paikkaseutu" oli julma parodia, joka juurtui sitten yleiskieleen. "Tiedonanturointi" ei kuitenkaan mennyt läpi.

    VastaaPoista
  16. Hei, kirjoitat: "Ja sitten oli tämä erikoinen, venäläinen perinne - pakina.".
    Olin siinä uskossa, että moderni pakina rantautui Suomeen englantilais-ranskalaisesta traditiosta (The Spectator, Saint-Beuve jne.). Kuulisin mielelläni lisää venäläisestä pakinaperinteestä. Jari Lehtinen viittasi Tsehoviin. Mitä muuta?
    t. Tapio

    VastaaPoista
  17. Ad Tapio:
    Tutkimustietoa ei ole. Pakina humoreskina oli 1890-1914 erittäin suosittu ja etenkinPietarin pilalehtien lukumäärä oli erittäin suuri. Tshehov aloitti niiss mutta luultavasti etenkin Saltykov-stshedrin oli esikuvana.

    Vaasan Jakkoo (J.O. Ikola) oli venäjän maisteri, samoin kuin Ilmari Kianto. Olli (Väinö Nuorteva) tiesi ainain ikänsä johdosta perinteen. Viipurilaisissa sanomalehdissä (Laatokka ym.) näyttäisi olleen tätä lajia.

    Väitettäni on modifioitava siten, että Albert Engströmin ja hänen piirinsä Ruotsissa ollut joukkio (Grönköpings veckoblad) on varasti vaikutanut.

    Ilmiö olisi suuresti tutkimisen arvoinen.

    Kun venäjäni on sangen heikkoa, käsityksiini ovat vaikuttaneet venälisen kirjaiijallisuuden historiat.

    VastaaPoista